Jokunen vuosi sitten kuulin, että itäisellä Uudellamaalla on sellainen nähtävyys kuin Askolan hiidenkirnut. Ihan sinne päin kun ei yleensä ole asiaa, niin tieto jäi jo melkein unohduksiin. Kunnes nyt kesäkuun helteillä hyppäsin moottoripyörän sarviin ihan varta vasten nähdäkseni ne.
Helsingistä ajelee paikalle nopeimmin kuutostietä Porvooseen päin, ja siitä pohjoiseen kantatietä 55. Kotona olin katsonut, että Google Maps tuntee alueen ihan hakusanalla Askolan hiidenkirnut, mutta BMW:n navigaattori V taas ei. Eli naviin olisi pitänyt tietää osoite, Hiidenkirnujentie 721, Korttian kylä, Askola. Muutenkin jostain syystä matkalla satelliitin signaali pätki kummallisesti, joten navista ei ollut ajaessa juuri apua.
Onneksi olin painanut mieleen reitin suurin piirtein, ja jo tiellä 55 oli kyltti oikealle reitille, tielle 1635, josta opasteet hyvin näyttivätkin reitin perille. Pikkutie on erinomaisessa kunnossa, asvaltti sileää, joten mikäs oli ajellessa lämpimänä kesäpäivänä läpi kauniin maaseudun. Bokseri murisi reisien välissä matalasti, ja oli ilo kartuttaa siihen taas hieman kilometrejä, kun olin pessyt kevään siitepölytkin pyörän pinnasta juuri pois.
Parkkipaikalla oli useita autoja ja karttakyltti, jossa oli hiidenkirnujen sijainti merkittynä. Ja Suomessa kun ollaan, niin kaikilla isoimmilla on oma nimi. On Professori Okkoa, Kattilaa, Kuppia ja Menninkäisen pesää. Paikallinen kirjailija Johannes Linnankoski on myös tullut muistetuksi kahdella nimellä eli Koskenlaskijalla ja Tulipunakukalla. Yksi kourumainen kuoppa on nimeltään Luiskahdus, ja luiskahdusta alueella pitääkin varoa, varsinkin tasapohjaiset ja liukkaahkot prätkäsaappaat jalassa.
Parkkipaikalta on noin 500 metrin pituinen polku Kirnukalliolle, joka viettää Porvoonjokilaaksoon. Jo matkalla selviää, että nyt ei ole ihan tavallinen metsäpolku kyseessä. Sadat tuhannet turistit ovat kuluttaneet maata aika paljon, ja jalkojen alla on aivan sileitä kallioita ja erikoisia kiviä, jotka eivät ole kuitenkaan ihmisten kuluttamia. Täällä ovat olleet suuremmat voimat kyseessä.
Hiidenkirnut ovat syntyneet jääkauden aikana tai sen jälkeen jäiden sulaessa, kivien, hiekan ja soran pikku hiljaa kuluttaessa kivikovaa kalliota. Prosessi on varmaankin kestänyt satoja, ehkä tuhansia vuosia, ja lopputulos on todella upea. Matkalla Kirnukalliolle polku ohittaa Hiidenkiven, joka on haljennut siirtolohkare. joka näyttää hymyilevän tai irvistävän ohikulkijalle.
Alue on aina auki, ja sinne on kahden euron pääsymaksu, jonka voi maksaa myös nykyaikaisesti Mobile Payllä. Mielellään sen maksaakin, siksi hieno paikka on kyseessä.
Askolan hiidenkirnuja ei siis ole viisi tai kymmenen, vaan peräti 20. Kaikkia kourumaisia ja muuten pieniä tai vaatimattomia ei ole kuitenkaan nimetty, vaan niitä on oikeasti enemmänkin kuin parikymmentä. Ehkä tutkijat ovat kartoittaneet alueen tarkasti, mutta jollain maatutkalla hiidenkirnuja voisi löytyä lisääkin.
Todennäköisesti jo vuosina 1964-65 tehnyt kaivaukset ja tyhjennykset toivat kuitenkin esille merkittävimmät. Nykyäänkin hiidenkirnut tyhjennetään muutaman kerran vuodessa vedestä, moskasta ym. Uimataidottomille ne voisivat muuten olla vaarallisia, ja suurin Askolan kirnuista on peräti 10,2 metriä syvä ja 4,3 metriä leveä. Sen nimi on Jättiläisen kuhnepytty, ja siihen on turvallisuussyistä tuotu tikapuut varalle.
Aiemmin olen kirjoittanut Kirkkonummen vaakasuorasta hiidenkirnusta eli Högbergetin luolasta tähän blogiin, jos aihe kiinnostaa enemmän. Myös Helsingissä on useita hiidenkirnuja, joista suurin on Pihlajamäessä. Lisätietoa Askolan upeasta nähtävyydestä on usealla kielellä osoitteessa hiidenkirnut.fi. Sen mukaan hiidenkirnuja voi olla Suomessa jopa 5000! Siitä vain kiertämään kaikki, sijainteja on satoja, mutta Askolasta on hyvä aloittaa.
Motoblogi 