Vuosi sitten kirjoitin edellisen kerran Distinguished Gentleman’s Ride -tapahtumasta. Juttu on luettavissa täällä. Tämän juttuni lopussa on linkki videooni vuoden 2023 paraatista.
”Arvostettujen herrasmiesten” ja hienojen naisten ajo on lähtöisin Sydneystä, Australiasta, ja tapahtuman kansainvälinen verkko-osoite tilastoineen on täällä. Suomen-tapahtumalla on Facebookissa oma sivunsa. Kyseessä on hyväntekeväisyyskampanja miesten terveyden edistämiseksi ja tutkimiseksi kohteena erityisesti miesten yleisin syöpä, eturauhassyöpä, sekä mielenterveys.
Alun perin törmäsin Gentleman’s Rideen, kun olin ollut mukana Movember– eli Moustache + November -tapahtumassa edistämässä samoja hyviä asioita. Kasvatin myös parina vuonna kuukauden aikana törkeät viikset, kuten Movemberiin kuuluu. Myös Movember on lähtöisin Australiasta.
Lyhenteellä DGR tunnettu tapahtuma kerää yhteen samana päivänä valtavan määrän, tänä vuonna 107 000 klassikko- ja vintage-motoristia 893 kaupungissa 107 maassa. Kaiken malliset prätkät, skootterit ja asusteet olivat toki tervetulleita. Itse pukeuduin viime vuonna tavallisiin motoristiasuihin eli vedenkestäviin kuituvaatteisiin, mutta tänä vuonna panostin hieman myös pukeutumiseen, kun olin mukana nyt jo kolmatta kertaa.
Yläosaksi panin kotona ylle 1980-luvun mustan prätkämallisen nahkatakin, ja sen alle puin valkoisen kauluspaidan ja Käärijän-vihreän kuviollisen solmion. Takin vaihdoin kokoontumispaikan eli Mad Barber’sin edustalla 1980- tai 90-luvun keltaiseen ruutubleiseriin. Monilla muillakin oli hassu bleiseri tai liivi ja solmio tai rusetti yllä. Olin ollut paikalla ehkä 15 sekuntia, kun olin jo vilkkaassa keskustelussa muiden kanssa, vaikka en ketään sen paremmin tuntenutkaan. Aiemmilta kerroilta oli vain kasvotuttuja. Järjestäjä Juhani oli taas nähnyt paljon vaivaa tilaisuuden eteen ja otti tulijat lämpimästi vastaan.
Motoblogin Tommi pyöränsä kera Helsingin Senaatintorilla DGR 2023:ssa. Kuvauksessa käyttämäni action-kamera on tässä valjaissa rinnalla.
Onneksi tänäkin vuonna sää suosi, ja lämpöä oli rannikon 16 asteesta Pohjois-Helsingin noin 21 asteeseen. Hyvin siis tarkeni ajaa vaikka takki auki. Tweed-takit ja muut vermeet kiinnittivät kivasti huomiota kaupungilla, vaikka DGR ei mikään kovin tunnettu tapahtuma Suomessa olekaan.
Yksi DGR:n sponsoreista on Triumph, jolla on valikoimissa paljon scrambler- ym. tyyppisiä pyöriä, ja merkin haltijoita oli myös Helsingin ajossa. Enimmäkseen pyörät olivat muita brittipyöriä, tosin BMW:n boksereita oli eniten ja jonkin verran japanilaisia, italialaisia ja amerikkalaisia kaksipyöräisiä.
Mad Barber’s tarjosi kahvit ja croissantit ennen paraatiin lähtöä, ja kello 13 maissa kuuntelimme järjestäjien turva- ja reittiohjeet ajoa varten. Edessä ja perässä ajoi järjestäjien edustaja. Koska Helsinki on täynnä rakennustyömaita ja rouhittua asvalttia päällystystä varten sekä rutkasti liikennevaloja ja liikenneympyröitä, muodostelmamme pätki välillä. Muutaman kerran jonon edessä ajava pystyi pysähtymään ja odottamaan takaa tulevia sekä keräämään noin 30-40 pyörän joukon taas yhdeksi pötköksi. Itsekin menin jossain katkenneessa kohtaa keulaan, jotta pysyimme reitillä.
Paraati kulki Lönnrotinkadulta Hietalahden kautta Hernesaaren Löyly-saunalle, sieltä Kaivopuiston Carusel- ja Ursula-kahviloiden ohi Olympiaterminaalin vieritse Etelärantaan, josta välipysähdykselle Senaatintorille. Siellä pyörät ajettiin parkkiin tuomiokirkon portaiden alapäähän, jossa oli noin 20 minuutin verran aikaa kuvata ja jutella muiden ajajien kanssa. Myös turisteja tuli kyselemään ja kommentoimaan pyöriämme ja asujamme, ja saimme muutenkin tukea ja peukutusta katujen varsilla.
Paraati on saapunut Vallilaan.
Senaatintorilta muodostelma jatkoi ajoa Unioninkatua Kruununhakaan, josta päävartion ohi Pohjois-Espalle ja uudestaan Lönnrotia Kamppiin ja Töölöön. Sieltä moottoripyörät liukuivat hiljakseen Helsinginkatua Sturenkadun kautta Vallilan siirtolapuutarhalle. Siellä oli vielä mahdollisuus keskustella ja nauttia kahvilan virvokkeista. Itse söin suklaajäätelöpuikon.
Mielestäni Distinguished Gentleman’s Ride oli taas hyvin järjestetty, sää suosi ja reitti oli hyvin mietitty läpi kauneimman Etelä-Helsingin. Katujen varsia reunustivat Suomen liputkin, kun samalla oli kaatuneiden muistopäivä. Ehkä ensi vuonna taas nähdään? Sitä odotellessa tässä on lupaamani video DGR 2023 Helsinki -tapahtumasta. Joukossa on myös useita still-kuvia päivästä. Videon kesto on noin kahdeksan minuuttia.
Hymyilevän Motoristin Kevätpäivä pidettiin Helsingissä lauantaina 13.5.2023. Se on valtakunnallinen, motoristien kevätkauden avaava kokoontuminen. Viimeksi olin HMKP:ssä Mäntsälässä vuonna 2016, ja juttuni Mäntsälän tilaisuudesta on tuossa linkissä.
Helsingin Moottoripyöräilijäkerho ry eli HMPK oli järjestämässä jo ensimmäistä HMKP:tä vuonna 1977, ja se hoiti tapahtuman puitteet myös vuosina 1981 ja 1985. Pandemiatauon takia sitä ei ole järjestetty ollenkaan 3-4 vuoteen, eli nyt oli vuorossa 44. tapahtuma. Sen suojelijana oli Suomen Motoristit ry.
Euralle oli myönnetty järjestämisoikeus vuonna 2020 ja 2021, mutta pandemia peruutti tapahtumat. Viime vuonna tilaisuus oli Kuopiossa.
Tämän artikkelin lopussa on leikkaamani noin 14 minuutin video HMKP 2023:sta.
Odotukset olivat korkealla, kun kello 11.30 paikkeilla kurvailin bokseri-Bemarillani Pohjois-Helsingin Malmille. Olin katsonut suunnilleen reitin, mistä entiselle lentokentälle ajetaan, koska se ei ollut se, mistä esimerkiksi harrasteautojen pre-cruisingiin on viime aikoina ajettu. Oletin että jossain Kehä III eteläpuolella olisi jo ollut kylttejä tapahtumaan, mutta eipä kauheasti ollut.
Mutta onneksi kentän ympäristössä oli erittäin kiitettävästi järjestävän seuran eli HMPK:n väkeä viittilöimässä oikeaan suuntaan, ja kyllä niitä kylttejäkin jo kentän lähellä alkoi olla. Jostain syystä prätkäni navigaattori heräsi vasta lentoasemalla, kun sen akku on ollut tyhjillään talven, joten siitä ei ollut apua, mutta enpä kyllä järjestäjien materiaaleissa nähnyt tarkkaa osoitettakaan, minkä olisi voinut naviin syöttää.
Perille siis päästiin ennen puolta päivää, joten oli aika ihailla muidenkin pyöriä ja nauttia jaffaa ja munkkia. Ruokaakin oli tarjolla ja yllättävän lämpimästä ilmasta johtuen myös jäätelö teki kauppansa.
Lähempänä yhtä oli aika siirtyä paraatin lähtöpaikalle, jossa pyörät oli jo tullessa jaettu kolmeen parijonoon. Osa prätkän kuljettajista oli jäänyt suosiolla kauemmas paraatin lähtijöistä, koska he eivät halunneet osallistua paraatiin. Noita oli useita satoja, mikä oli itselle yllätys, koska minulle paraatiajo oli juuri se päivän tärkein juttu. Mutta jokaisella oli varmasti syynsä olla osallistumatta paraatiin. Tietojeni mukaan HMKP:ssä oli mukana 1156 moottoripyörää eli oikein hyvä määrä. Samana päivänä ollut Liedon Motoristikirkko saattoi hieman karsia osallistujia.
Blogin kirjoittaja Tommi valmiina lähtöön.
Ajettu reitti kulki Malmin entiseltä lentokentältä ensin länteen pääradan yli Ylä-Malmille, sitten etelään Pukinmäkeen ja Oulunkylään jatkaen edelleen Pohjois-Helsingin lähiöiden kautta Maunulaan, Länsi-Pakilaan, Paloheinään ja sieltä itään Tuomarinkylään ja Tapaninkylän kautta takaisin Malmin lentoasemalle.
Reitillä oli sadoittain ihmisiä katsomassa paraatia ja moni vilkutti meille ajajille, ja me tietysti vilkutimme takaisin varsinkin lapsille. Moni ei ollut eläissään nähnyt näin isoa joukkoa moottoripyöriä kerralla. Sää suosi ja aurinko paistoi, ja BMW:ni tunnetusti tarkka mittari näytti Malmille saapuessa peräti 24 astetta.
Matkalla muuten jäähdytysnesteen lämpötila nousi parhaimmillaan 100 asteeseen, koska ajovauhti oli noin 10-30 km/h ja ajo tehtiin siis pääasiassa 2-3 vaihteilla, mutta kymmenissä liikenneympyröissä ja liikennevaloissa joutui ykköstäkin käyttämään. Jäähdytysneste on puoliksi glykolia, joten ei se kiehumaan ruvennut, ja onhan pyörässä sähkötuuletin puhaltamassa silloin, kun ajoviima ei jäähdytä tarpeeksi. Monissa risteyksissä oli joko poliisi tai HMPK:n edustajat ohjaamassa ja katkaisemassa liikennettä, jotta paraati sujui jouhevasti.
Reitti on kokonaisuudessaan alla, ja sen pituus oli noin 25 kilometriä. Kartta on HMPK:n sivulta.
HMKP:n reittikartta 13.5.2023.Pieni osa prätkiä paraatin jälkeen.
Paraatin jälkeen ohjelma jatkui Malmin lentokentällä, mutta jouduin lähtemään jo ennen kello 15:ttä, koska luottamustehtävä jalkapallo-ottelun kuvaajana toisella puolella kaupunkia kutsui. HMKP:n iltatilaisuus olisi ollut Espoon Korpilammella, mutta en siis sinnekään enää lähtenyt.
Kolmen vuoden pandemiatauon jälkeen viime viikonloppuna oli taas mahdollisuus nähdä ja kokea moottoripyöriä Helsingin Messukeskuksen näyttelyssä.
Patoutunutta tarvetta yleisöllä näyttikin olevan, sillä jo perjantai houkutteli paikalle ehkä 15 000 kävijää. Lauantai oli aivan mahdoton, ja silloin messuilla kävi kuulemma 31 000 paxia eli asiakasta. Vielä sunnuntainakin ihmisiä oli runsaasti.
Jotkut kuulemma ahdistuivat ruuhkista ja lähtivät pois tai eivät mahtuneet parkkihalleihin. Itse asioin tänäkin vuonna suosiolla kiskoliikenteen avustuksella. Ratikka tosin oli palatessa 20 minuuttia myöhässä, mutta siitäkin selvittiin.
Pientä jonottelua oli siis tiedossa narikasta lähtien, mutta olihan näitä messuja odotettu kolme vuotta. Edellisen kerran kirjoitin tähän blogiin MP-messuista 5.2.2020. Juttu on tässä linkissä. Artikkelissa on myös linkkejä aiempiin messupostauksiini.
Retrovideolla on muun muassa tämä hieno BMW K100RS vuodelta 1984. Keltainen väri kyllä sopii. Tätä tyyliä voi kai luonnehtia café raceriksi.
BMW K100RS vuodelta 1984.
Näytteillä oli myös uusi Royal Enfield 650 Interceptor, joka mallina toki on vuosikymmeniä vanha. Siksi sekin on retrovideossa.
Joku mestari oli askarrellut Volkswagen-mopon niin, että oli hitsannut Kuplan lokasuojia yhteen vierekkäin ja peräkkäin sekä lisännyt eteen ja taakse tupla-ajovalot ja vilkut. Lopputulos herätti hilpeyttä ja ihailua. Moottori jäi epäselväksi, enkä tavoittanut tekijää, mutta mopoksi tuotos oli rekisteröity. Siitä on videolla kuvia ja filmin pätkä.
Vakavampaa maailmantilannetta edusti Pappa-Tunturi, joka oli maalattu Ukrainan väreihin, ja Tunturi-teksti oli korvattu Ukraina-tekstillä ukrainaksi. Mopo huutokaupataan Ukrainan tukemiseksi sodassa Venäjän hyökkäyksen torjumiseksi.
Japsistarat-yhdistys oli tuttuun tapaan paikalla, ja näytillä oli esimerkiksi Honda CB 750 Four K kullanvärisenä sekä hämäävästi samantapainen, mutta 1100-kuutioinen CB 1100 Four K11, joka lienee jippo. Japanilainen Whitehouse-yritys tietääkseni myy sellaisia valmiita sarjoja kyseiseen muutokseen. Hauska idea ja siisti toteutus!
Oudoimpia vintage-pyöriä oli Monowheel jostain 1900-luvun alusta. Siinä istutaan jättimäisen yksipyöräisen sisällä, jossa myös moottori sijaitsee. Videon lopussa on vielä sympaattinen Esso-mopo, joka lienee Honda Monkeysta rakennettu.
Retro- ja uutuuspyörien lisäksi messuilla oli Miss MP -tapahtuma, esillä oli varusteita ja vaatteita, matkakohteita motoristeille, poliisin ja vakuutusyhtiöiden osastot, jopa sähköpolkupyöriä ja niiden koeajorata. Viimeksi mainitut selittyvät sillä, että merkit Yamaha ja Harley-Davidson valmistajat myös polkupyöriä. Samoin vesiskoottereiden esilläolon syynä on sama maahantuoja kuin eräillä moottoripyörillä.
Varsinaista koeajorataa prätkille ei tänä vuonna ollut, mutta Motoball-rata tarjosi ennakkoon ilmoittautuneille ja motocross-varusteisille joukkueille mahdollisuuden yhdistää minimotoilla ajo jalkapallon pelaamiseen. Tästäkin on kuvamateriaalia videossani.
Ja pitihän sitä tänäkin vuonna ostaa Smoton arpa, jolla voi voittaa uuden moottoripyörän. Tai ainakin arvan hinta menee hyvään tarkoitukseen.
Itse ohitin sujuvasti kiinnostamattomat osastot, koska prätkiä oli kuitenkin todella paljon. Jos halusi kuvata, niin hyvää hetkeä tai koeistumista piti välillä odottaa. Pääosan kuvista olen siis koonnut YouTube-videoihin kanavallani Motoblogi.
Uusia pyöriä oli muun muassa Kawasaki Z900RS, kuva alla. Mahtavan kokoinen jäähdytin kiinnittää huomion, mutta tähänkin keltainen väri sopii yllättävän hyvin.
Kawasaki Z900RS
Saman merkin osastolla oli myös Ninja ZX10-R, joka oli näyttelyn tehokkaimpia pakkauksia: 213 hevosvoimaa. CFmotolla oli keskiluokan seikkailupyörä 800 MT kolmine laukkuineen. Itselle tuntemattomampi merkki, mutta joskus voisi sitäkin kokeilla.
Royal Enfieldiäkin taas myydään, ja onhan niissä kivan retro ilme hieman tekniikaltaan päivitettynä. Varsinkin 650 Interceptor oli omiin silmiini miellyttävä.
Suzukin osastolla oli nätti sininen GSX-S 1000 GT. Ei enää ihan uusi, mutta aina kiehtova GSX 1300 R Hayabusa eli Bussi tai Busa keräsi edelleen väkeä kuin kärpäsiä. Tätä uutta korimallia en ole vielä testannut. Viime keväänä piti ja olin jo sitä varten Tuusulassa liikkeessä. Mutta sitten iski ihme lumisade, joten jätin koeajon sillä kertaa väliin. Alla kuitenkin bloggaaja itse Busan puikoissa. Kuten näkyy, asento on eteen nojaava ja polvikulma tiukka, joten kaikille Hayabusa ei sovi.
Bloggaaja Tommi ja Suzuki GSX 1300 R Hayabusa.
Triumphin tiloissa oli upea, punainen Street Triple 765 RS. Siinä on jopa 130 hevosvoimaa, mikä kiehtoo kummasti niin pieneen moottoriin yhdistettynä. Lähes katteeton pyörä edustaa hyvin Trumpan nykytyyliä, jossa suorituskykyä on lisätty merkittävästi. Pitää varmaan tutkia sitä keväällä tarkemmin.
Messujen kallein pyörä oli kuulemma Ducati Superleggera V4, joka ilmeisesti ei ole myynnissä, mutta lapussa luki 143 150 euroa. Racing-putkistolla tehoa on 234 hevosvoimaa 15 500 kierroksella, mutta vääntöä ”vain” 119 Nm 11 750 kierroksella. Varsinainen kierroskone siis. Varsinainen jippo on tuotteen paino eli vain 152 kiloa.
Paljon sykähdyksiä aiheutti myös Ducati Diavel V4. Siinä oli ehkä parhaimman näköinen pakoputkisto, mitä olen koskaan nähnyt vakiopyörässä. Kuva alla kertoo enemmän kuin tuhat sanaa tuosta voimacruiserista. 168 hevosvoimaa ja 126 Nm vääntö vievät uutuutta tarvittaessa ripeästi.
Ducati Diavel V4 ja uhkea putkisto.
Poliisi oli tuttuun tapaan myös paikalla, ja osastola näkin mm. Kawasaki H2 SX SE:n, jossa on mekaanisesti ahdettu moottori ja 200 hevosta. On laitteessa painoakin, kun on kaikki sähköiset tutkat ja muut vermeet kiinnitettyinä.
Moottoripyörien Suuri koeajopäivä toteutui kolmen vuoden pandemiatauon jälkeen. Helsingissä se pidettiin 3.6.2022 ja sitä edellisinä päivinä Jyväskylässä, Tampereella ja Turussa.
Aiempien vuosien koeajojani olen koonnut muun muassa vuoden 2019 koeajopäivästä tähän artikkeliin ja niitä löytää blogistani helposti sanalla ”koeajo” tai suoraan tuotteen nimellä. 2019 koeajopäivän jälkeisiä koeajojani on artikkeleissa Indian FTR 1200 S ja Honda CRF1100L Africa Twin. Tilastojen perustella arvioni ovat olleet blogin lukijoiden keskuudessa suosittuja, joten tässä siis lisää.
Koeajopäivän sää oli aurinkoinen, noin 15 astetta ja paikkana jo perinteisesti Pasilan Messukeskus. Se on sijainniltaan hyvä ja keskeinen, ja käytössä on WC:t ja julkiset liikenneyhteydet, mutta ongelma on sama kuin aina ennenkin. Motoristille tärkeää moottoritieajoa ei pysty tekemään, joten ajo-ominaisuuksista, suorituskyvystä ja tuulen vaikutuksesta ym. ei saa täyttä kuvaa.
Tunnelmia, ääniä ja lisää kuvia päivästä on oheisella YouTube-videollani: Suuri koeajopäivä 2022.
Onneksi tänä vuonna ajoaikaa oli nostettu puoleen tuntiin, niin halutessaan ehti kyllä Etelä-Haagaa pitemmälle. Ennakkoilmoittautuminen verkossa toimi hyvin, ja pandemian vuoksi jokainen ajoi omilla varusteillaan. Päällisin puolin katsottuna meitä kokeneita motoristeja olikin joukossa suurin osa, toki mukana oli myös nuoria kokeilijoita.
Tälläkin kertaa omat kiinnostuksen kohteeni painottuivat isoihin pyöriin ja uutuusmalleihin. Olin jo ennalta valinnut mukana olleista kymmenestä pyörämerkistä kaksi ja niiltä kolme mallia, joita haluan kokeilla. Ensin sain alle Harley-Davidson Sportster S:n, tuon 1200-kuutioisen uutuuden. Se on matala custom, joka on vetävästi muotoiltu, ja metallivihreänä ja paksupyöräisenä se tuntuu jotenkin armeijan kalustoon kuuluvalta. Renkaat ovat peräti 70-sarjan korkeaprofiiliset. Amerikassahan HD on ollut maavoimien kalustotoimittaja pitkään.
Harley-Davidson Sportster S 1200.
Ensimmäistä kertaa kun 1-2 vuotta sitten näin kuvia uudesta Sportsteristä eli ”Portsasta”, niin luulin että kyseessä on jonkinlainen nettimeemi, jossa joku on kuvankäsittelyohjelmalla lisännyt HD:hen isot pakoputket. Mutta samat putket on nyt siis pantu tuotantopyörään, eivätkä ne enää näytä niin pahoilta.
HD on nyt onnistunut tuotekehityksessä ja ylittää odotukseni varsinkin moottorin osalta. Tässä V2-moottorissa on kerrankin sekä tehoa että vääntöä ja sitkeyttä ihan toisella tavalla kuin aiemmin merkin tuotteissa. Alhaisilla kierroksilla jauhava mylly tarjoaa siis hyvin voimaa ja suorituskykyä.
Nestejäähdytteinen DOHC pitää kivaa, vähän viheltävää ääntä kiihdytettäessä, ja voima on käytössä pehmeästi, mutta päättäväisesti. Matala painopiste tuntuu hyvältä, ja jalat yltävät reilusti maahan, minkä takia custom sopii lyhyemmillekin. 121 hevosvoiman teho 7500 kierroksella ja 125 Nm vääntöä 6000 kierroksella ja vain 228 kg massaa vievät Harrikkaa mukavasti kaupungin vilinässä. Lisävarusteena saa pienen pleksin, matkustajan satulan ja -selkänojan, jolloin matka-ajokin on kivempaa.
Ajotiloja on kolme, Bluetooth-yhteydellä saa navigoinnin pieneen digitaalinäyttöön ja Portsassa on myös luistonesto, säädettävä jousitus, rengaspaineen valvonta ja vakionopeudensäädin. Eli Harley-Davidson tarjoaa jo samoja varusteita kuin moni muu merkki. Toisioveto on hihnalla. Jarrutehokin riittää, vaikka edessä on vain yksi levy.
Ajoasento on pystyhkö ja jalat ovat merkille ominaisesti kummallisesti edessä. Jos sattuu olemaan kaksimetrinen, niin edessä on ehkä kiva pitää jalkoja, mutta pyörän mataluudesta johtuen vaihtoehtoja ei muutenkaan ole. Muutenkin ergonomia on osin kyseenalainen. Vilkkunappi on piilotettu kokonaan näkyvistä, ja ennen kuin lähdin koeajolle, jouduin kysymään myyjältä, missä se oikein on. Nappi ei siis näy kuin kumartamalla ja se pitää tunnustella vasemman kahvan ajotietokoneen nappien alta. Ruudussa sentään näkyvät vilkkuvalot.
Ajossa ihmettelin HD:n legendaaristen tärinöiden täydellistä puutetta. Tosin kovempaa vauhtia ja pitempää matkaa ei ollut mahdollista ajaa, mutta HD on onnistunut hyvin vakauttamaan moottorin käytöstä. Sportsterin hinta metallivärisenä on 23390 euroa.
Arvioni: Harley-Davidson Sportster S 1200 ****
Plussaa:
moderni muotoilu ja onnistunut kokonaisuus
vahva moottori
ajamista tukeva elektroniikka: luistonesto, navigaattorivalmius, vakionopeudensäädin, säädettävä jousitus, ajotilat ym.
hihnaveto
tärinöiden puute.
Miinusta:
pienet peilit tankojen päissä
ei katteita vakiona
outo ajoasento ja ergonomiapuutteet.
Seuraavaksi otin alle todellisen mastodontin, Triumph Rocket 3R:n. Se on 2500 kuutiollaan moottoripyörämaailman suurin, vain Boss Hoss 6,2-7,4-litraisine V8:neen on isompi. Eli 3R on moottoriltaan luultavasti suurempi kuin 95 % nykyisistä henkilöautoista.
Triumph Rocket 3R 2500 cc.
30500 euron hintaan saa moottoripyörän, joka herättää huomiota koko olemuksellaan eikä vähiten äänillään. Liikkeelle lähdössä tapahtuu sama ihme kuin aina prätkällä eli tässä tapauksessa 291 kilon paino häipyy johonkin eikä meno tunnu enää yhtään raskaalta. Moottorijarrutuksessa on rivikolmoselle tyypillinen, mutta tavallista vahvempi jälkimöräys, joka kuulostaa upealta.
167 hevosvoimaa tulee ulos jo 6000 kierroksella eikä 221 Nm vääntö 4000 kierroksella lopu koskaan kesken. Ajotiloja on neljä ja kun kokeilin sport-tilaa, niin piti olla jo tosi varovainen, mutta hyvin iso R pysyi hanskassa. Kokemattomalle kuljettajalle 3R ei missään nimessä sovellu. Suorituskyky on siis vaikuttava.
Veto on tietenkin kardaanilla, ja Triumph tarjoaa power cruiseriinsa mm. digitaalisen mittarin, kallistuksen huomiovan ABS:n, luistoneston, mäkilähtöavustimen, vakionopeudensäädin ja led-valot. Lisävarusteena saa mm. laukut ja vaihdeavustimen sekä älypuhelimen Bluetooth-peilauksen kautta navigoinnin kuten uusissa autoissakin. Pieni kate kaksoislamppujen yläpuolella tuo hieman suojaa viimalta.
Kenelle 3R sitten sopii? Ehkä pitkälle ja painavalle kuljettajalle, jolle pienemmät ajopelit ovat jo tarjonneet kaiken. Tai sitten kakkospyöräksi nautiskeluun ja hiljaiseen kruisailuun, jossa voi nauttia mahtavasta väännöstä ja sinfonisista moottorijarrutusmurinoista. Hinta tosin rajoittaa useimmilla tämän Triumphin hankintaa kakkospyöräksi, mutta esimerkiksi moottoritieajoon on kyllä lukuisia parempia vaihtoehtoja.
Arvioni: Triumph Rocket 3R 2500 ***
Plussaa:
huiman vahva moottori
elektroniikka kuljettajan apuna: luistonesto, navigaattorivalmius, vakionopeudensäädin, mäkilähtöavustin, ajotilat ym.
kardaaniveto
näyttävä muotoilu, matala istumakorkeus ja alhainen painopiste
hienot äänet jo vakioputkella.
Miinusta:
pienet peilit tankojen päissä
ei katteita
iso kulutus ja päästöt.
Kolmas ja viimeinen pyöräni tällä kertaa oli samaa merkkiä eli Triumph Speed Triple 1200 RR. Se onkin sitten ihan reilusti superpyörä, vaikka se näyttää hieman vaatimattomalta varttikatteen takia. Kaukaa katsoen sitä voisi melkein luulla kevariksi, niin pahasti kesken katteet loppuvat.
Punaiset 1200-numerotkin näkyvät tosi huonosti mustalla alustalla, joten pitää mennä pyörän viereen tihrustamaan, että mikä café racer oikein on kyseessä. Sirous tuntuu kyllä positiivisesti eli RR painaa tankattuna vain 199 kiloa.
Triumph Speed Triple 1200 RR.
Kun istuu päälle ja käynnistää moottorin, superbiken luonne paljastuu. Aivan toisin kuin Sportster S:ssä, niin tässä on kyseessä kyykkypyörä, ja jalat ovat istumakohdan takana koukussa. Asento on varmasti monelle tuskallinen ja myös etunoja on melkoinen, mutta jälkiasenteisilla tangonnostajilla tai muilla ratkaisuilla ajoasento varmasti muuttuisi rennommaksi.
Asento on tehty suorituskyky ja ilmanvastus mielessä, ja voimaa RR tarjoaa 180 hevosvoimaa 10750 kierroksella, ja vääntöä on 125 Nm niinkin korkealla kuin 9500 kierroksella.
Triumphin omistaja saa nauttia 26300 euron hintaan mm. digitaalisesta mittaristosta, Öhlinsin sähkösäätöisestä ja semiaktiivisesta takajousituksesta, viidestä ajotilasta, säädettävistä ABS-jarruista ja kallistuksen huomioivasta, säädettävästä luistonestojärjestelmästä. Myös keulimisenesto ja avaimeton ajo sekä kahden suunnan quickshifter-vaihdeavustin miellyttävät kuljettajaa.
Kun on tottunut viime vuodet BMW:n alhaalta vääntäviin moottoreihin, niin isosta väännöstä huolimatta onnistuin jossain risteyksessä sammuttamaan Street Triplen. Sama ongelma on kyllä lähes kaikissa superpyörissä eli vääntöä joutuu joskus odottamaan kierrosten noustessa ja kytkintä luistattaessa. Enemmän pitäisin vahvemmasta alaväännöstä.
Ja kierroksista Triumph RR tosiaan pitää. Tangoissa ”roikkuessa” kuljettaja melkein kiljuu riemusta, mutta onneksi oli umpikypärä päässä, niin ei nolannut itseään. 1200-kuutioinen on hieman vajaasta alaväännöstä huolimatta lähes täydellinen tuote ja kuljettaja viihtyy sen puikoissa.
Moitetta joudun antamaan ihmeellisen tahmeasta vaihdelaatikosta. Syy on ehkä se, että kilometrejä oli RR:llä alla vasta noin 1300. Vapaata ei meinannut löytyä millään; aina meni silmään ykkönen tai kakkonen. Isommissa vaihteissa tätä vikaa en huomannut. BMW:n eri mallit tahmeine vaihteineen ovat usein tässä mielessä kehnoja, mutta Triumph ei pääse laatikkonsa kanssa edes niiden tasolle, puhumattakaan silkinpehmeistä japanilaisista vaihteistoista.
Motoblogin Tommin valinta näistä kolmesta on Triumph Street Triple 1200 RR.
Kaikesta huolimatta näistä kolmesta valitsisin Street Triplen, se tuo eniten hyvää mieltä.
Arvioni: Triumph Street Triple 1200 RR ****
Plussaa:
upean voimakas ja miellyttävä moottori
elektroniikka kuljettajan apuna: sähkösäädettävät jousitus, luistonesto ja ABS:it, vakionopeudensäädin, ajotilat, vaihdeavustin, avaimeton ajo ym.
kevyt ja ketterä pyörä.
Miinusta:
alimmat vaihteet takkuavat eikä vapaata tahdo löytyä
Moottoripyöräily yhdistää ihmisiä ympäri maailmaa. Sunnuntai 22.5.2022 oli taas erinomainen osoitus tästä.
Osallistuin Helsingissä Distinguished Gentleman’s Ride -nimiseen ajotapahtumaan. Tämä ”hienostuneiden herrasmiesten ajo” eli DGR on maailmanlaajuinen tapahtuma, jossa kokoonnutaan miesten terveyden tukemisen merkeissä. DGR-ajo kerää varoja eturauhassyövän tutkimiseen ja miesten mielenterveyden edistämiseen. Myös naiset ja lapset ovat tervetulleita ajoon tai kadun varteen.
Tein lyhyen videon ajosta, tässä on linkki YouTubeen omalle Motoblogi-kanavalleni. Videolla on tunnelmia Kaivopuiston rannasta ja kuvia Senaatintorilta.
DGR sai alkunsa Australian Sydneystä vuonna 2012, ja se tekee yhteistyötä toisen saman aihepiirin kampanjan, Movemberin, kanssa. Movember on marraskuussa (Moustache + November) pidettävä hyväntekeväisyyskampanja, joka sekin alkoi Australiasta jo 2003. Parina vuotena olen itsekin osallistunut Movemberiin ja kasvattanut kuukaudessa ironiset viikset.
Viime keväänä olin DGR-kokoontumisessa Helsingin Kumpulassa, mutta silloin pandemiatilanne oli vielä varsin paha eikä yhteistä paraatia ollut.
Tommi Motoblogista Distinguished Gentleman’s Ridessa Helsingin Senaatintorilla.
DGR on järjestetty jo 115 maassa ja ajajia on ollut kymmenen vuoden aikana satoja tuhansia. Kaupunkeja tai paikkakuntia on ollut yhtä aikaa jopa lähes 700. Iso maailmanlaajuinen liike on sis kyseessä.
Tänä vuonna Helsingin-tilaisuuteen oli ilmoittautunut 39 pyöränomistajaa, ja sen verran meitä suunnilleen olikin paikalla. Triumph sponsoroi tapahtumaa, mutta kaiken merkkiset pyörät olivat tervetulleita. Paikalla oli ainakin japanilaisia, saksalaisia, amerikkalaisia ja italialaisia moottoripyöriä ja kalustoa Lambretta-skootterista 2-litraiseen Kawasaki Vulcan -jättiläiseen asti. 150-300-kuutioisia Vespoja oli useita.
DGR on varsinaisesti suunniteltu café racer-, bobber-, scrambler- ym. tyyppisille pyörille, koska Triumphilla on paljon sellaisia valikoimissa. Ne ovat kuitenkin vähemmistössä ainakin Suomen teillä, joten kiva että yhteisen asian vuoksi pyörävalikoimaa ei käytännössä mitenkään rajata.
Merkistä tai menopelin koosta riippumatta tunnelma oli leppoisa ja kokemuksia vaihdettiin innokkaasti, vaikka ennestään juuri kukaan ei muita tuntenutkaan. Itse tunsin näöltä 3-4 tyyppää, mutta jutellessa selvisi, että joidenkin muidenkin kanssa samoissa tilaisuuksissa on joskus oltu.
DGR2022-ajotapahtuman pyörärivistöä välipysähdyksellä Helsingin Senaatintorilla.
Suuri osa oli pukeutunut teeman mukaisesti tweed-takkiin, poplariin, kauluspaitaan, rusettiin tai solmioon taikka sitten vanhoihin nahkaisiin ajovarusteisiin. Jälkikäteen vähän harmitti, että itsellä oli vain tavallinen Sweep + MP Asu + Gaerne + Shoei-varustus päällä. Jos olen ensi vuonna mukana, niin pukeudun kyllä enemmän teeman mukaan. Varsinkin jos on näin kiva ja aurinkoinen keli kuin tänä vuonna. Tosin lämpöä oli nyt vain 12 astetta, mutta hiljaa ajaessa sekään ei olisi haitannut, vaikka olisi ollut ohuempaa ajokampetta päällä.
Itse paraati tehtiin jonossa tai parijonossa eli muodostelmassa ajaen. Lähtö oli Mad Barbersin edustalta Lönnrotinkadulta. Paikan omistaja oli myös mukana Ducati Xdiavelilla, ja hän kertoi rakentelevansa paitsi moottoripyöriä, myös autoja. Varsinkin Porsche 911 on kuulemma sydäntä lähellä.
Gentleman’s Riden Suomen-järjestäjä Juhani asettui muodostelman keulaan, itse viereen tai perään ja siitä sitten ajelimme tosi hidasta vauhtia muut perässä Hietalahdentorin, Kaivopuiston ja Kauppatorin kautta Senaatintorille. Kravatit ja rusetit vain liuhuivat tuulessa, kun joukko kruisaili 10-20 kilometriä tunnissa läpi keväisen Helsingin.
Joukko pysyi hyvin koossa, kun kaikki pitivät tosi pienet välit edellä ajavaan, mutta väkisinkin muutamat liikennevalot matkalla olivat niin lyhyitä vihreitä, että joukko katkesi 2-3 osaan. Sitten odotettiin takaa tulevia, ettei kukaan eksy. Pääasiassa saattue ajoi kuitenkin yhtenä pötkönä, mikä onnistui yllättävän hyvin. Ja sunnuntainahan liikenne on hiljaista, joten tähän ajoon se oli hyvä päivä.
Bloggaaja Tommin pyörä BMW R1200RS, taustalla pääministeri Sanna Marinin ministeriö Valtioneuvoston kanslia.
Katujen varsilla riitti kuvaajia ja vaikka vauhti oli hidas, pääasiassa isojen moottorien murina ja pärinä kyllä herätti huomiota, kun se lähestyi kaupunkilaisia. Ääni kuului katukuiluissa jo kaukaa, ja oli todella kiva huristella saattueessa läpi kaupungin.
Senaatintorilla pysähdyttiin tuomiokirkon portaiden juurelle toviksi ottamaan kuvia, jatkamaan jutteluita ja kävipä moni meiltä kysymässäkin, mistä paraatissa on kysymys.
Lopuksi ajettiin vielä muodostelmassa Unioninkatua Kruununhaan kautta Pohjoisrantaan, josta Merisatamanrantaan ja DGR:n päätepisteeseen Café Caruseliin. Siellä järjestäjä kiitti osallistujia ja totesi, että haavereita ei sattunut. Me muut annoimme aplodit ja jonkin aikaa vielä seurusteltuamme lähdimme omille teillemme.
Kun syksyllä viimeksi kirjoitin tätä blogia ja retkestäni Tampajan vinolle saunalle, arvelin että seuraavan kerran palaan Motoblogiin helmikuussa MP22-messujen merkeissä.
Mutta niin vain kävi, että koronapandemia peruutti tämänkin vuoden moottoripyörämessut, kuten se teki myös viime vuonna. Syksyllä toivoin myös että voisin käynnistellä bokserimoottoriani maaliskuun lopulla, mutta vasta pääsiäisenä sain pyörän tulille.
Bloggaaja Tommi eli itse herra Motoblogi tekemässä ensimmäisiä käynnistyksiä Bemarille.
Talvi ja kevät olivat ankaria, runsaslumisia ja sepeliä oli teillä tavallista pitempään. Venäjän helmikuinen hyökkäys itsenäisen Ukrainan kimppuun ei sekään kevätfiilistä parantanut, joten kevään 2022 aloitus oli yksi myöhäisimpiä sinä aikana, kun olen Helsingissä asunut.
Tänä keväänä en ole vielä ehtinyt tehdä action-kuvausta, mutta lisäsin YouTubeen viime syksyltä pätkän, jossa kuvasin taaksepäin pienet kiihdytykset 6-moottoritielle. Video on tässä: BMW R1200RS video image facing backwards on motorway.
Ennen ajoon lähtöä pääsiäisenä tein pienen tuunauksen pyörän ulkonäköön. Vanha kalanruototarra haarojen välissä bensatankin takaosassa oli jo kulunut, joten teippasin tilalle uuden, Kiinasta tilaamani merkkitarran. Kuusiosainen tarra suojelee nätisti tankkia ajotakin ja -housujen soljen aiheuttamalta hankaukselta ja on muutenkin tyylikäs.
BMW R1200RS sai uudet tankkitarrat.
Ensimmäisiä ajokohteitani keväällä oli mennä ihailemaan Vanhankaupunginkosken kuohuja Helsingin syntysijoille. Pääsiäisenä vesimassat olivatkin komeimmillaan. Uudeltamaalta vyöryvät mutaiset vedet toivat harvinaisen hienot pärskeet sekä kosken länsi- että itähaaraan.
Matala Vanhankaupunginlahti ja meri pitkälle siitä etelään on tähän aikaan vuodesta aika saastunut, kun perinteisesti vedenpuhdistamot pohjoisella Uudellamaalla ylikuormittuvat hulevesistä. Ilmassa ja vedessä on kosken alajuoksulla siis paljon ”sitä ihteään” eli kovin syvään ei putouksen lähellä kannata hengitellä, jos ei halua sairastua.
Vanhankaupunginkosken kevätkuohuja Helsingissä, tässä itähaara.
Totta kai johonkin minulle uuteen kahvilaankin piti ajella. Pääsiäisenä oli tarkoitus piipahtaa Sipoon leipomo-kahvila N’avetassa, mutta se oli silloin kiinni. Muutama päivä myöhemmin ajelin Itäväylää eli Uutta Porvoontietä Karhusaaren ja Sipoonrannan ohi Västerskogiin, ja nyt paikka oli auki.
Perheyritys on nimennyt hauskasti kahvilansa, ja se onkin entinen navetta. Yllättäen paikan piha oli niin täynnä autoja arkipäivänä, että prätkää oli melkein vaikea sovittaa joukkoon. Piha on paitsi epämääräisen muotoinen, myös aika jyrkkä ja valitettavasti sorapintainen, joten melko raskaalla katupyörällä oli vähän temppuilemista saada pyörä kääntymään siinä.
Tarjonta oli konditorialaatua, ja arvoin kahvin seuraksi joko mansikkaleivosta tai vadelma-tuorejuustoleivosta. Päädyin jälkimmäiseen, ja hyvää oli.
Olin jo lähdössä pois, kun joku asiakas istui viereiseen pöytään koiransa kanssa. Lemmikkien tuominen kahviloihin on yleensä kiellettyä, mutta täällä on oikein juliste ovella, että koirat ovat tervetulleita.
Pihalla oli navetan lisäksi useita hirsirakennuksia, joista yksi oli kai asuintalo. Eläinystävällisyys tuli ilmi siinäkin, että rinteessä ylhäällä oli iso otsikko Muistamme, ja sen alla useita asiakkaiden lemmikkien muistolaattoja.
N’avetan pihalle mahtuu hyvällä ilmalla paljonkin väkeä, siellä on kivestä tehtyjä pengerryksiä, kota ja jopa pieni näköalapaikka pöytineen.
Leipomo-kahvila N’avetan pihaa.
Yksi syy, miksi en ole tätä ennen vielä ehtinyt blogia kirjoittaa, on että on ollut pieni autokuume. Pari vuotta minulla on jo ollut tiedossa merkki, malli, moottori, vaihteisto ja varustetaso, jonka aiemman katumaasturini tilalle haluaisin, ja nyt keväällä tuli muutamaa sellaista koeajettua.
Myin entisen maasturini Xcellence-varustellun Seat Atecan, jota ajoin yli neljä vuotta ilman huolia, helsinkiläiselle autoliikkeelle. Saman VW-konsernin suunnilleen yhtä hyvin varustettu Audi Q3 löytyi lopulta tilalle liikkeestä Rovaniemeltä, josta se toimitettiin kotiin asti. Sain toimituksen Atecan luovutuspäivälle, missä oli hieman sumplimista, mutta nyt on taas uudempi peli alla.
Hyviä kilometrejä kaikille motoristeille ja sellaiseksi aikoville. Heilutetaan hanskaa, kun nähdään.
Olen vuosien varrella kirjoittanut erilaisista nähtävyyksistä, joihin olen ajanut moottoripyörälläni. Kumma juttu, mutta niistä peräti kaksi on osunut Kirkkonummelle.
Tällä kertaa kirjoitan Tampaja-järven vinosta saunasta, joka sijaitsee Kirkkonummen Veikkolassa. Sauna on tullut kuuluisaksi sosiaalisen median, mutta myös oikean lehdistön kautta jopa kansainvälisesti. Siitä on netissä runsaasti kuvia hakusanoilla vino sauna, juopunut sauna tai drunken sauna. Muitakin nimityksiä varmasti on.
Veikkolaan ajelee esimerkiksi Helsingistä kolmisen varttia Kehä I:n kautta. Tampaja on pieni järvi, jonka itärannalla sauna on, ja sen vieressä sattuu olemaan yksi Kirkkonummen virallisista uimarannoista. Paikallisille saunamökki on tuttu, koska se on vain 100 metriä yleiseltä hiekkarannalta.
Tampajan sauna uimarannalta kuvattuna.
Hirsinen sauna on jykevä, mutta koska se on pystytetty betonipylväille, se on sananmukaisesti veden päällä ja siksi luonnon armoilla. Niinpä talven jäät ja myrskyt ovat riuhtoneet sitä niin, että se on jäänyt joka suuntaan vinoon. Ja juuri se tekee siitä ainutlaatuisen. Ehkä aallot ovat loiskauttaneet sisään vettäkin, jonka paino on entisestään kallistanut saunaa. Sauna on selvästi hylätty, ja sen vieressä on mökki, joka ei välttämättä ole samaa kiinteistöä.
Tampaja-järven vino sauna ja laituri.
Saunalle johtaa hauskasti kierossa oleva laituri, joka tekee noin 90 asteen mutkan. Laituri on jo osittain veden alla. Saunan kattotiilet ovat alkaneet irtoilla, joten jos mitään ei tehdä, rakennuksen tuho etenee yhä nopeammin. Tiettävästi sauna on haluttu pelastaa ja entistää, tosin silloin sen vino viehätys poistuisi.
Tampajan sauna on vinossa joka ikiseen suuntaan.
Hienon saunamökin kohtalo on tietysti surullinen, mutta luonto ja sattuma yhdessä ovat nostaneet sen kansainvälisen yleisön tietoisuuteen. Tämä ei ehkä olisi ollut mahdollista ilman sosiaalisen median voimaa.
”Juopunut sauna” on Kirkkonummen kummallisimpia nähtävyyksiä.
Suomi on täynnä kummallisia nähtävyyksiä. Lähetä palautetta tai kommentoi, mihin Motoblogin seuraavaksi kannattaisi suunnistaa.
Nyt kun lokakuu on jo pitkällä, on pian aika jättää hyvästit ajokaudelle 2021. Vielä pyörän tankkaus, pesu, kuivaus ja osien kevyt läpikäynti, niin bokseri saa levätä kevääseen asti. Toivottavasti maaliskuun lopulla saan taas käynnistellä ajokauden ja kuunnella vastaiskumoottorin miellyttävää murinaa.
Mutta sitä ennen on parin vuoden tauon jälkeen MP22-messut. Aiempia messukuvauksiani voit lukea muun muassa täältä:
Sain kesällä Museokortin. Se on näppärä tuote, jolla pääsee moniin Suomen museoihin. Loppukesällä olen käynyt muun muassa kokemassa Ateneumin Ilja Repin -näyttelyn, pyörinyt kolme tuntia Seurasaaressa ja ihaillut Ismo Höltön valokuvia Hakasalmen huvilassa.
Jo pitkään on ollut mielessä piipahtaa Lahden Moottoripyörämuseossa. Itse asiassa kävin siellä viimeksi toiseksi edellisen prätkäni F800ST:n aikana eli 2015, koska muistan ottaneeni siitä sillä matkalla kuvan Vesijärven rannalla. Edellisellä K-sarjan BMW:lläni oli ilmeisesti aina niin vähän aikaa, että enpä käynyt sillä Lahdessa kertaakaan. Nykyisen R-sarjalaisen kävin kyllä keväällä hakemassa Lahden seudulta.
Monet motoristit välttävät moottoritietä melkein kuin ruttoa, ja tykkäävät ajella mutkaisia teitä mahdollisimman paljon. Tänä vuonna on ollut erityisen paljon hirvieläinonnettomuuksia, joten itse valitsin taas kerran suoran, tasaisen ja kieltämättä vähän tylsän Nelostien Helsingistä tuohon Euroopan ympäristöpääkaupunkiin. Moottoritiellä on turvallista ajella, kun on periaatteessa koko ajan hirviaitojen suojassa. Eiväthän ne sataprosenttisia ole, mutta liian moni tuttava on tänä vuonna ollut peuran, kauriin tai hirven kanssa nokakkain ja törmännytkin niihin.
Kurvasin siis reipasta vauhtia noin tunnissa Lahteen, ja olin kiinnittänyt oikein navigaattorin telineeseensä pyörän ohjaustangon tuntumaan. Moottoripyörämuseo sijaitsee keskustan ”takana” Suomen Hiivasta vielä eteenpäin. Loppukesän päivä oli lämmin, ajotietokoneen mukaan 21 C. Lounasaika oli käsillä, joten päätin syödä ennen museokierrosta sen yhteydessä olevassa Ace Caféssa hampurilaisen ranskalaisilla. Hyvää oli.
Vilautin kännykästäni Museokortti-sovellusta, ja astelin sisään. Museo on hyvin pieni, mutta siihen on joukkorahoituksella valmistunut hiljattain laajennusosa, jossa oli 1920-30-lukujen brittipyöriä. Osa niistä oli maailman harvinaisuuksia, kuten 500-kuutioinen Norton CS 1 vuodelta 1935, jota kyltin mukaan on vain 18 kappaletta koko maailmassa.
Norton CS 1 vuodelta 1935 on superharvinainen.
Museon näyttelyssä on viehättäviä mainos- ja lifestyle-kuvia vuosien varrelta sekä neonvaloja, ajovarusteita, latokrääsää, työkaluja, moottorisaha, mopoja, polkupyöriä, öljykannuja ja vaikka mitä. Jos pitää vanhoista esineistä ja niiden kulttuurihistoriasta, niin nähtävää riittää helposti tunniksi, kun nuuskii joka kolon. Itse tykkäsin, ja päänäyttelyhän vaihtuu vuoden välein.
Nämä hienot BSA:t ovat Goldstar 1957 ja Lightning Clubman 1964.
Kivaa museossa on myös se, että siellä pyörii parilla tietokoneen ruudulla prätkäaiheisia filmejä. Yhdessä Suurosen perhe ajaa surmanajoa tynnyrissä ja toisessa James Bond kurvailee BMW R1200C:llä elokuvassa Huominen ei koskaan kuole. Jarno Saarisen historiaa näkyy myös 1970-luvun alusta olevalla filmin pätkällä.
Moottoripyörämuseo on lavastettu upeasti, ja välillä tuntuu, kuin kävijä olisi jonkun autotallissa. Nurkat ovat ahtaita, mutta tavaraa ja yksityiskohtia riittää. Erityisesti jäi mieleen ehkä 1930-40-luvulta oleva, puhkiruostunut BMW, joka on varmasti vuosikymmeniä maannut sateessa, mutta sittemmin tuotu turvaan museoon.
Vaikka näyttely keskittyi brittipyöriin, paljon muidenkin maiden tuotantoa on esillä. Moto Guzzeja ja japanilaisia on useita. Imatranajoille on omistettu kokonainen nurkkaus.
Pois päin ajelin keskustan kautta. Ajoin Vesijärvenkatua, jonka varrella siskoni joskus asui, ja Aleksanterinkatua, josta on tehty yksisuuntainen ja molemmin puolin hyvät kevyen liikenteen väylät sisältävä citykatu. Oman pyöräkuvani kävin tällä kertaa nappaamassa Pikku-Vesijärven puiston Vesiurkujen edessä.
Satama Sibeliustalon ympäriltä oli suljettu jonkin tilaisuuden takia, joten en päässyt ottamaan siinä perinteistä rantakuvaa. Tämä kuva on Vesiurkujen edustalta, jossa R1200RS:ni nojailee keskipäivän auringossa.
Automuseoita Suomessa on lukuisia, ja niissäkin on kaksipyöräisiä esillä, mutta Lahden Moottoripyörämuseolla on tärkeä rooli tuoda pääasiassa kaksipyöräisten moottoriajoneuvojen historiaa esille. Suosittelen.
Jokunen vuosi sitten kuulin, että itäisellä Uudellamaalla on sellainen nähtävyys kuin Askolan hiidenkirnut. Ihan sinne päin kun ei yleensä ole asiaa, niin tieto jäi jo melkein unohduksiin. Kunnes nyt kesäkuun helteillä hyppäsin moottoripyörän sarviin ihan varta vasten nähdäkseni ne.
Helsingistä ajelee paikalle nopeimmin kuutostietä Porvooseen päin, ja siitä pohjoiseen kantatietä 55. Kotona olin katsonut, että Google Maps tuntee alueen ihan hakusanalla Askolan hiidenkirnut, mutta BMW:n navigaattori V taas ei. Eli naviin olisi pitänyt tietää osoite, Hiidenkirnujentie 721, Korttian kylä, Askola. Muutenkin jostain syystä matkalla satelliitin signaali pätki kummallisesti, joten navista ei ollut ajaessa juuri apua.
Onneksi olin painanut mieleen reitin suurin piirtein, ja jo tiellä 55 oli kyltti oikealle reitille, tielle 1635, josta opasteet hyvin näyttivätkin reitin perille. Pikkutie on erinomaisessa kunnossa, asvaltti sileää, joten mikäs oli ajellessa lämpimänä kesäpäivänä läpi kauniin maaseudun. Bokseri murisi reisien välissä matalasti, ja oli ilo kartuttaa siihen taas hieman kilometrejä, kun olin pessyt kevään siitepölytkin pyörän pinnasta juuri pois.
Askolan hiidenkirnujen kartta.
Parkkipaikalla oli useita autoja ja karttakyltti, jossa oli hiidenkirnujen sijainti merkittynä. Ja Suomessa kun ollaan, niin kaikilla isoimmilla on oma nimi. On Professori Okkoa, Kattilaa, Kuppia ja Menninkäisen pesää. Paikallinen kirjailija Johannes Linnankoski on myös tullut muistetuksi kahdella nimellä eli Koskenlaskijalla ja Tulipunakukalla. Yksi kourumainen kuoppa on nimeltään Luiskahdus, ja luiskahdusta alueella pitääkin varoa, varsinkin tasapohjaiset ja liukkaahkot prätkäsaappaat jalassa.
Parkkipaikalta on noin 500 metrin pituinen polku Kirnukalliolle, joka viettää Porvoonjokilaaksoon. Jo matkalla selviää, että nyt ei ole ihan tavallinen metsäpolku kyseessä. Sadat tuhannet turistit ovat kuluttaneet maata aika paljon, ja jalkojen alla on aivan sileitä kallioita ja erikoisia kiviä, jotka eivät ole kuitenkaan ihmisten kuluttamia. Täällä ovat olleet suuremmat voimat kyseessä.
Hiidenkirnut ovat syntyneet jääkauden aikana tai sen jälkeen jäiden sulaessa, kivien, hiekan ja soran pikku hiljaa kuluttaessa kivikovaa kalliota. Prosessi on varmaankin kestänyt satoja, ehkä tuhansia vuosia, ja lopputulos on todella upea. Matkalla Kirnukalliolle polku ohittaa Hiidenkiven, joka on haljennut siirtolohkare. joka näyttää hymyilevän tai irvistävän ohikulkijalle.
Alue on aina auki, ja sinne on kahden euron pääsymaksu, jonka voi maksaa myös nykyaikaisesti Mobile Payllä. Mielellään sen maksaakin, siksi hieno paikka on kyseessä.
Askolan Kirnukallion Hiidenkivi.Tielaitos on tukenut tämän hiidenkirnun kunnostusta, ja se onkin saanut nimekseen Jäävaurio.
Askolan hiidenkirnuja ei siis ole viisi tai kymmenen, vaan peräti 20. Kaikkia kourumaisia ja muuten pieniä tai vaatimattomia ei ole kuitenkaan nimetty, vaan niitä on oikeasti enemmänkin kuin parikymmentä. Ehkä tutkijat ovat kartoittaneet alueen tarkasti, mutta jollain maatutkalla hiidenkirnuja voisi löytyä lisääkin.
Todennäköisesti jo vuosina 1964-65 tehnyt kaivaukset ja tyhjennykset toivat kuitenkin esille merkittävimmät. Nykyäänkin hiidenkirnut tyhjennetään muutaman kerran vuodessa vedestä, moskasta ym. Uimataidottomille ne voisivat muuten olla vaarallisia, ja suurin Askolan kirnuista on peräti 10,2 metriä syvä ja 4,3 metriä leveä. Sen nimi on Jättiläisen kuhnepytty, ja siihen on turvallisuussyistä tuotu tikapuut varalle.
Motoblogin Tommi näyttää pieneltä isoimman hiidenkirnun partaalla. Tämä muodostelma on nimeltään Jättiläisen kuhnepytty.Kolmoset eli Mylly, Kattila ja Kuppi.Askolan hiidenkirnut ovat jyrkässä rinteessä, josta näkee hyvin taustalla oleva Porvoonjokilaakson ja sen takana olevan korkean kallion.Motoristi itse suurimman hiidenkirnun, Jättiläisen kuhnepytyn edessä.
Aiemmin olen kirjoittanut Kirkkonummen vaakasuorasta hiidenkirnusta eli Högbergetin luolasta tähän blogiin, jos aihe kiinnostaa enemmän. Myös Helsingissä on useita hiidenkirnuja, joista suurin on Pihlajamäessä. Lisätietoa Askolan upeasta nähtävyydestä on usealla kielellä osoitteessa hiidenkirnut.fi. Sen mukaan hiidenkirnuja voi olla Suomessa jopa 5000! Siitä vain kiertämään kaikki, sijainteja on satoja, mutta Askolasta on hyvä aloittaa.
Ihan ensiksi pahoittelen, etten ole päivittänyt tätä blogia sitten viime syksyn. Yleensä tammi-helmikuussa olen käynyt MP-messuilla ja kirjoittanut niistä, mutta koronatilanteen takia nekin peruttiin tältä vuodelta. Olen siis odotellut ajokauden alkua. Tänä vuonna aloitin sen 29.3., jolloin tiet olivat Helsingissä jo kuivat ja pääosin pesty ja harjattu hiekasta.
BMW K1200S ja jäätynyt meri, tämä kuva on aiemmalta keväältä.
Kun edellisen kerran vaihdoin moottoripyörää, minulla oli BMW F800ST alla, ja halusin isomman pyörän. MItään vikaa ST:ssä ei ollut, se on suorituskykyinen ja kevyt, hihnavetoinen kulkine, jonka bensankulutus on melkein olematon. Viitisen vuotta ajettuani kyllästyin hieman sen kaksisylinterisen Rotax-moottorin värinöihin, ja löysin tilalle K1200S:n, jossa on lähes värinätön, nelisylinterinen rivimoottori.
Kuvittelin alunperin, että K-sarjalainen on viimeinen pyöräni, kunnes jonain päivänä lopetan ja ostan ehkä avoauton tai jotain. Tyytyväisenä olen tähän asti sillä ajanut, mutta oikeastaan oston jälkeen vasta tajusin, että kyseessä on superpyörä.
Mikä sitten on superpyörä? Kiihtyvyys tulee itse ensimmäisenä mieleen, ja siihen vaikuttaa teho, vääntö, välitykset, paino, katteet ym. seikat. K1200S kiihtyy 0-100 km/h noin 2,8-2,9 sekunnissa. Kumma kyllä se jättää taakseen lähes kaikki Porschet, Lamborghinit, Ferrarit ym. nopeina pidetyt autot. Paitsi niiden parhaat, nelivetoiset versiot. Jotkin sähköurheiluautotkin voivat olla nykyään nopeampia kiihtymään.
Huippunopeus K-sarjalaisella on siellä 280 km/h yläpuolella, ja autoissa yli 300 km/h vauhtiin yltää jo useampikin malli. Mp-maailmassa K1200S:ää nopeampaa pyörää saa hakea, mutta kyllä niitäkin on. Käytännön merkitystä näillä lukemilla ei tietenkään ole. Mutta ajossa K tuntuu superpyörältä heti käynnistyksen yhteydessä. Osansa siihen on siinä alusta lähtien ollut Laserin tehoputki. Tyhjäkäynnillä ääni kuulostaa rallatuksella, pienillä kierroksilla moottori hieman viheltää, mutta yli 4000 kierroksen kone mylvii uskomattoman kauniisti. Tai siis omiin korviin se kuulostaa siltä. Kuitenkin tyhjäkäynnillä ja matalilla kierroksilla 167 hevosvoiman kone on sivistyneen kuuloinen.
BMW K1200S juuri ennen luovutusta uudelle omistajalle. Tähän lisättiin vielä sivulaukut ynnä muuta.
Tekniikan Maailma aikoinaan mittasi nopeiden matkapyörien vertailussa – jonka K1200S voitti – että sen vääntö ei ole 130 Nm, kuten ohjekirjassa kerrotaan, vaan peräti 139 Nm. Vahvaa vääntöä ei tosin täysin voi hyödyntää, koska 1. ja 2. vaihteen välitykset on tehtaalla suunniteltu liian pitkiksi kaupunkiliikenteeseen. Menoa joutuu välillä auttamaan kytkimellä. K1200S on kardaanivetoinen, joten välitystä ei voi vaihtaa. Tässä onkin ehkä kardaanin ainoa huono puoli verrattuna ketjuvetoisiin.
K1200S:ään saa hyvän ajoasennon, kun käyttää ohjaustangon nostajia eli risereitä. Satulan istuinkorkeus on noin 820 mm. eli keskipituiselle ihan hyvä, monelle taas liian korkea tai liian matala. Koska satulaa ei ole halpaa vaihtaa, niin nämä asiat jokaisen pitää itse testata koeajolla.
Varsinaista koeajoaraporttia en omasta pyörästäni koskaan ole kirjoittanut, enkä tee sitä nytkään. Blogissani on kymmeniä juttuja, kuvia ja videoita ajamistani matkoista K1200S:llä, joista saa hyvän käsityksen pyörästä, jos lukija joskus sellaisen haluaisi hankkia. Aiempia koeajojani muista pyöristä löytää blogista hakusanalla koeajo.
Teen kuitenkin tähän yhteenvedon hyvistä ja huonoista puolista.
BMW K1200S *****
Plussaa:
huikea suorituskyky, superpyörän olemus ja fiilis
huippuluokan Brembo-ABS-jarrut
äänet Laserin pakoputkella
irrotettavat laukut matkakäyttöön
kardaaniveto.
Miinusta:
1. ja 2. vaihde ovat kaupunkiajoon liian harvoja
kulutukseen nähden pieni polttonestesäiliö.
Viime lauantaina päätin panna K-sarjalaiseni myyntiin, olin ottanut jo aiemmin kuvia, ja korostin ilmoituksessa mm. melkein uusia renkaita ja sitä, että pyörässä on tehdasasenteinen hälytin. Meni muutama tunti, niin yhteydenottoja alkoi tulla. Nettimoton kautta tuli viestejä, suoria ihan hyviä ostotarjouksia, tekstiviestejä ja soittoja. Olin hämmästynyt, kuinka paljon kiinnostusta pyöräni herätti. Myös Tori.fissä ja Facebookin parissa ryhmässä ilmoitin.
Osaltaan varmasti vaikutti se, että kuten ilmoituksessani mainittiin, pyörä oli minulla peräti noin kuusi vuotta, ja sillä oli ostaessani ajettu vain noin 30 000 km. Itse taas en ikuisesta ajanpuutteesta johtuen ehtinyt ajaa kuin sen verran, että mittarissa oli reilut 42 000 kilometriä. Se on vähän vuosimallille 2007. Kaikki huollot oli tehty merkkiliikkeissä ja säännöllisesti, lisävarusteita laukuista ja vaihdeavustimesta lähtien löytyi eikä pyörää ollut kaadettu tai kolaroitu. Olin myös käyttänyt pyörän myyntiä varten merkkiliikkeessä tarkistuksessa, että se on turvallisessa kunnossa, ja sen kehtaa myydä eteenpäin.
Sunnuntaina ja maanantaina vietin puhelimessa tunteja neuvotellen, ja kaupat lyötiin pian kiinni. Ostaja tuli Varsinais-Suomesta ja tarkastuksen ja koeajon jälkeen kaupat saatiin päätökseen jo tiistaina, kun hinnastakin päästiin pian yksimielisyyteen. Annoin mukaan mm. alkuperäisen pakoputken, joka näytti käyttämättömältä.
Oli haikeaa katsoa, kun viimeisen kerran takavalo katosi nurkan taakse ja tuttu pakoääni vaimeni kaupungin vilinään.
Moottoripyöräilyä en lopeta, ja seuraava menopelini on jo hankittu. Se on ehkä pieni yllätys blogin lukijoille, joita on taas talven aikana ollut tuhansia. Nyt keväällä kiristän hieman julkaisutahtia, ja seuraavassa postauksessa onkin aika esitellä ostokseni. Hyvää vappua kaikille!
Motoblogi 