Suuri koeajopäivä Helsinki 3.6.2022

Koeajot Sportster S, Rocket 3R ja Speed Triple RR

Moottoripyörien Suuri koeajopäivä toteutui kolmen vuoden pandemiatauon jälkeen. Helsingissä se pidettiin 3.6.2022 ja sitä edellisinä päivinä Jyväskylässä, Tampereella ja Turussa.

Aiempien vuosien koeajojani olen koonnut muun muassa vuoden 2019 koeajopäivästä tähän artikkeliin ja niitä löytää blogistani helposti sanalla ”koeajo” tai suoraan tuotteen nimellä. 2019 koeajopäivän jälkeisiä koeajojani on artikkeleissa Indian FTR 1200 S ja Honda CRF1100L Africa Twin. Tilastojen perustella arvioni ovat olleet blogin lukijoiden keskuudessa suosittuja, joten tässä siis lisää.

Koeajopäivän sää oli aurinkoinen, noin 15 astetta ja paikkana jo perinteisesti Pasilan Messukeskus. Se on sijainniltaan hyvä ja keskeinen, ja käytössä on WC:t ja julkiset liikenneyhteydet, mutta ongelma on sama kuin aina ennenkin. Motoristille tärkeää moottoritieajoa ei pysty tekemään, joten ajo-ominaisuuksista, suorituskyvystä ja tuulen vaikutuksesta ym. ei saa täyttä kuvaa.

Tunnelmia, ääniä ja lisää kuvia päivästä on oheisella YouTube-videollani: Suuri koeajopäivä 2022.

Onneksi tänä vuonna ajoaikaa oli nostettu puoleen tuntiin, niin halutessaan ehti kyllä Etelä-Haagaa pitemmälle. Ennakkoilmoittautuminen verkossa toimi hyvin, ja pandemian vuoksi jokainen ajoi omilla varusteillaan. Päällisin puolin katsottuna meitä kokeneita motoristeja olikin joukossa suurin osa, toki mukana oli myös nuoria kokeilijoita.

Tälläkin kertaa omat kiinnostuksen kohteeni painottuivat isoihin pyöriin ja uutuusmalleihin. Olin jo ennalta valinnut mukana olleista kymmenestä pyörämerkistä kaksi ja niiltä kolme mallia, joita haluan kokeilla. Ensin sain alle Harley-Davidson Sportster S:n, tuon 1200-kuutioisen uutuuden. Se on matala custom, joka on vetävästi muotoiltu, ja metallivihreänä ja paksupyöräisenä se tuntuu jotenkin armeijan kalustoon kuuluvalta. Renkaat ovat peräti 70-sarjan korkeaprofiiliset. Amerikassahan HD on ollut maavoimien kalustotoimittaja pitkään.

Harley-Davidson Sportster S 1200.

Ensimmäistä kertaa kun 1-2 vuotta sitten näin kuvia uudesta Sportsteristä eli ”Portsasta”, niin luulin että kyseessä on jonkinlainen nettimeemi, jossa joku on kuvankäsittelyohjelmalla lisännyt HD:hen isot pakoputket. Mutta samat putket on nyt siis pantu tuotantopyörään, eivätkä ne enää näytä niin pahoilta.

HD on nyt onnistunut tuotekehityksessä ja ylittää odotukseni varsinkin moottorin osalta. Tässä V2-moottorissa on kerrankin sekä tehoa että vääntöä ja sitkeyttä ihan toisella tavalla kuin aiemmin merkin tuotteissa. Alhaisilla kierroksilla jauhava mylly tarjoaa siis hyvin voimaa ja suorituskykyä.

Nestejäähdytteinen DOHC pitää kivaa, vähän viheltävää ääntä kiihdytettäessä, ja voima on käytössä pehmeästi, mutta päättäväisesti. Matala painopiste tuntuu hyvältä, ja jalat yltävät reilusti maahan, minkä takia custom sopii lyhyemmillekin. 121 hevosvoiman teho 7500 kierroksella ja 125 Nm vääntöä 6000 kierroksella ja vain 228 kg massaa vievät Harrikkaa mukavasti kaupungin vilinässä. Lisävarusteena saa pienen pleksin, matkustajan satulan ja -selkänojan, jolloin matka-ajokin on kivempaa.

Ajotiloja on kolme, Bluetooth-yhteydellä saa navigoinnin pieneen digitaalinäyttöön ja Portsassa on myös luistonesto, säädettävä jousitus, rengaspaineen valvonta ja vakionopeudensäädin. Eli Harley-Davidson tarjoaa jo samoja varusteita kuin moni muu merkki. Toisioveto on hihnalla. Jarrutehokin riittää, vaikka edessä on vain yksi levy.

Ajoasento on pystyhkö ja jalat ovat merkille ominaisesti kummallisesti edessä. Jos sattuu olemaan kaksimetrinen, niin edessä on ehkä kiva pitää jalkoja, mutta pyörän mataluudesta johtuen vaihtoehtoja ei muutenkaan ole. Muutenkin ergonomia on osin kyseenalainen. Vilkkunappi on piilotettu kokonaan näkyvistä, ja ennen kuin lähdin koeajolle, jouduin kysymään myyjältä, missä se oikein on. Nappi ei siis näy kuin kumartamalla ja se pitää tunnustella vasemman kahvan ajotietokoneen nappien alta. Ruudussa sentään näkyvät vilkkuvalot.

Ajossa ihmettelin HD:n legendaaristen tärinöiden täydellistä puutetta. Tosin kovempaa vauhtia ja pitempää matkaa ei ollut mahdollista ajaa, mutta HD on onnistunut hyvin vakauttamaan moottorin käytöstä. Sportsterin hinta metallivärisenä on 23390 euroa.

Arvioni: Harley-Davidson Sportster S 1200 ****

Plussaa:

  • moderni muotoilu ja onnistunut kokonaisuus
  • vahva moottori
  • ajamista tukeva elektroniikka: luistonesto, navigaattorivalmius, vakionopeudensäädin, säädettävä jousitus, ajotilat ym.
  • hihnaveto
  • tärinöiden puute.

Miinusta:

  • pienet peilit tankojen päissä
  • ei katteita vakiona
  • outo ajoasento ja ergonomiapuutteet.

Seuraavaksi otin alle todellisen mastodontin, Triumph Rocket 3R:n. Se on 2500 kuutiollaan moottoripyörämaailman suurin, vain Boss Hoss 6,2-7,4-litraisine V8:neen on isompi. Eli 3R on moottoriltaan luultavasti suurempi kuin 95 % nykyisistä henkilöautoista.

Triumph Rocket 3R 2500 cc.

30500 euron hintaan saa moottoripyörän, joka herättää huomiota koko olemuksellaan eikä vähiten äänillään. Liikkeelle lähdössä tapahtuu sama ihme kuin aina prätkällä eli tässä tapauksessa 291 kilon paino häipyy johonkin eikä meno tunnu enää yhtään raskaalta. Moottorijarrutuksessa on rivikolmoselle tyypillinen, mutta tavallista vahvempi jälkimöräys, joka kuulostaa upealta.

167 hevosvoimaa tulee ulos jo 6000 kierroksella eikä 221 Nm vääntö 4000 kierroksella lopu koskaan kesken. Ajotiloja on neljä ja kun kokeilin sport-tilaa, niin piti olla jo tosi varovainen, mutta hyvin iso R pysyi hanskassa. Kokemattomalle kuljettajalle 3R ei missään nimessä sovellu. Suorituskyky on siis vaikuttava.

Veto on tietenkin kardaanilla, ja Triumph tarjoaa power cruiseriinsa mm. digitaalisen mittarin, kallistuksen huomiovan ABS:n, luistoneston, mäkilähtöavustimen, vakionopeudensäädin ja led-valot. Lisävarusteena saa mm. laukut ja vaihdeavustimen sekä älypuhelimen Bluetooth-peilauksen kautta navigoinnin kuten uusissa autoissakin. Pieni kate kaksoislamppujen yläpuolella tuo hieman suojaa viimalta.

Kenelle 3R sitten sopii? Ehkä pitkälle ja painavalle kuljettajalle, jolle pienemmät ajopelit ovat jo tarjonneet kaiken. Tai sitten kakkospyöräksi nautiskeluun ja hiljaiseen kruisailuun, jossa voi nauttia mahtavasta väännöstä ja sinfonisista moottorijarrutusmurinoista. Hinta tosin rajoittaa useimmilla tämän Triumphin hankintaa kakkospyöräksi, mutta esimerkiksi moottoritieajoon on kyllä lukuisia parempia vaihtoehtoja.

Arvioni: Triumph Rocket 3R 2500 ***

Plussaa:

  • huiman vahva moottori
  • elektroniikka kuljettajan apuna: luistonesto, navigaattorivalmius, vakionopeudensäädin, mäkilähtöavustin, ajotilat ym.
  • kardaaniveto
  • näyttävä muotoilu, matala istumakorkeus ja alhainen painopiste
  • hienot äänet jo vakioputkella.

Miinusta:

  • pienet peilit tankojen päissä
  • ei katteita
  • iso kulutus ja päästöt.

Kolmas ja viimeinen pyöräni tällä kertaa oli samaa merkkiä eli Triumph Speed Triple 1200 RR. Se onkin sitten ihan reilusti superpyörä, vaikka se näyttää hieman vaatimattomalta varttikatteen takia. Kaukaa katsoen sitä voisi melkein luulla kevariksi, niin pahasti kesken katteet loppuvat.

Punaiset 1200-numerotkin näkyvät tosi huonosti mustalla alustalla, joten pitää mennä pyörän viereen tihrustamaan, että mikä café racer oikein on kyseessä. Sirous tuntuu kyllä positiivisesti eli RR painaa tankattuna vain 199 kiloa.

Triumph Speed Triple 1200 RR.

Kun istuu päälle ja käynnistää moottorin, superbiken luonne paljastuu. Aivan toisin kuin Sportster S:ssä, niin tässä on kyseessä kyykkypyörä, ja jalat ovat istumakohdan takana koukussa. Asento on varmasti monelle tuskallinen ja myös etunoja on melkoinen, mutta jälkiasenteisilla tangonnostajilla tai muilla ratkaisuilla ajoasento varmasti muuttuisi rennommaksi.

Asento on tehty suorituskyky ja ilmanvastus mielessä, ja voimaa RR tarjoaa 180 hevosvoimaa 10750 kierroksella, ja vääntöä on 125 Nm niinkin korkealla kuin 9500 kierroksella.

Triumphin omistaja saa nauttia 26300 euron hintaan mm. digitaalisesta mittaristosta, Öhlinsin sähkösäätöisestä ja semiaktiivisesta takajousituksesta, viidestä ajotilasta, säädettävistä ABS-jarruista ja kallistuksen huomioivasta, säädettävästä luistonestojärjestelmästä. Myös keulimisenesto ja avaimeton ajo sekä kahden suunnan quickshifter-vaihdeavustin miellyttävät kuljettajaa.

Kun on tottunut viime vuodet BMW:n alhaalta vääntäviin moottoreihin, niin isosta väännöstä huolimatta onnistuin jossain risteyksessä sammuttamaan Street Triplen. Sama ongelma on kyllä lähes kaikissa superpyörissä eli vääntöä joutuu joskus odottamaan kierrosten noustessa ja kytkintä luistattaessa. Enemmän pitäisin vahvemmasta alaväännöstä.

Ja kierroksista Triumph RR tosiaan pitää. Tangoissa ”roikkuessa” kuljettaja melkein kiljuu riemusta, mutta onneksi oli umpikypärä päässä, niin ei nolannut itseään. 1200-kuutioinen on hieman vajaasta alaväännöstä huolimatta lähes täydellinen tuote ja kuljettaja viihtyy sen puikoissa.

Moitetta joudun antamaan ihmeellisen tahmeasta vaihdelaatikosta. Syy on ehkä se, että kilometrejä oli RR:llä alla vasta noin 1300. Vapaata ei meinannut löytyä millään; aina meni silmään ykkönen tai kakkonen. Isommissa vaihteissa tätä vikaa en huomannut. BMW:n eri mallit tahmeine vaihteineen ovat usein tässä mielessä kehnoja, mutta Triumph ei pääse laatikkonsa kanssa edes niiden tasolle, puhumattakaan silkinpehmeistä japanilaisista vaihteistoista.

Motoblogin Tommin valinta näistä kolmesta on Triumph Street Triple 1200 RR.

Kaikesta huolimatta näistä kolmesta valitsisin Street Triplen, se tuo eniten hyvää mieltä.

Arvioni: Triumph Street Triple 1200 RR ****

Plussaa:

  • upean voimakas ja miellyttävä moottori
  • elektroniikka kuljettajan apuna: sähkösäädettävät jousitus, luistonesto ja ABS:it, vakionopeudensäädin, ajotilat, vaihdeavustin, avaimeton ajo ym.
  • kevyt ja ketterä pyörä.

Miinusta:

  • alimmat vaihteet takkuavat eikä vapaata tahdo löytyä
  • ajoasento tiukka, etukeno ja jalat koukussa
  • ketjuveto
  • hieman vaatimaton ulkonäkö.

Distinguished Gentleman's Ride

Gentleman’s Ride 2022

Moottoripyöräily yhdistää ihmisiä ympäri maailmaa. Sunnuntai 22.5.2022 oli taas erinomainen osoitus tästä.

Osallistuin Helsingissä Distinguished Gentleman’s Ride -nimiseen ajotapahtumaan. Tämä ”hienostuneiden herrasmiesten ajo” eli DGR on maailmanlaajuinen tapahtuma, jossa kokoonnutaan miesten terveyden tukemisen merkeissä. DGR-ajo kerää varoja eturauhassyövän tutkimiseen ja miesten mielenterveyden edistämiseen. Myös naiset ja lapset ovat tervetulleita ajoon tai kadun varteen.

Tein lyhyen videon ajosta, tässä on linkki YouTubeen omalle Motoblogi-kanavalleni. Videolla on tunnelmia Kaivopuiston rannasta ja kuvia Senaatintorilta.

DGR sai alkunsa Australian Sydneystä vuonna 2012, ja se tekee yhteistyötä toisen saman aihepiirin kampanjan, Movemberin, kanssa. Movember on marraskuussa (Moustache + November) pidettävä hyväntekeväisyyskampanja, joka sekin alkoi Australiasta jo 2003. Parina vuotena olen itsekin osallistunut Movemberiin ja kasvattanut kuukaudessa ironiset viikset.

Viime keväänä olin DGR-kokoontumisessa Helsingin Kumpulassa, mutta silloin pandemiatilanne oli vielä varsin paha eikä yhteistä paraatia ollut.

Tommi Motoblogista Distinguished Gentleman’s Ridessa Helsingin Senaatintorilla.

DGR on järjestetty jo 115 maassa ja ajajia on ollut kymmenen vuoden aikana satoja tuhansia. Kaupunkeja tai paikkakuntia on ollut yhtä aikaa jopa lähes 700. Iso maailmanlaajuinen liike on sis kyseessä.

Tänä vuonna Helsingin-tilaisuuteen oli ilmoittautunut 39 pyöränomistajaa, ja sen verran meitä suunnilleen olikin paikalla. Triumph sponsoroi tapahtumaa, mutta kaiken merkkiset pyörät olivat tervetulleita. Paikalla oli ainakin japanilaisia, saksalaisia, amerikkalaisia ja italialaisia moottoripyöriä ja kalustoa Lambretta-skootterista 2-litraiseen Kawasaki Vulcan -jättiläiseen asti. 150-300-kuutioisia Vespoja oli useita.

DGR on varsinaisesti suunniteltu café racer-, bobber-, scrambler- ym. tyyppisille pyörille, koska Triumphilla on paljon sellaisia valikoimissa. Ne ovat kuitenkin vähemmistössä ainakin Suomen teillä, joten kiva että yhteisen asian vuoksi pyörävalikoimaa ei käytännössä mitenkään rajata.

Merkistä tai menopelin koosta riippumatta tunnelma oli leppoisa ja kokemuksia vaihdettiin innokkaasti, vaikka ennestään juuri kukaan ei muita tuntenutkaan. Itse tunsin näöltä 3-4 tyyppää, mutta jutellessa selvisi, että joidenkin muidenkin kanssa samoissa tilaisuuksissa on joskus oltu.

DGR2022-ajotapahtuman pyörärivistöä välipysähdyksellä Helsingin Senaatintorilla.

Suuri osa oli pukeutunut teeman mukaisesti tweed-takkiin, poplariin, kauluspaitaan, rusettiin tai solmioon taikka sitten vanhoihin nahkaisiin ajovarusteisiin. Jälkikäteen vähän harmitti, että itsellä oli vain tavallinen Sweep + MP Asu + Gaerne + Shoei-varustus päällä. Jos olen ensi vuonna mukana, niin pukeudun kyllä enemmän teeman mukaan. Varsinkin jos on näin kiva ja aurinkoinen keli kuin tänä vuonna. Tosin lämpöä oli nyt vain 12 astetta, mutta hiljaa ajaessa sekään ei olisi haitannut, vaikka olisi ollut ohuempaa ajokampetta päällä.

Itse paraati tehtiin jonossa tai parijonossa eli muodostelmassa ajaen. Lähtö oli Mad Barbersin edustalta Lönnrotinkadulta. Paikan omistaja oli myös mukana Ducati Xdiavelilla, ja hän kertoi rakentelevansa paitsi moottoripyöriä, myös autoja. Varsinkin Porsche 911 on kuulemma sydäntä lähellä.

Gentleman’s Riden Suomen-järjestäjä Juhani asettui muodostelman keulaan, itse viereen tai perään ja siitä sitten ajelimme tosi hidasta vauhtia muut perässä Hietalahdentorin, Kaivopuiston ja Kauppatorin kautta Senaatintorille. Kravatit ja rusetit vain liuhuivat tuulessa, kun joukko kruisaili 10-20 kilometriä tunnissa läpi keväisen Helsingin.

Joukko pysyi hyvin koossa, kun kaikki pitivät tosi pienet välit edellä ajavaan, mutta väkisinkin muutamat liikennevalot matkalla olivat niin lyhyitä vihreitä, että joukko katkesi 2-3 osaan. Sitten odotettiin takaa tulevia, ettei kukaan eksy. Pääasiassa saattue ajoi kuitenkin yhtenä pötkönä, mikä onnistui yllättävän hyvin. Ja sunnuntainahan liikenne on hiljaista, joten tähän ajoon se oli hyvä päivä.

Bloggaaja Tommin pyörä BMW R1200RS, taustalla pääministeri Sanna Marinin ministeriö Valtioneuvoston kanslia.

Katujen varsilla riitti kuvaajia ja vaikka vauhti oli hidas, pääasiassa isojen moottorien murina ja pärinä kyllä herätti huomiota, kun se lähestyi kaupunkilaisia. Ääni kuului katukuiluissa jo kaukaa, ja oli todella kiva huristella saattueessa läpi kaupungin.

Senaatintorilla pysähdyttiin tuomiokirkon portaiden juurelle toviksi ottamaan kuvia, jatkamaan jutteluita ja kävipä moni meiltä kysymässäkin, mistä paraatissa on kysymys.

Lopuksi ajettiin vielä muodostelmassa Unioninkatua Kruununhaan kautta Pohjoisrantaan, josta Merisatamanrantaan ja DGR:n päätepisteeseen Café Caruseliin. Siellä järjestäjä kiitti osallistujia ja totesi, että haavereita ei sattunut. Me muut annoimme aplodit ja jonkin aikaa vielä seurusteltuamme lähdimme omille teillemme.

Tommi ja Motoblogi

Kesäkausi 2022 vauhdissa

Kun syksyllä viimeksi kirjoitin tätä blogia ja retkestäni Tampajan vinolle saunalle, arvelin että seuraavan kerran palaan Motoblogiin helmikuussa MP22-messujen merkeissä.

Mutta niin vain kävi, että koronapandemia peruutti tämänkin vuoden moottoripyörämessut, kuten se teki myös viime vuonna. Syksyllä toivoin myös että voisin käynnistellä bokserimoottoriani maaliskuun lopulla, mutta vasta pääsiäisenä sain pyörän tulille.

Bloggaaja Tommi eli itse herra Motoblogi tekemässä ensimmäisiä käynnistyksiä Bemarille.

Talvi ja kevät olivat ankaria, runsaslumisia ja sepeliä oli teillä tavallista pitempään. Venäjän helmikuinen hyökkäys itsenäisen Ukrainan kimppuun ei sekään kevätfiilistä parantanut, joten kevään 2022 aloitus oli yksi myöhäisimpiä sinä aikana, kun olen Helsingissä asunut.

Tänä keväänä en ole vielä ehtinyt tehdä action-kuvausta, mutta lisäsin YouTubeen viime syksyltä pätkän, jossa kuvasin taaksepäin pienet kiihdytykset 6-moottoritielle. Video on tässä: BMW R1200RS video image facing backwards on motorway.

Ennen ajoon lähtöä pääsiäisenä tein pienen tuunauksen pyörän ulkonäköön. Vanha kalanruototarra haarojen välissä bensatankin takaosassa oli jo kulunut, joten teippasin tilalle uuden, Kiinasta tilaamani merkkitarran. Kuusiosainen tarra suojelee nätisti tankkia ajotakin ja -housujen soljen aiheuttamalta hankaukselta ja on muutenkin tyylikäs.

BMW R1200RS sai uudet tankkitarrat.

Ensimmäisiä ajokohteitani keväällä oli mennä ihailemaan Vanhankaupunginkosken kuohuja Helsingin syntysijoille. Pääsiäisenä vesimassat olivatkin komeimmillaan. Uudeltamaalta vyöryvät mutaiset vedet toivat harvinaisen hienot pärskeet sekä kosken länsi- että itähaaraan.

Matala Vanhankaupunginlahti ja meri pitkälle siitä etelään on tähän aikaan vuodesta aika saastunut, kun perinteisesti vedenpuhdistamot pohjoisella Uudellamaalla ylikuormittuvat hulevesistä. Ilmassa ja vedessä on kosken alajuoksulla siis paljon ”sitä ihteään” eli kovin syvään ei putouksen lähellä kannata hengitellä, jos ei halua sairastua.

Vanhankaupunginkosken kevätkuohuja Helsingissä, tässä itähaara.

Totta kai johonkin minulle uuteen kahvilaankin piti ajella. Pääsiäisenä oli tarkoitus piipahtaa Sipoon leipomo-kahvila N’avetassa, mutta se oli silloin kiinni. Muutama päivä myöhemmin ajelin Itäväylää eli Uutta Porvoontietä Karhusaaren ja Sipoonrannan ohi Västerskogiin, ja nyt paikka oli auki.

Perheyritys on nimennyt hauskasti kahvilansa, ja se onkin entinen navetta. Yllättäen paikan piha oli niin täynnä autoja arkipäivänä, että prätkää oli melkein vaikea sovittaa joukkoon. Piha on paitsi epämääräisen muotoinen, myös aika jyrkkä ja valitettavasti sorapintainen, joten melko raskaalla katupyörällä oli vähän temppuilemista saada pyörä kääntymään siinä.

Tarjonta oli konditorialaatua, ja arvoin kahvin seuraksi joko mansikkaleivosta tai vadelma-tuorejuustoleivosta. Päädyin jälkimmäiseen, ja hyvää oli.

Olin jo lähdössä pois, kun joku asiakas istui viereiseen pöytään koiransa kanssa. Lemmikkien tuominen kahviloihin on yleensä kiellettyä, mutta täällä on oikein juliste ovella, että koirat ovat tervetulleita.

Pihalla oli navetan lisäksi useita hirsirakennuksia, joista yksi oli kai asuintalo. Eläinystävällisyys tuli ilmi siinäkin, että rinteessä ylhäällä oli iso otsikko Muistamme, ja sen alla useita asiakkaiden lemmikkien muistolaattoja.

N’avetan pihalle mahtuu hyvällä ilmalla paljonkin väkeä, siellä on kivestä tehtyjä pengerryksiä, kota ja jopa pieni näköalapaikka pöytineen.

Leipomo-kahvila N’avetan pihaa.

Yksi syy, miksi en ole tätä ennen vielä ehtinyt blogia kirjoittaa, on että on ollut pieni autokuume. Pari vuotta minulla on jo ollut tiedossa merkki, malli, moottori, vaihteisto ja varustetaso, jonka aiemman katumaasturini tilalle haluaisin, ja nyt keväällä tuli muutamaa sellaista koeajettua.

Myin entisen maasturini Xcellence-varustellun Seat Atecan, jota ajoin yli neljä vuotta ilman huolia, helsinkiläiselle autoliikkeelle. Saman VW-konsernin suunnilleen yhtä hyvin varustettu Audi Q3 löytyi lopulta tilalle liikkeestä Rovaniemeltä, josta se toimitettiin kotiin asti. Sain toimituksen Atecan luovutuspäivälle, missä oli hieman sumplimista, mutta nyt on taas uudempi peli alla.

Hyviä kilometrejä kaikille motoristeille ja sellaiseksi aikoville. Heilutetaan hanskaa, kun nähdään.

Motoblogin Tommi on taas liikenteessä.
Tampajan vino sauna.

Tampajan vino sauna

Olen vuosien varrella kirjoittanut erilaisista nähtävyyksistä, joihin olen ajanut moottoripyörälläni. Kumma juttu, mutta niistä peräti kaksi on osunut Kirkkonummelle.

Kirjoitin viime vuonna Högbergetin luolasta artikkelin, jonka voi lukea täällä. Se on niin kumma luonnonmuodostelma, ettei sitä usko, ennen kuin itse näkee.

Tällä kertaa kirjoitan Tampaja-järven vinosta saunasta, joka sijaitsee Kirkkonummen Veikkolassa. Sauna on tullut kuuluisaksi sosiaalisen median, mutta myös oikean lehdistön kautta jopa kansainvälisesti. Siitä on netissä runsaasti kuvia hakusanoilla vino sauna, juopunut sauna tai drunken sauna. Muitakin nimityksiä varmasti on.

Veikkolaan ajelee esimerkiksi Helsingistä kolmisen varttia Kehä I:n kautta. Tampaja on pieni järvi, jonka itärannalla sauna on, ja sen vieressä sattuu olemaan yksi Kirkkonummen virallisista uimarannoista. Paikallisille saunamökki on tuttu, koska se on vain 100 metriä yleiseltä hiekkarannalta.

Tampajan sauna uimarannalta kuvattuna.

Hirsinen sauna on jykevä, mutta koska se on pystytetty betonipylväille, se on sananmukaisesti veden päällä ja siksi luonnon armoilla. Niinpä talven jäät ja myrskyt ovat riuhtoneet sitä niin, että se on jäänyt joka suuntaan vinoon. Ja juuri se tekee siitä ainutlaatuisen. Ehkä aallot ovat loiskauttaneet sisään vettäkin, jonka paino on entisestään kallistanut saunaa. Sauna on selvästi hylätty, ja sen vieressä on mökki, joka ei välttämättä ole samaa kiinteistöä.

Tampaja-järven vino sauna ja laituri.

Saunalle johtaa hauskasti kierossa oleva laituri, joka tekee noin 90 asteen mutkan. Laituri on jo osittain veden alla. Saunan kattotiilet ovat alkaneet irtoilla, joten jos mitään ei tehdä, rakennuksen tuho etenee yhä nopeammin. Tiettävästi sauna on haluttu pelastaa ja entistää, tosin silloin sen vino viehätys poistuisi.

Tampajan sauna on vinossa joka ikiseen suuntaan.

Hienon saunamökin kohtalo on tietysti surullinen, mutta luonto ja sattuma yhdessä ovat nostaneet sen kansainvälisen yleisön tietoisuuteen. Tämä ei ehkä olisi ollut mahdollista ilman sosiaalisen median voimaa.

”Juopunut sauna” on Kirkkonummen kummallisimpia nähtävyyksiä.

Suomi on täynnä kummallisia nähtävyyksiä. Lähetä palautetta tai kommentoi, mihin Motoblogin seuraavaksi kannattaisi suunnistaa.

Nyt kun lokakuu on jo pitkällä, on pian aika jättää hyvästit ajokaudelle 2021. Vielä pyörän tankkaus, pesu, kuivaus ja osien kevyt läpikäynti, niin bokseri saa levätä kevääseen asti. Toivottavasti maaliskuun lopulla saan taas käynnistellä ajokauden ja kuunnella vastaiskumoottorin miellyttävää murinaa.

Mutta sitä ennen on parin vuoden tauon jälkeen MP22-messut. Aiempia messukuvauksiani voit lukea muun muassa täältä:

MP20-messuraportti

MP19-messut

MP18-messuilla

Moottoripyörämessut 2017 1/2.

Moottoripyörämuseo, Lahti

Honda CB750 Tuutti ja muita japanilaispyöriä.

Sain kesällä Museokortin. Se on näppärä tuote, jolla pääsee moniin Suomen museoihin. Loppukesällä olen käynyt muun muassa kokemassa Ateneumin Ilja Repin -näyttelyn, pyörinyt kolme tuntia Seurasaaressa ja ihaillut Ismo Höltön valokuvia Hakasalmen huvilassa.

Jo pitkään on ollut mielessä piipahtaa Lahden Moottoripyörämuseossa. Itse asiassa kävin siellä viimeksi toiseksi edellisen prätkäni F800ST:n aikana eli 2015, koska muistan ottaneeni siitä sillä matkalla kuvan Vesijärven rannalla. Edellisellä K-sarjan BMW:lläni oli ilmeisesti aina niin vähän aikaa, että enpä käynyt sillä Lahdessa kertaakaan. Nykyisen R-sarjalaisen kävin kyllä keväällä hakemassa Lahden seudulta.

Monet motoristit välttävät moottoritietä melkein kuin ruttoa, ja tykkäävät ajella mutkaisia teitä mahdollisimman paljon. Tänä vuonna on ollut erityisen paljon hirvieläinonnettomuuksia, joten itse valitsin taas kerran suoran, tasaisen ja kieltämättä vähän tylsän Nelostien Helsingistä tuohon Euroopan ympäristöpääkaupunkiin. Moottoritiellä on turvallista ajella, kun on periaatteessa koko ajan hirviaitojen suojassa. Eiväthän ne sataprosenttisia ole, mutta liian moni tuttava on tänä vuonna ollut peuran, kauriin tai hirven kanssa nokakkain ja törmännytkin niihin.

Kurvasin siis reipasta vauhtia noin tunnissa Lahteen, ja olin kiinnittänyt oikein navigaattorin telineeseensä pyörän ohjaustangon tuntumaan. Moottoripyörämuseo sijaitsee keskustan ”takana” Suomen Hiivasta vielä eteenpäin. Loppukesän päivä oli lämmin, ajotietokoneen mukaan 21 C. Lounasaika oli käsillä, joten päätin syödä ennen museokierrosta sen yhteydessä olevassa Ace Caféssa hampurilaisen ranskalaisilla. Hyvää oli.

Vilautin kännykästäni Museokortti-sovellusta, ja astelin sisään. Museo on hyvin pieni, mutta siihen on joukkorahoituksella valmistunut hiljattain laajennusosa, jossa oli 1920-30-lukujen brittipyöriä. Osa niistä oli maailman harvinaisuuksia, kuten 500-kuutioinen Norton CS 1 vuodelta 1935, jota kyltin mukaan on vain 18 kappaletta koko maailmassa.

Norton CS 1 vuodelta 1935 on superharvinainen.

Museon näyttelyssä on viehättäviä mainos- ja lifestyle-kuvia vuosien varrelta sekä neonvaloja, ajovarusteita, latokrääsää, työkaluja, moottorisaha, mopoja, polkupyöriä, öljykannuja ja vaikka mitä. Jos pitää vanhoista esineistä ja niiden kulttuurihistoriasta, niin nähtävää riittää helposti tunniksi, kun nuuskii joka kolon. Itse tykkäsin, ja päänäyttelyhän vaihtuu vuoden välein.

Nämä hienot BSA:t ovat Goldstar 1957 ja Lightning Clubman 1964.

Kivaa museossa on myös se, että siellä pyörii parilla tietokoneen ruudulla prätkäaiheisia filmejä. Yhdessä Suurosen perhe ajaa surmanajoa tynnyrissä ja toisessa James Bond kurvailee BMW R1200C:llä elokuvassa Huominen ei koskaan kuole. Jarno Saarisen historiaa näkyy myös 1970-luvun alusta olevalla filmin pätkällä.

Moottoripyörämuseo on lavastettu upeasti, ja välillä tuntuu, kuin kävijä olisi jonkun autotallissa. Nurkat ovat ahtaita, mutta tavaraa ja yksityiskohtia riittää. Erityisesti jäi mieleen ehkä 1930-40-luvulta oleva, puhkiruostunut BMW, joka on varmasti vuosikymmeniä maannut sateessa, mutta sittemmin tuotu turvaan museoon.

Lisätietoa museosta ja Ace Cafésta on täällä. Myös ruokalistaa voi tarkastella Ace Cafén sivuilla, vähän harmi kun en ehtinyt nyt sitä munkkia maistaa.

Vaikka näyttely keskittyi brittipyöriin, paljon muidenkin maiden tuotantoa on esillä. Moto Guzzeja ja japanilaisia on useita. Imatranajoille on omistettu kokonainen nurkkaus.

Tällä YouTube-videollani on tunnelmia Moottoripyörämuseosta.

Pois päin ajelin keskustan kautta. Ajoin Vesijärvenkatua, jonka varrella siskoni joskus asui, ja Aleksanterinkatua, josta on tehty yksisuuntainen ja molemmin puolin hyvät kevyen liikenteen väylät sisältävä citykatu. Oman pyöräkuvani kävin tällä kertaa nappaamassa Pikku-Vesijärven puiston Vesiurkujen edessä.

Satama Sibeliustalon ympäriltä oli suljettu jonkin tilaisuuden takia, joten en päässyt ottamaan siinä perinteistä rantakuvaa. Tämä kuva on Vesiurkujen edustalta, jossa R1200RS:ni nojailee keskipäivän auringossa.

Automuseoita Suomessa on lukuisia, ja niissäkin on kaksipyöräisiä esillä, mutta Lahden Moottoripyörämuseolla on tärkeä rooli tuoda pääasiassa kaksipyöräisten moottoriajoneuvojen historiaa esille. Suosittelen.

Jättiläisen kuhnepytty

Askolan hiidenkirnut

Jokunen vuosi sitten kuulin, että itäisellä Uudellamaalla on sellainen nähtävyys kuin Askolan hiidenkirnut. Ihan sinne päin kun ei yleensä ole asiaa, niin tieto jäi jo melkein unohduksiin. Kunnes nyt kesäkuun helteillä hyppäsin moottoripyörän sarviin ihan varta vasten nähdäkseni ne.

Helsingistä ajelee paikalle nopeimmin kuutostietä Porvooseen päin, ja siitä pohjoiseen kantatietä 55. Kotona olin katsonut, että Google Maps tuntee alueen ihan hakusanalla Askolan hiidenkirnut, mutta BMW:n navigaattori V taas ei. Eli naviin olisi pitänyt tietää osoite, Hiidenkirnujentie 721, Korttian kylä, Askola. Muutenkin jostain syystä matkalla satelliitin signaali pätki kummallisesti, joten navista ei ollut ajaessa juuri apua.

Onneksi olin painanut mieleen reitin suurin piirtein, ja jo tiellä 55 oli kyltti oikealle reitille, tielle 1635, josta opasteet hyvin näyttivätkin reitin perille. Pikkutie on erinomaisessa kunnossa, asvaltti sileää, joten mikäs oli ajellessa lämpimänä kesäpäivänä läpi kauniin maaseudun. Bokseri murisi reisien välissä matalasti, ja oli ilo kartuttaa siihen taas hieman kilometrejä, kun olin pessyt kevään siitepölytkin pyörän pinnasta juuri pois.

Askolan hiidenkirnujen kartta
Askolan hiidenkirnujen kartta.

Parkkipaikalla oli useita autoja ja karttakyltti, jossa oli hiidenkirnujen sijainti merkittynä. Ja Suomessa kun ollaan, niin kaikilla isoimmilla on oma nimi. On Professori Okkoa, Kattilaa, Kuppia ja Menninkäisen pesää. Paikallinen kirjailija Johannes Linnankoski on myös tullut muistetuksi kahdella nimellä eli Koskenlaskijalla ja Tulipunakukalla. Yksi kourumainen kuoppa on nimeltään Luiskahdus, ja luiskahdusta alueella pitääkin varoa, varsinkin tasapohjaiset ja liukkaahkot prätkäsaappaat jalassa.

Parkkipaikalta on noin 500 metrin pituinen polku Kirnukalliolle, joka viettää Porvoonjokilaaksoon. Jo matkalla selviää, että nyt ei ole ihan tavallinen metsäpolku kyseessä. Sadat tuhannet turistit ovat kuluttaneet maata aika paljon, ja jalkojen alla on aivan sileitä kallioita ja erikoisia kiviä, jotka eivät ole kuitenkaan ihmisten kuluttamia. Täällä ovat olleet suuremmat voimat kyseessä.

Hiidenkirnut ovat syntyneet jääkauden aikana tai sen jälkeen jäiden sulaessa, kivien, hiekan ja soran pikku hiljaa kuluttaessa kivikovaa kalliota. Prosessi on varmaankin kestänyt satoja, ehkä tuhansia vuosia, ja lopputulos on todella upea. Matkalla Kirnukalliolle polku ohittaa Hiidenkiven, joka on haljennut siirtolohkare. joka näyttää hymyilevän tai irvistävän ohikulkijalle.

Alue on aina auki, ja sinne on kahden euron pääsymaksu, jonka voi maksaa myös nykyaikaisesti Mobile Payllä. Mielellään sen maksaakin, siksi hieno paikka on kyseessä.

Hiidenkivi Askolan Kirnukalliolla.
Askolan Kirnukallion Hiidenkivi.
Tielaitos on tukenut tämän hiidenkirnun kunnostusta, ja se onkin saanut nimekseen Jäävaurio.

Askolan hiidenkirnuja ei siis ole viisi tai kymmenen, vaan peräti 20. Kaikkia kourumaisia ja muuten pieniä tai vaatimattomia ei ole kuitenkaan nimetty, vaan niitä on oikeasti enemmänkin kuin parikymmentä. Ehkä tutkijat ovat kartoittaneet alueen tarkasti, mutta jollain maatutkalla hiidenkirnuja voisi löytyä lisääkin.

Todennäköisesti jo vuosina 1964-65 tehnyt kaivaukset ja tyhjennykset toivat kuitenkin esille merkittävimmät. Nykyäänkin hiidenkirnut tyhjennetään muutaman kerran vuodessa vedestä, moskasta ym. Uimataidottomille ne voisivat muuten olla vaarallisia, ja suurin Askolan kirnuista on peräti 10,2 metriä syvä ja 4,3 metriä leveä. Sen nimi on Jättiläisen kuhnepytty, ja siihen on turvallisuussyistä tuotu tikapuut varalle.

Motoblogin Tommi näyttää pieneltä isoimman hiidenkirnun partaalla. Tämä muodostelma on nimeltään Jättiläisen kuhnepytty.
Kolmoset eli Mylly, Kattila ja Kuppi.
Askolan hiidenkirnut ovat jyrkässä rinteessä, josta näkee hyvin taustalla oleva Porvoonjokilaakson ja sen takana olevan korkean kallion.
Motoristi itse suurimman hiidenkirnun, Jättiläisen kuhnepytyn edessä.

Aiemmin olen kirjoittanut Kirkkonummen vaakasuorasta hiidenkirnusta eli Högbergetin luolasta tähän blogiin, jos aihe kiinnostaa enemmän. Myös Helsingissä on useita hiidenkirnuja, joista suurin on Pihlajamäessä. Lisätietoa Askolan upeasta nähtävyydestä on usealla kielellä osoitteessa hiidenkirnut.fi. Sen mukaan hiidenkirnuja voi olla Suomessa jopa 5000! Siitä vain kiertämään kaikki, sijainteja on satoja, mutta Askolasta on hyvä aloittaa.

Motoblogi

Hyvästi, superpyörä!

Ihan ensiksi pahoittelen, etten ole päivittänyt tätä blogia sitten viime syksyn. Yleensä tammi-helmikuussa olen käynyt MP-messuilla ja kirjoittanut niistä, mutta koronatilanteen takia nekin peruttiin tältä vuodelta. Olen siis odotellut ajokauden alkua. Tänä vuonna aloitin sen 29.3., jolloin tiet olivat Helsingissä jo kuivat ja pääosin pesty ja harjattu hiekasta.

BMW K1200S ja jäätynyt meri, tämä kuva on aiemmalta keväältä.

Kun edellisen kerran vaihdoin moottoripyörää, minulla oli BMW F800ST alla, ja halusin isomman pyörän. MItään vikaa ST:ssä ei ollut, se on suorituskykyinen ja kevyt, hihnavetoinen kulkine, jonka bensankulutus on melkein olematon. Viitisen vuotta ajettuani kyllästyin hieman sen kaksisylinterisen Rotax-moottorin värinöihin, ja löysin tilalle K1200S:n, jossa on lähes värinätön, nelisylinterinen rivimoottori.

Kuvittelin alunperin, että K-sarjalainen on viimeinen pyöräni, kunnes jonain päivänä lopetan ja ostan ehkä avoauton tai jotain. Tyytyväisenä olen tähän asti sillä ajanut, mutta oikeastaan oston jälkeen vasta tajusin, että kyseessä on superpyörä.

Mikä sitten on superpyörä? Kiihtyvyys tulee itse ensimmäisenä mieleen, ja siihen vaikuttaa teho, vääntö, välitykset, paino, katteet ym. seikat. K1200S kiihtyy 0-100 km/h noin 2,8-2,9 sekunnissa. Kumma kyllä se jättää taakseen lähes kaikki Porschet, Lamborghinit, Ferrarit ym. nopeina pidetyt autot. Paitsi niiden parhaat, nelivetoiset versiot. Jotkin sähköurheiluautotkin voivat olla nykyään nopeampia kiihtymään.

Tässä on pieni video ja ääninäyte K1200S:stä paikallaan YouTube-kanavaltani. Tuota voisin kuunnella pitkäänkin.

Huippunopeus K-sarjalaisella on siellä 280 km/h yläpuolella, ja autoissa yli 300 km/h vauhtiin yltää jo useampikin malli. Mp-maailmassa K1200S:ää nopeampaa pyörää saa hakea, mutta kyllä niitäkin on. Käytännön merkitystä näillä lukemilla ei tietenkään ole. Mutta ajossa K tuntuu superpyörältä heti käynnistyksen yhteydessä. Osansa siihen on siinä alusta lähtien ollut Laserin tehoputki. Tyhjäkäynnillä ääni kuulostaa rallatuksella, pienillä kierroksilla moottori hieman viheltää, mutta yli 4000 kierroksen kone mylvii uskomattoman kauniisti. Tai siis omiin korviin se kuulostaa siltä. Kuitenkin tyhjäkäynnillä ja matalilla kierroksilla 167 hevosvoiman kone on sivistyneen kuuloinen.

BMW K1200S juuri ennen luovutusta uudelle omistajalle. Tähän lisättiin vielä sivulaukut ynnä muuta.

Tekniikan Maailma aikoinaan mittasi nopeiden matkapyörien vertailussa – jonka K1200S voitti – että sen vääntö ei ole 130 Nm, kuten ohjekirjassa kerrotaan, vaan peräti 139 Nm. Vahvaa vääntöä ei tosin täysin voi hyödyntää, koska 1. ja 2. vaihteen välitykset on tehtaalla suunniteltu liian pitkiksi kaupunkiliikenteeseen. Menoa joutuu välillä auttamaan kytkimellä. K1200S on kardaanivetoinen, joten välitystä ei voi vaihtaa. Tässä onkin ehkä kardaanin ainoa huono puoli verrattuna ketjuvetoisiin.

K1200S:ään saa hyvän ajoasennon, kun käyttää ohjaustangon nostajia eli risereitä. Satulan istuinkorkeus on noin 820 mm. eli keskipituiselle ihan hyvä, monelle taas liian korkea tai liian matala. Koska satulaa ei ole halpaa vaihtaa, niin nämä asiat jokaisen pitää itse testata koeajolla.

Varsinaista koeajoaraporttia en omasta pyörästäni koskaan ole kirjoittanut, enkä tee sitä nytkään. Blogissani on kymmeniä juttuja, kuvia ja videoita ajamistani matkoista K1200S:llä, joista saa hyvän käsityksen pyörästä, jos lukija joskus sellaisen haluaisi hankkia. Aiempia koeajojani muista pyöristä löytää blogista hakusanalla koeajo.

Teen kuitenkin tähän yhteenvedon hyvistä ja huonoista puolista.

BMW K1200S *****

Plussaa:

  • huikea suorituskyky, superpyörän olemus ja fiilis
  • huippuluokan Brembo-ABS-jarrut
  • äänet Laserin pakoputkella
  • irrotettavat laukut matkakäyttöön
  • kardaaniveto.

Miinusta:

  • 1. ja 2. vaihde ovat kaupunkiajoon liian harvoja
  • kulutukseen nähden pieni polttonestesäiliö.

Viime lauantaina päätin panna K-sarjalaiseni myyntiin, olin ottanut jo aiemmin kuvia, ja korostin ilmoituksessa mm. melkein uusia renkaita ja sitä, että pyörässä on tehdasasenteinen hälytin. Meni muutama tunti, niin yhteydenottoja alkoi tulla. Nettimoton kautta tuli viestejä, suoria ihan hyviä ostotarjouksia, tekstiviestejä ja soittoja. Olin hämmästynyt, kuinka paljon kiinnostusta pyöräni herätti. Myös Tori.fissä ja Facebookin parissa ryhmässä ilmoitin.

Osaltaan varmasti vaikutti se, että kuten ilmoituksessani mainittiin, pyörä oli minulla peräti noin kuusi vuotta, ja sillä oli ostaessani ajettu vain noin 30 000 km. Itse taas en ikuisesta ajanpuutteesta johtuen ehtinyt ajaa kuin sen verran, että mittarissa oli reilut 42 000 kilometriä. Se on vähän vuosimallille 2007. Kaikki huollot oli tehty merkkiliikkeissä ja säännöllisesti, lisävarusteita laukuista ja vaihdeavustimesta lähtien löytyi eikä pyörää ollut kaadettu tai kolaroitu. Olin myös käyttänyt pyörän myyntiä varten merkkiliikkeessä tarkistuksessa, että se on turvallisessa kunnossa, ja sen kehtaa myydä eteenpäin.

Sunnuntaina ja maanantaina vietin puhelimessa tunteja neuvotellen, ja kaupat lyötiin pian kiinni. Ostaja tuli Varsinais-Suomesta ja tarkastuksen ja koeajon jälkeen kaupat saatiin päätökseen jo tiistaina, kun hinnastakin päästiin pian yksimielisyyteen. Annoin mukaan mm. alkuperäisen pakoputken, joka näytti käyttämättömältä.

Oli haikeaa katsoa, kun viimeisen kerran takavalo katosi nurkan taakse ja tuttu pakoääni vaimeni kaupungin vilinään.

Moottoripyöräilyä en lopeta, ja seuraava menopelini on jo hankittu. Se on ehkä pieni yllätys blogin lukijoille, joita on taas talven aikana ollut tuhansia. Nyt keväällä kiristän hieman julkaisutahtia, ja seuraavassa postauksessa onkin aika esitellä ostokseni. Hyvää vappua kaikille!

Helsinki Bike Show 2020

Bike Show on järjestetty pääkaupungissa nyt jo 16 kertaa. Aiempina vuosina se on ollut muun muassa Hietarannan uimarannan tuntumassa ja Kaivopuistossa. Ajankohta on yleensä ollut kesäkuun alkupuoli, mutta tänä vuonna koronan takia tilaisuus siirrettiin syyskuulle.

Tähän blogiini en ole aiemmin kirjoittanut Bike Show’sta, mutta panen tähän yhden kuvan toissa vuoden näyttelystä, joka oli 9.6.2018.

Café racereitä vuoden 2018 Helsinki Bike Show’ssa Kaivopuistossa.

Tänä vuonna tilaisuuden fiilis oli ihan toinen kuin ajokauden alussa kesäkuussa olisi ollut. Mutta ei voi mitään ja järjestävä taho Modified Motorcycle Association of Finland oli tehnyt parhaansa lyhyellä varoitusajalla tapahtuman toteuttamiseksi. Kyllä syksylläkin tilaisuus veti kaksipyöräisten harrastajia.

Ajoin paikalle Helsingin Suvilahteen puolen päivän korvilla 5.9., ja paikalla oli ehkä reilut pari sataa moottoripyörää. Näyttelypyöriä oli kai kolmisen kymmentä eli vähemmän kuin yleensä. Joskus on ollut 150:kin pyörää.

Raleigh 15 vuodelta 1927 on 250-kuutioinen.

Raleigh 15 oli entisöity huolellisesti, ja se on esiintynyt aiemminkin näyttelyissä. Rekisterissä se ei ole, kun ymmärtääkseni siitä puuttuvat esimerkiksi jarrut.

Pitkäkeulaisten chopperien rivistössä oli tämä oranssi kaunotar. Muotoilu on selkeää.

Oranssi chopper.

Erikoisimpia menopelejä oli trike eli kolmipyörä, josta aina voi keskustella, onko se moottoripyörä ollenkaan. Mutta se sopii hyvin esimerkiksi prätkän osien kuljettamiseen tai majoittumiseen, koska siinä on perävaunu. Cavalcus-niminen peli oli Fordin moottorilla varustettu, ja siinä oli mm. viiden kilon kaasupullo, takavalot ehkä 1959 Cadillacista, sukset ja muita varusteita.

Ford Cavalcus on trike.
Cavalcuksessa on Focuksen moottori.

Cavalcuksesta ja rakentajan muista projekteista saa lisätietoa netistä hakusanalla Kylähullu tai Cavalcus. Kannattaa tutustua.

Sportster oli kokenut muodonmuutoksen.

Matala custom Harley-Davidson Sportster oli muuttunut täysin. Lisäpisteet se saa siitä, että vaikea mallinimi oli kirjoitettu tankin kylkeen ihan oikein. Lieneekö maailman ainoa supermoto-Sportster, en tiedä. Kun vuodesta 1957 lähtien tuotannossa ollut mallisarjan edustaja on saatu näin erikoiseksi, se on vaatinut ihan miettimistä.

Yleisöpyörien joukossa oli muun muassa tämä 1950-60-lukujen taitteesta oleva H-D.

Moottoripyörien rakentelu, tuunaaminen ja virittely on osalle pyöräilijöistä se tärkein osa harrastusta. Jotkut esillä olleista pyöristä ovat käyttöpyöriä jokapäiväisiin ajoihin, mutta osa elää vain talleissa ja näyttelyissä. Hyvä että meitä motoristeja on monenlaisia ja kiinnostuksen kohteet vaihtelevat.

Ehkä ensi vuonna Bike Show on taas omalla paikallaan kesän alussa. Seuraa myös uutta harrasteautojen blogiani Klassikkoblogi.

Högbergetin luolassa

Kerron heti alkuun uutisen. Aloitin elokuussa 2020 myös toisen blogin, jonka nimi on Klassikkoblogi. Se on tässä osoitteessa ja se kertoo harrasteautoista.

Ei huolta, en aio tämän Motobloginkaan päivittämistä unohtaa, vaan pidän sitä yllä jatkossakin. Tämä on jo 62. postaukseni eli julkaistu artikkelini täällä. Lukukertoja blogilla on noin neljän vuoden aikana ollut lähes 18 000 ja kävijöitä lähes 13 000. Nyt voisin onnitella itseäni.

Tämän kerran retkeni kohdistui siis Kirkkonummen Porkkalantien varrella olevaan aivan erityiseen luolaan. Högbergetin eli Korkean vuoren luola on merkillinen luonnonilmiö, joka on syntynyt täysin itsekseen viime jääkauden jälkeen.

Högbergetin luolan suuaukko

Sulamisvedet ovat kovertaneet kallioon niin kummalliset muodot, että ne pitää itse nähdä. Mutta ensin luola pitää löytää, eikä se ole ihan helppoa. Internetistä löytyy kyllä linkki luolan sijaintiin vaikka Google Mapsista, mutta tieltä lyhin reitti luolalle on hankalasti yksityisen ratsutilan poikki. Karttaa ja ajoreittiä kannattaa tutkia tovi ennen kuin lähtee liikkeelle, jotta ei häiritse ratsutilan rauhaa.

Helsingistä luolalle ajaa noin 30-45 minuuttia ja pääreitit ovat joko Kehä I, Kehä III tai keskustan ja Lauttasaaren kautta. Mutta aina päädytään lopulta kantatielle 51 eli Hangontielle. Itse valitsin menoreitin Kehä I kautta.

Elokuun alkupuolella oli sopivat 20 C lämmintä, ja mennessä oli hyvä tarkkailla, kuinka Espooseen rakennetaan kovasti uutta varsinkin metroasemien läheisyyteen. Hyvä että harvaan asuttu Espoo näin tiivistyy, ja lähivuosina rakentaminen kiihtyy entisestään, kun länsimetron jatke valmistuu Kivenlahteen asti.

Kivenlahden jälkeen tulin Kirkkonummelle, josta olen kirjoittanut jutun Porkkalan-retkellä 4.8.2016. Silloin kävin Café Porkkalassa. Nyt en mennyt ihan sinne asti, vaan jätin pyörän pienen metsätien tuntumaan, koska tarkoitus oli lähestyä luolaa lännen kautta. Luin kävellessä välillä kännykän navigaattoria, koska olen usein huono suunnistamaan. Kuivahko mäntymetsä alkoi pikku hiljaa nousta, niin myös hiki ajovarusteissa.

Moottoripyörän jätin muutaman sadan metrin päähän

Olin päättänyt mennä suorinta tietä metsän poikki, niin en häiritse ratsutilan eloa. Rinne nousi ylös kalliolle yhä jyrkemmin, ja hevosten ratsastuspolut jäivät taakse. Muistan lukeneeni, että Högberget on 55 metriä meren pinnasta, ja merihän ei siitä ole kaukana. Peuramaan golfkenttä muuten näkyy vuorelta.

Högbergetin vuoren näkymiä Kirkkonummella

20-30 minuuttia kierreltyäni parkista lähtien tulin lopulta luolalle, joka ei ylhäältä lähestyen erotu mitenkään ympäristöstä. Ylhäällä oli pari luola-kylttiä opastamassa, mikä on kiva satunnaiselle kulkijalle. Maasto on louhikkoista, jylhää, jopa vaarallista. Varsinkin kun jalassa olivat aika liukaspohjaiset mp-saappaat. Niitähän ei ole tehty kalliokiipeilyyn.

Onneksi polkuja oli yllättävän paljon mistä arvasi, että sadat ja tuhannet muut ovat etsineet samaa luolaa vuosien varrella. Sitä lähestyessä nautin jokamiehen oikeudella vähän mustikoita, koska niiden sato oli tänä vuonna lähes ennätysmäinen.

Siinä se oli, Äiti Maan luolaksikin kutsuttu luonnonihme. Suuaukko näytti tavanomaiselta, ja sen edessä oli ehkä juuri se kivi, joka mannerjään sulaessa oli pyörinyt kallion kolossa aikansa ja muodostanut yhden maailman ihmeellisimmistä luolista. Suuaukon lähellä yksi mänty oli hauskasti kasvanut nojaamaan kalliota vasten, ikään kuin tukemaan sitä.

Salamalla otettu kuva Högbergetin luolasta

Luola on syntytavaltaan ehkä ainoa Suomessa, koska se on hiidenkirnujen tapaan veden ja kivien kuluttama, mutta ei pysty- vaan vaakasuoraan. Puhutaan virtauseroosiosta. Luolan ikä on siis ehkä 7000-9000 vuotta. Olisi ollut hauskaa, jos time-lapse-tekniikalla silloin olisi ollut joku kuvaamassa tapahtuman. Luolan synty on vienyt satoja, ehkä tuhansia vuosia. Joku geologi pystyisi kai arvioimaan tarkemmin.

Kirkkonummen Högbergetin luola luonnonvalossa

Kun astui sisään noin 6-7 metriä pitkään, metrin levyiseen ja parin metrin korkuiseen luolaan, hymy levisi kasvoille. Ei tarvitse olla edes gynekologi, vaan vähäisemmälläkin naisen anatomian ymmärryksellä poimuista tulee mieleen monenlaista. Netissä on erilaisia nimityksiä luolalle, joten en käy niitä tässä toistamaan.

Högbergetin Äiti Maan luola Kirkkonummella

Vaikuttava ja hauska luola on joka tapauksessa. Sen katossa on aukkoja, joista tulee valoa juuri sopivasti, ja seinät sulamisvedet ovat hioneet sileiksi. Otin itse useita kuvia ja onneksi paikalle sattui myös nelihenkinen suomenruotsalaisperhe, joka ystävällisesti otti minustakin pari kuvaa, koska olin yksin liikkeellä.

Bloggaaja Tommi mp-varusteissa sisällä Högbergetin luolassa

Takaisin pyörälle päätin tulla eri reittiä. Kävelin luolalta ensin etelään, sitten lounaaseen ja pohjoiseen välttäen näin sekä korkeimman kallion että yksityisen pihan. Onneksi tämäkin reitti löytyi lopulta ihan hyvin maaston polkuja seuraamalla, mustikoita syöden ja välillä kännykästä satelliittikuvaa katsoen. Eläköön tekniikka.

Helsinkiin ajoin yhtä jännää kokemusta rikkaampana Lauttasaaren kautta. Olin ollut Äiti Maan kohdussa.

Koeajo: Honda CRF1100L Africa Twin

Honda CRF1100L Africa Twin perinteisenä punaisena.

Tämä kevät on koronan takia poikkeus aiempiin siinäkin mielessä, että moottoripyörien suuri koeajotilaisuus Pasilassa on tältä vuodelta peruttu. Olen kirjoittanut siitä monena vuotena blogiini. Kertomuksia ja arvioita on täällä:

2019: Suzuki Katana ja muita koeajoja

2018: Suuri koeajopäivä 2018

2017: Koeajopäivä: Aprilia, Ducati, KTM ja Yamaha

2016: Koeajotapahtuma 29.4.2016, osa 1(2)

2016: Koeajotapahtuma 29.4.2016, osa 2(2)

Tänä vuonna siis koeajot pitää perinteisesti itse sopia puhelimella tai vain ajaa liikkeeseen ja kysyä, onnistuuko. Ja onnistuu se yleensä, koska kauppaahan siinä tehdään.

Koleana toukokuun päivänä käynnistin pyöräni, kun Helsingissä rannikon lähellä oli vain kuusi astetta lämmintä. Kehä III:lla lämpöä oli enää vain kolme astetta, joten panin hetkeksi lämpökahvat päälle. Vaikka talvi oli leuto ja lumeton, niin kevät oli pikemminkin kolea kuin lämmin ihan tähän asti.

Honda CRF1100L Africa Twin edessä automaattina ja Adventure Sports -varusteilla, takana poljinvaihteilla.

Kauden tärkeimpiä uutuuksia on uusi, isompi versio Hondan Africa Twinistä. Testasin aiempaa, tuhatkuutioista versiota huhtikuun 2016 tapahtumassa, josta kirjoitin kaksi juttua. Hondaa arvioin niistä ensimmäisessä, ja annoin tuotteelle silloin neljä tähteä.

Nyt kaikkea on enemmän ja elektroniikka lähentelee tai ylittää jo parhaiden eurooppalaisten tason. Viimeksi koeajoin automaattivaihteista DCT-versiota, joten nyt oli sopiva kokeilla poljinvaihteista pyörää, jossa on perinteinen käsikytkin ja pedaalivaihteet.

6,5 ” kosketusnäyttö ja valtava nappiviidakko on näkyvintä uutta verrattuna sata kuutiota pienempään malliin. Bluetoothilla kännykän voi yhdistää näppärästi näyttöön. Vasen peukalo käyttää ohjaustangon pieniä nappeja, joihin miesten talvihanska kädessä on vaikea osua. Ergonomia ei ole ihan paras, jonkinlainen kiertorengas tai muu ratkaisu selkiyttäisi sitä.

Mutta ei nappeja vauhdissa paljon pitäisikään painaa, joten kyllä niiden kanssa pärjää. Vakionopeudensäädin on oudosti oikealla eli kaasukäden puolella, mutta pääasia että se on olemassa.

Honda 1100 Africa Twinin ohjaamo on täynnä nappeja.

Ajoasento on väljä, pysty ja kädet melko leveällä eli juuri sellainen kuin mielestäni pitääkin. Noin 180-senttinen kuljettaja saa vielä jalkansa kunnolla maahan, mutta tällaiset ”katumaasturit” sopivat mittojensa puolesta parhaiten pitkille ja painaville kuskeille. Saatavilla on onneksi korkea ja matala satula ja penkin korkeussäätö.

Kuten aina, ajossa paino tuntuu häviävän johonkin ja meno on leppoisaa. Toisiovälitys on ketjulla, ja se on niin sanottu moottoritievälitys. Eli vaihde x kymmenen on pienin sopiva nopeus, esimerkiksi kuutosella voi ajaa kuuttakymppiä. Sama välitys on omassakin pyörässä, joten siihen on jo tottunut. Vääntöä Hondassa on 105 Nm ja tehoa 102 hevosvoimaa. Mikään tykki se ei ole, mutta tällä välityksellä keskikierroksilta lähtien alkaa kyllä tapahtua.

Ainoa hyvä puoli ketjuvedossa on se, että välitystä on helppo säätää, itse muuttaisin sitä rattailla tiheämmäksi. Muuten twiniin sopisi hyvin kardaani, kuten osalla kilpailijoista.

Käyntiääni vakioputkella on kivan hiljainen, enkä kaivannut tehoputkea. Standardiputki sopii hyvin eleettömään Hondaan, jossa voima tulee muutenkin ulos tasaisen rauhallisesti.

Honda CRF1100L on kokoisekseen siro ilmestys.

Matala visiiri ei suojaa kypärämelulta, mutta katteet peittävät roiskeet rintaan ja jalkoihin ihan hyvin. Adventure Sports -version katteet ovat isommat ja tähän tavalliseenkin saa lisävarusteena isompaa lasia, jos haluaa. Perusversion hinta on 20 780 euroa, Adventure Sports DCT-vaihteilla ja sähköisellä EERA-jousituksella maksaa 27 990 euroa, että onhan siinä jo hintaa. Tankin koko on jopa 24,8 litraa, joten huoltoasemalla ei tarvitse yhtenään vierailla.

Paino ajokunnossa on vain 226 kiloa, mikä on keveydessään hyvä saavutus. Moni kilpailija on massaltaan kymmeniä kiloja enemmän, mikä tuntuu niissä polttonesteen kulutuksessa ja päästöissä, mutta myös ketteryydessä kaupunkiajossa. Africa Twin on ihan mukava pyöritellä pienessäkin tilassa, kunhan korkeussäädöt ovat kohdallaan. Soratiellä en sitä päässyt kokeilemaan, mutta kehätiellä ja moottoritiellä matka sujui hyvin.

Kaarre-ABS, ajotilat ja keulimisen- ja luistonesto ovat tätä päivää ja ne toimivat ilmeisen hyvin. Sähkösäätöinen EERA-jousitus tuo mieleen BMW:n ESA-järjestelmän. Tosin saksalaiset esittelivät sen tuotantopyörään jo 15 vuotta sitten. Ehkä japanilaiset halusivat testata jousitusta perusteellisesti? Tulos on kuitenkin hyvä eli parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Arvioni Honda CRF1100L Africa Twinistä ****

Plussaa

  • monipuoliset sähköiset turva- ja mukavuusvarusteet sekä lisävarusteet
  • väljä ja pysty ajoasento, käsisuojatkin on
  • automaattivaihteisto ja eri korkuiset satulat saatavilla
  • voima tulee ulos kivan tasaisesti
  • keveys ja sirous verrattuna moniin kilpailijoihin
  • iso tankki, pienehkö kulutus -> pitkä käyttösäde.

Miinusta

  • nappuloiden ergonomiassa kehittämistä
  • hinta huippuvarusteilla.

All road- ja jopa maastokäyttöön Africa Twin on kova kilpailija Euroopan ja Japanin vastaaville tuotteille. Jo perusvarustein rahalle saa hyvän vastineen ja tekniikka on ihan tätä päivää.