Kehä 3:lla koeajelemassa

Kun on useita vuosia harrastanut moottoripyöräilyä, niin vuosittain alkaa tulla osallistuneeksi samoihin tilaisuuksiin. Mutta ei se mitään, eipä aina tarvitse lähteä hakemaan tietoa niistä ympäri nettiä, vaan aika ja paikka on jo aika hyvin tiedossa muutenkin.

Niin siis suunnistin perjantaina 20.5. Kehä III:lle Ansatien suuntaan. Siellä alkoivat koko viikonlopun kestävät Hemmon päivät. Biketeamin ja Allrightin myymälöissä paikalla oli maskotti ”Hemmo” jakamassa makeisia, tilaisuudessa oli koeajoja, tuotemyyntiä ja muuta ohjelmaa.

Mutta ensin piti nauttia prätkäliikkeen yläkerran munkkikahvit ja pohtia taktiikkaa. Parvelta on myös hyvä priorisoida, mitä tekee ja missä järjestyksessä. Pahimmillaan jonot ovat hirveät, joten tänä vuonna olin paikalla jo perjantai-iltana, jolloin jonoa on vähemmän kuin lauantaina ja sunnuntaina.

Triumph Tiger XCX800

Triumph Tiger XCX800

Kaikilla motoristeilla on varmaan nuoruudestaan muistissa tarinoita, joita isot pojat ja tytöt ovat kertoneet. Naapurin Putte kertoi minulle pikkupoikana, kuinka toisella naapurilla, Heikillä, oli 1960-luvulla Tiikeri-Trumppi eli Triumph Tiger.

Tiikeri oli 500-kuutioinen ja kuulemma niin hurja, että sen aikaisilla sorateillä ei meinannut millään pysyä tiellä. Tehoa oli liikaakin ja vääntöä ihan toisella tavalla kuin sen ajan kilpailijoilla.

Myöhemmin ymmärsin, että kyseessä on täytynyt olla Tiger 100, jonka mallinumero tuli huhun mukaan sen huippunopeudesta maileina. Siihen aikaan 500-kuutioinen oli jo superpyörä, joten Puten tarina jäi mieleen kutkuttamaan vuosikausiksi.

Odotukset olivat siis ehkä liiankin kovat, kuten vedin kytkimen pohjaan ja käynnistin Tigerin 800-kuutioisen nykyversion. Aika paljon testaan isompia pyöriä ja omani on 1200-kuutioinen tehopakkaus, joten Tiikerin nimi on kyllä kärsinyt inflaation tässä pyörässä.

Lenkki Kehä III:lla ja Tuusulanväylällä antoi kyllä cityendurosta sinänsä hyvän kuvan, josta alla plussat ja miinukset perinteiseen tyyliin. Parasta on pyörän keveys eli se sopii jopa ihan oikeaan heittelyyn soratiellä. 196 kilon kuivapaino 95 hevosvoiman kuljetettavana on endurokäyttöön sopiva. Olkoon nyt tuo ketjuvetokin.

Lisää tehoa vaativalle Triumph tarjoaa myös 1050-kuutioisen 126-hevosvoimaisen version tai 1215 kuution 139-heppaisen. Jälkimmäinen sitten painaakin jo 253 kiloa.

Triumph Tiger XCX800:n arvio: ***

Plussat

• keveys
• vakionopeudensäädin,  monipuolinen ajotietokone ym. varusteet
• miehekäs ulkonäkö
• istuinkorkeus melko alhainen
• suojaava varttikate.

Miinukset

• melko vaatimaton suorituskyky ei vastaa Tiger-mielikuvaa.

Triumph Tiger 800:n ohjaamo.

Tehonmittaus jäi väliin

Harkitsin vieväni pyöräni ilmaiseen tehonmittaukseen, mutten viitsinyt jonotella. Testipenkin meno näytti sen verran häijyltä, etten halunnut rasittaa saksalaista kaunotartani, vaan kuuntelin vain muiden moottorien ulinaa. Täytyy todeta kuin ennen vanhaan Rolls Royce, että tuotteessani tehoa on ”riittävästi”.

Mahdollinen Power Commanderin ja tehoputken vaikutus omassa Bemussa jäi siis arvoitukseksi, mutta voi olla, että sieltä tulee vielä pieni lisäys alkuperäiseen lukemaan. Tässä kokoluokassa voimaa on aina tarpeeksi Suomen olosuhteisiin ja perille olen ehtinyt.

Kawasaki Z1000SX:n arvio ja yksi pieni kritiikki

Pihassa nappasin kuvan vielä yhdestä sinisestä pyörästä, kun perinteinen vihreä oli tänä vuonna näköjään vaihtunut siniseen Kawasakin Z1000SX-mallissa.

Kawasaki Z1000SX.

Perjantaina en kokeillut ajaa z1000:ta, koska se on tuttu jo ennestään. Tänä vuonna tehoa on nostettu 142 hevosvoimaan ja vääntökin 111 Newtonmetriin.

Kawa on kaikin puolin upea tuote, kiva ajaa, siihen saa katteet ja laukut ja hyvät varusteet. Se on kevyehkö, noin 230 kg ja hienosti muotoiltu.

Yhtä asiaa en ymmärrä. Miksi Japani tarjoaa tällaiseen matkapyörään ketjuvetoa? Ainoa hyvä puoli ketjuissa ja rattaissa on se, että välitystä voi itse säätää, mutta muuten niitä saa kiristää, rasvata, suunnata ja vaihtaa moneen kertaan verrattuna kardaani- tai hihnavetoisen vaivattomuuteen. Enkä pidä ketjujen rahinaa mitenkään kauniina äänenä.

Tottahan itselläkin oli pari ensimmäistä pyörää ketjuvetoisia, kun silloin ei paljon vaihtoehtoja pienemmässä koossa ollut. Jotkut BMW:t ja Harley-Davidsonit ja Hondan Gold Wingit olivat silloinkin kardaaneilla varustettuja, mutta pienissä tai keskikokoisissa piti ostaa ketjuvetoinen. Nyt tarjontaa on jo hieman paremmin myös ketjuja vältteleville.

Jos ajaa kilpaa radalla, niin kardaaniin hukkuu muutama hevosvoima, mutta yli 1000 kuution koossa ja kadulla asialla ei ole mitään merkitystä. Kardaaniin lisätään joskus vähän peräöljyä ja esimerkiksi edellisessä pyörässäni hihna vaihdettiin 40 000 kilometrin välein, siinä kaikki huolto.

Joten arvoisa japanilainen mp-insinööri! Tee tuote kuten Z1000SX, mutta pane siihen kardaani tai hihna, niin saatan itsekin joskus vielä palata japanilaiseen merkkiin. Kiitos!

Lopuksi kevennys Italiasta. Olen aina pitänyt Italian kielestä ja kulttuurista, mutta Stormilla törmäsin tällaiseen.

Tommasellin Tommi-ohjaustanko.

Jos ajaisin maastomallisella prätkällä, niin tottahan hankkisin tällaisen Tommi-logoisen tangon 🙂

HMKP 2016 14.5. osa 3(3)

HMKP2016:n logo.

Mäntsälän Hymyilevän motoristin kevätpäivä viime lauantaina oli siis saavuttanut huipennuksensa jo edellisessä postauksessani. Odotetuin kohta oli moottoripyörien paraati läpi Mäntsälän kunnan Juustoportilta Suurlavalle.

Oman prätkäni ajoin sorakentälle yhdessä muutaman muun kanssa.

Kun paraati oli omalta kohdalta ohi, oli aika mennä vielä kadun varteen katsomaan, kun jonojen loppupää saapui paikalle. Siinä oli monenlaista kulkupeliä: saksalaisia laatubemareita, japanilaisia Hondasta Yamahaan, italialaisia Ducateja ja Moto Guzzeja, yhdysvaltalaisia Harley-Davidsoneita, brittipyöriä Nortoneista lähtien ja itäpyöriä Jawasta alkaen. Varmaan oli sellaisiakin, joita en edes tunnistanut.

Kaikki olivat yhtä perhettä pyörän merkistä, koosta, iästä ja mallista riippumatta. Juuri se on hienoa motoristigenressä nykyään, että ketään ei ylenkatsota, vaan kaikille on paikkansa ja kaikkien valintoja ymmärretään.

Jossain vaiheessa tuli nälkä ja oli aika katsastaa ruokatarjonta. Tarjolla oli mm. pyttipannua Suurlavan edessä, makkaraa ja muuta, mutta itse päädyin seisovaan pöytään Suurlavan terassilla. Kahdeksalla eurolla sai maukkaan paisti-makaronilaatikkoannoksen lisukkeineen. Lavalla oli A-oikeudet, mutta ruoaksi riitti vesi, kun oli kaksipyöräisellä liikkeellä.

BMW K1200S:ni kiilsi kilpaa muiden kanssa komeassa rivistössä.

Ruoan jälkeen ehti taas jutella tuttujen kanssa ja kävellä pysäköintialueita päästä päähän. Tokihan paraatin lisäksi tärkeää on se, että voi tutkia muiden pyöriä ja ehkä löytää rivistä kulkupelin, jonka mallisen itse on joskus omistanut. Ne muistot!

Honda CB500 Four.

Yksi bongaamistani nostalgiapyöristä on kuvassa ylhäällä. Se on kai mallia 1975-77, mutta melko sama kuin oma CB500:ni oli aikoinaan. Oma pyöräni oli vuosimallia 1979. Hieno ja joustava rivinelonen jäi mieleen. Huonoja puolia olivat helposti ruostuvat pakoputket, kuten monissa CB-malleissa.

Sorakenttää rinteestä kuvattuna.

Myös trikeja, sivuvaunuja ym. oli mukana.

Asvalttiparkissakin oli monenlaista menopeliä.

Yhdet munkkikahvitkin piti juoda ja niitä myi sopivaan kolmen euron yhteishintaan Vääpelikilta. Heidän telttakatoksensa alla meitä oli aika monta sadetta pitämässä ja ihailemassa ohi lipuvia prätkiä.

Vääpelikilta myi munkkikahveja ja hernekeittoa.

Suurlava näytti tältä.

Koiraväkeäkin oli mukana, yhdenmukaisesti varusteltuna.

Lavalla oli iltaohjelmaakin, mutta en voinut jäädä niin pitkäksi aikaa. Iltapäivällä lähdin kohtalaisessa sateessa kolmen pyörän muodostelmassa ajamaan kohti kaupunkia. Tähän päättyy raporttini tämän vuotisesta HMKP:stä. Ensi vuonna HMKP on ilmeisesti Turussa.

Hymyilevän motoristin kevätpäivä 2016 2(3)

Säpinää Mäntsälän Juustoportilla ennen paraatia.

Juustoportissa on juustofirman tehtaanmyymälän lisäksi mp-tarvikeliike Hanx, Pentikin keramiikkakauppa ym. palveluja, joten oli mukava odotella ostarilla ja vältellä sadetta. Ajovarusteet kyllä kestävät sateen, mutta silti ei olisi ollut kiva jo päivän tässä vaiheessa kastella niitä edes pinnalta.

Kello 13 maissa jännitys alkoi tiivistyä ja Mäntsälän HMKP 2016 saavutti huippukohtansa. Silloin oli odotettu vaihe eli moottoripyörien käynnistäminen ja kokoaminen letkaksi paraatiajoa varten.

Kirjoittaja Tommin Bemari oli tietty mukana.

Yhteenkuuluvuuden tunne oli suuri, kun tuhatkunta moottoripyörää hörähti käyntiin. Siinä kohtaa ei korvatulppia kannattanut laittaa korviin, vaan nauttia saksalaisten, japanilaisten, amerikkalaisten, brittipyörien, italialaisten ja mitä niitä nyt olikaan murinasta, tärinästä, ulvonnasta, supatuksesta ja säksätyksestä täysin rinnoin.

Oli pyörässä sitten vakioputki tai jonkinlainen tehosellainen, niin satojen tuhansien kuutioiden yhtäaikainen laulu oli mitä kauneinta musiikkia kevätpäivään. Ennen lähtöä lämmitettiin hieman koneita ja kuunneltiin omaa ja toisten kulkupelien murinaa samalla, kun asettauduttiin jonoon.

Suurlavan lähellä pysäköitiin kahdelle parkkipaikalle. Tässä mm. sininen BMW K1600GT.

Ajoreitti sujui maksimissaan 60 km/h nopeudella ja muutenkin nätisti ja ohjeiden mukaan. Matka oli vain noin 6-7 km, joten kauaa ei päästy nauttimaan muodostelmassa ajosta.

Kansaa oli katujen varsilla mukavasti katsomassa ja vilkuttamassa ja me vilkutimme takaisin sen kun kerkesimme. Hyvä fiilis säteili, vaikka taivas oli jo mennyt pilveen ja jokin tippa vettäkin ripotteli.

Mooseheadin väki kumppaneineen oli ohjaamassa liikennettä, jotta oudommatkin vieraat pysyivät reitillä ja jokainen osui jommallekummalle parkkipaikalle. Itse pysäköin menopelini sorapintaiselle parkkialueelle, johon oli kohteliaasti pantu maahan jopa vanerinpalat, joihin sivujalan sai laskettua. Huomaavaista! Näin pyörä ei pehmeällä soralla kaatuisi itsekseen.

Liikenteenohjausta ja paraatin katselua.

Erään tiedon mukaan pyöriä oli paikalla noin 900 kappaletta, mutta en vieläkään ole löytänyt tarkkaa lukemaa mistään. Oli nyt tuhat tai yli, niin paljon joka tapauksessa ja kyseessä oli kesän suurimpia kokoontumisia maassamme. Voi olla, ettei kukaan edes laskenut pyöriä, mutta ilmoita, jos sinulla on tarkka määrä tiedossa.

Paraatin loppuvaihetta Mäntsälän Suurlavan nurkalla.

Kirjoitan lähipäivinä vielä yhden postauksen HMKP2016:sta.

Hymyilevän motoristin kevätpäivä 14.5.2016 1(3)

Hymyilevän motoristin kevätpäivä eli tuttavallisemmin HMKP on perinteinen motoristien kevättapahtuma. Se on ajokauden suurimpia tapahtumia osanottajamäärän perusteella.

HMKP vierailee joka kevät eri puolilla Suomea. Viimeksi olin itse mukana muutama vuosi sitten Lahdessa. Tänä vuonna oltiin Mäntsälässä, jossa järjestelyt hoiti hienosti paikallinen kerho Moosehead Bikers.

Blogin kirjoittaja Tommi lähdössä paraatiin.

 

Kokoontuminen ja lähtövalmistelut tehtiin Juustoportin alueella, johon oli opastus nelostieltä tienhaara 13:sta. Itse en paikkaa ennestään tuntenut, mutta hyvin se löytyi. Mooseheadin ja yhteistyökumppanien liikenteenohjaajat olivat paikalla näyttäen moottoripyörille paikat, jotta kaikki sujuisi hyvässä järjestyksessä.

Tätä 1. HMKP-raporttia kirjoittaessa en vielä tiedä mukana olleiden moottoripyörien määrää, mutta kyllä niitä usein noin 3000 on ollut.

Ilman selkeää opastusta ja liikenteenohjausta tilaisuus olisi ihan kaaos. Mäntsälän porukka selvisi mielestäni hienosti, eikä kuskien tarvinnut miettiä, mihin pyöränsä tunkee.

Juustoportin parkkipaikan vilskettä ennen paraatia.

Paraatiin oli pyydetty tulemaan kello 11-12.30 välisenä aikana. Itse olin paikalla puoli kahdentoista maissa, jolloin keli oli vielä kuiva ja lämmintä noin 15 C.

Iltapäiväksi oli luvattu pientä sadetta, mutta eihän se motoristeja haittaa, kun nykyään kaikilla on vedenpitävät kuitu- tai nahka-asut.

Totta kai fiilis olisi ollut vielä parempi auringon paahtaessa, mutta Juustoportin alueella oli kiva odotella ja pitää vaikka pieni välipalatauko.

Munkki ja musta kahvi tekee aina terää.

Kirjoitan lisää tilaisuudesta ensi viikolla, pysy kanavalla!

Stadin cruising 6.5.

Corvette StingRay punaisena…

…ja Corvette StingRay mustana.

 

Jo vuosikymmeniä Helsingissä on ollut harrasteajoneuvojen vapaamuotoinen katutapahtuma joka kesäkuukauden ensimmäisenä perjantaina. Ainakin siis toukokuusta syyskuulle on saatu nauttia lähinnä autojen, mutta joukossa myös moottoripyörien kauneudesta.

Viime perjantaina päräytin moottoripyörälläni Kauppatorille, jossa yleensä kello 18 jälkeen alkaa tapahtua, kun torialue on siivottu ja pesty. Itse ehdin mukaan vasta 19 jälkeen, mutta koko iltahan siinä oli aikaa.

Myös mp:tä oli mukana,  kuten tämä hieno Honda CB750C 1990-luvulta.

Cruising ei nykyään ole varsinaista kruisailua eli ympäriinsä ajelemista, vaikka perjantaina moni ottikin vauhtia Malmin lentoasemalta. Se oli kenties myös kannanotto sulku-uhan alla oleva hienon kentän puolesta. Enimmäkseen kyseessä on siis harrasteajoneuvopysäköinti, jos hieman kärjistän.

Ford Mustang 1965-70.

 

Suosituimpia jenkkiautoja Suomessa on pitkään ollut Ford Mustang ja nytkin niitä oli paikalla useita eri vuosilta.

Punainen Mustang sisältä.

Suurin osa Cruising Nightin autoista on 1950-70-luvun amerikanrautoja, mutta vanhempia ja uudempiakin jenkkejä on runsaasti. Torilla oli saksalaisia, italialaisia, englantilaisia ja japanilaisia harrasteautoja sekä -moottoripyöriä ja ihan käyttöautoja ja -moottoripyöriä.

Jensen Interceptor 1973 440 cid eli 7,2 l V8.

Vanhimmasta päästä oli 1940-luvun pickup-Chevy (?).

Moottoripyörät pysäköidään yleensä kuten tässä rantakiveykselle lähelle Suomenlinnan-lautan laituria.

Saksaa edusti hienosti 1980-luvun 500SEC 2DHT.

1959 Cadillac on kautta aikojen suosikkejani, niin myös monella muulla. Todellinen siipijenkki.

Plymouth Barracuda vm. 1966:ssa on automaailman hienoimpia takalaseja. Kaareva ja upea.

Lopuksi vielä Fiat 500L, joka veti peräkärryä, jolla oli Vespa 50. Kaikki vaaleansinisiä. Tyyliä!

Cruising-illassa soitti vakiobändi ja nykyään siellä on myös tarjolla herkullista pikaruokaa joka lähtöön. Sää suosi ja kesäkausi oli tältäkin osalta avattu.

Koeajotapahtuma 29.4.2016, osa 2(2)

Viime perjantaina Helsingin Messukeskuksessa oli iso moottoripyörien koeajotapahtuma, jossa motoristeja hellittiin hyvällä valikoimalla.

Noin sadan pyörän joukosta pääsi paitsi istumaan ”kylmät tyypit”, niin myös ajamaan laitteita. Merkkejä oli peräti 17, joista pari ensimmäistä koeajoani kuvailin edellisessä postauksessani. Tässä tulee siis jatkoa kahdesta muusta pyörästä.

Moto Guzzi Audace.

Moto Guzzi on koeajossa itselleni uusi tuttavuus, vaikka brändi on vanha. Ennen prätkän valintaa keskustelin siis hetken R. M. Heinon myyjän kanssa. Päädyttiin Audace 1400:aan, joka perustuu California-malliin. Sen rinnakkaismalli taas on Eldorado.

Tehoa V2-moottorissa on vain alle sata hevosvoimaa, tarkkaan ottaen 96, mutta iso ja matalalta vääntävä moottori tuottaa kivasti voimaa. Käyntiääni on harvinaisen hiljainen ja miellyttävä.

Varusteita Audacestakin löytyy mukavasti, ajoasento on leppoisa jalat edessä, kuten cruiserissa tai customissa pitääkin.

Moottorissa ihmettelin sen epäherkkää luonnetta. Kaasua kun kääntää, niin kierrokset eivät kovin herkästi nouse, mutta iso ja väännökäs V-kone nyt vain on tällainen. Moottorin käytös on ihan makuasia.

Audace 1400 V2.

Motoblogi antaa Moto Guzzi Audace 1400 -pyörälle **.

Plussaa

• matala ajoasento
• kunnon jarrut
• kardaaniveto
• kaunis ja vaimea käyntiääni.

Miinusta

• hurjat tärinät tyhjäkäynnillä
• moottori ei reagoi herkästi kaasuun.

Moto Guzzi Audace 1400.

Customia ja cruiseria haluavalle Audace on kelpo valinta, jos sietää karmeat tärinät eikä pelkää, että paikat putoavat hampaista. Tärinä saa myös ruuvit ja mutterit löystymään, joten tuollaisen pyörän omistajan kannattaa välillä vähän kiristää niitä.

Neljäntenä koeajoin Itä-Pasilan tilaisuudessa Ducati XDiavel 1300 Cruiser:ia. Se on todella hurja ilmestys, jonka takana on kunnioitusta herättävä 240/45×17-kokoinen rengas.

Ducati XDiavel 1300 Cruiser ja 245-millinen takapyörä.

XDiavel sai juuri Red Dot -muotoilupalkinnon ja varmasti ansaitusti. Pakoputkikin näyttää siltä, että sitä on tosissaan mietitty, kuten kuvasta näkee.

XDiavel 1300.

Kuten Audacea, myös XDiavelia kuljetetaan jalat eteen päin sojottaen eikä katteita ole. Tällainen nakupyörä käytännössä toimii parhaiten 50-80 km/h nopeuksilla, vaikka 156 hevosvoiman teho ja 129 Newtonmetrin vääntö antaisivat potkua moottoritiellekin.

Ilman katteita tuuli, viima ja sade raastavat motoristia, mutta se on tietty myös osa moottoripyöräilyn viehätystä. Matka-ajoon on parempia vaihtoehtoja, mutta hitaalla vauhdilla kruisaillessa Diavel kyllä kääntää päät.

Annan Ducati XDiavel 1300 Cruiserille ***.

Plussaa

• vakionopeuden säädin ja muutenkin hyvät varusteet
• hihnaveto
• kaunis muotoilu
• voimaa on.

Miinusta

• tärinät
• siistit äänet.

Pasilan tilaisuus oli hyvin järjestetty ja toivon, että siitä tulee vuotuinen perinne. Koeajojen kannalta parempi paikka lähellä Kehä I:tä tai Kehä III:a olisi kyllä paikallaan. Ja viikonloppuruuhkaan ei kannattaisi tilaisuutta tähdätä.

Kiitos järjestäjille!

Koeajotapahtuma 29.4.2016, osa 1(2)

Messukeskuksessa oli perjantaina yksi kevään odotetuimpia tapahtumia, kun 17 merkiltä sai kokeilla ja koeajaa noin sataa moottoripyörää.

Tilaisuus kesti koko päivän ja se oli sikälikin hyvin suunniteltu, että motoristit saivat pysäköidä ilmaiseksi pysäköintihalliin. Normaalistihan se on 12 € per päivä.

Aikamoista vilskettä Pasilassa olikin, kun pyöriä lipui alueelta sisään ja ulos jatkuvana virtana. Lähikortteleissa oli myös sinipukuisia virkaihmisiä turvaamassa liikennettä, joten varovasti oli ajettava.

Pasila on paikkana sikäli hyvä tällaiseen tapahtumaan, että sinne on hyvät yhteydet myös julkisilla. Osa kävijöistä ei vielä ole moottoripyörän omistajia, joten heille järjestäjät tarjosivat lainaksi ajovarusteita. Hyvin ajateltu.

Huono puoli Itä-Pasilassa ja perjantaissa on se, että osa koeajoista typistyi viikonloppuruuhkassa mateluun. Yleensä koeajoaika oli vain 20 minuuttia ja siinä ei ehtinyt kuin Tuusulanväylän alkupäähän tai hieman Käpylän suuntaan. Toinen vaihtoehto oli ajaa Hakamäentietä länteen, Vihdintien alkuun.

Kokeilin molempia reittejä, joten pyörien maantieominaisuudet jäivät kokematta. Jonkinlaisen käsityksen sai toki pienellä katukierroksellakin.

BMW S1000XR

 

Ensimmäisenä kokeilin BMW S1000XR:ää, joka tuli viime vuonna markkinoille sen verran myöhään, että silloin ei tullut sitä kokeiltua.

Iso matkaenduro on taattua BMW-laatua. 2010-luvulla Bemari on siirtynyt jopa yhden nappulan vilkkuun, mikä on hyvä asia. Omassa K-sarjalaisessani on vielä kolme vilkkunappia, mikä aiheuttaa satunnaiselle koeajajalle aina suurta hämmennystä.

Annan BMW S1000XR:lle ****.

Plussaa

• väljä ajoasento
• erinomainen varustetarjonta, esimerkiksi vakionopeuden säädin
• riittävä suorituskyky 160 hv:n rivinelosmoottorilla
• hyvä näkyvyys korkean pyörän päältä.

Miinusta

• suuri istumakorkeus ei sovi lyhytjalkaisille, penkkiä ja jalkatappeja voi kyllä säätää
• suuri massa endurokäyttöön syö ketteryyttä.

Normaalisti pitäisin ketjuvetoa miinuksena, mutta enduroon se nyt on hyväksyttävissä.

Bemarin voi varustella laukuista vaikka vaihdeavustimeen eli shifteriin, joka muuten toimii ilman kytkintä sekä ylös- että alaspäin. Hieno peli kuin mikä ja sopii parhaiten sekalaiseen yleiskäyttöön.

BMW S1000XR on cityendurojen aatelia.

 

Seuraavaksi kokeilin vakavaa kilpailijaa, kauden uutuutta Honda CRF1000L Africa Twin:iä, joka on jo napsinut vertailuvoittoja.

Honda CRF1000L Africa Twin on kova kilpailija BMW:n XR:lle.

Pyöriä oli kaksi, joten otin koeajoon erikoisemman niistä, sen jossa on DCT-kaksoiskytkinautomaattivaihteisto.

Vaihteisto on kuin autossa ja sitä voi käyttää täysin automaattisena D- tai S-asetuksella, joista jälkimmäinen on urheilullisempi. S siis vaihtaa korkeammilla kierroksilla isommalle.

Nappivaihteet ovat myös monesta autosta tuttuja eli miinuksella pienempää, plussalla isompaa laatikkoon. Plussa-nappi on piilossa tangon takana ja muutenkin napit ovat aika pieniä hanskat kädessä käyttää. Ja hanskathan ovat aina kädessä, kun ajetaan.

Africa Twinin kajuutta.

Arvioin Honda CRF1000L Africa Twin:in **** arvoiseksi tuotteeksi.

Plussaa

• monipuoliset varusteet ja lisävarustepaketit
• väljä ja mukava ajoasento
• automaattivaihteistoon tottuu nopeasti ja se on vaivaton
• voima tulee nätin tasaisesti ulos.

Miinusta

• DCT vaihtaa täysautomaattina tosi myöhään alaspäin
• lyhytjalkaiselle suuri istumakorkeus, tässäkin sitä voi kyllä säätää.

DCT:hen on myös sellainen varuste, että kahvasta voi valita manuaalivaihteet ja käyttää vasenta poljinta vaihtamiseen. Poljin on tosin sähköinen, mutta tuntuma muistuttaa kuulemma pedaalipyörää. Itse en ominaisuutta kokeillut ja se lienee aika turha.

Kytkinkahvan paikalla on käsijarru, joka on tuttu maksiskoottereista. Se on ihan hyödyllinen pysäköitäessä. Kieltämättä koeajon aikana vasen käsi hamusi liikennevaloissa useamman kerran kytkintä, jota ei ole. Onneksi käsijarru on sijoitettu kauas ylös, että vahingossa sitä ei kyllä vedä.

Ketjuveto Hondassakin on, joten ketjuja saa sitten rasvailla ja kiristellä. Itse luovuin ketjuvetoisista pyöristä joskus v. 1989 enkä ole sellaisia enää kaivannut. Olen pärjännyt kardaani- ja hihnavetoisilla.

 

Honda CRF:n muotoilua.

 

Tässä siis kaksi ensimmäistä koeajoa Pasilan-päivästä. Seuraavina päivinä kirjoitan vielä parin muun pyörän ajokokemukset ja arvostelut. Pysy kanavalla, seuraa ja kommentoi!