Tampajan vino sauna.

Tampajan vino sauna

Olen vuosien varrella kirjoittanut erilaisista nähtävyyksistä, joihin olen ajanut moottoripyörälläni. Kumma juttu, mutta niistä peräti kaksi on osunut Kirkkonummelle.

Kirjoitin viime vuonna Högbergetin luolasta artikkelin, jonka voi lukea täällä. Se on niin kumma luonnonmuodostelma, ettei sitä usko, ennen kuin itse näkee.

Tällä kertaa kirjoitan Tampaja-järven vinosta saunasta, joka sijaitsee Kirkkonummen Veikkolassa. Sauna on tullut kuuluisaksi sosiaalisen median, mutta myös oikean lehdistön kautta jopa kansainvälisesti. Siitä on netissä runsaasti kuvia hakusanoilla vino sauna, juopunut sauna tai drunken sauna. Muitakin nimityksiä varmasti on.

Veikkolaan ajelee esimerkiksi Helsingistä kolmisen varttia Kehä I:n kautta. Tampaja on pieni järvi, jonka itärannalla sauna on, ja sen vieressä sattuu olemaan yksi Kirkkonummen virallisista uimarannoista. Paikallisille saunamökki on tuttu, koska se on vain 100 metriä yleiseltä hiekkarannalta.

Tampajan sauna uimarannalta kuvattuna.

Hirsinen sauna on jykevä, mutta koska se on pystytetty betonipylväille, se on sananmukaisesti veden päällä ja siksi luonnon armoilla. Niinpä talven jäät ja myrskyt ovat riuhtoneet sitä niin, että se on jäänyt joka suuntaan vinoon. Ja juuri se tekee siitä ainutlaatuisen. Ehkä aallot ovat loiskauttaneet sisään vettäkin, jonka paino on entisestään kallistanut saunaa. Sauna on selvästi hylätty, ja sen vieressä on mökki, joka ei välttämättä ole samaa kiinteistöä.

Tampaja-järven vino sauna ja laituri.

Saunalle johtaa hauskasti kierossa oleva laituri, joka tekee noin 90 asteen mutkan. Laituri on jo osittain veden alla. Saunan kattotiilet ovat alkaneet irtoilla, joten jos mitään ei tehdä, rakennuksen tuho etenee yhä nopeammin. Tiettävästi sauna on haluttu pelastaa ja entistää, tosin silloin sen vino viehätys poistuisi.

Tampajan sauna on vinossa joka ikiseen suuntaan.

Hienon saunamökin kohtalo on tietysti surullinen, mutta luonto ja sattuma yhdessä ovat nostaneet sen kansainvälisen yleisön tietoisuuteen. Tämä ei ehkä olisi ollut mahdollista ilman sosiaalisen median voimaa.

”Juopunut sauna” on Kirkkonummen kummallisimpia nähtävyyksiä.

Suomi on täynnä kummallisia nähtävyyksiä. Lähetä palautetta tai kommentoi, mihin Motoblogin seuraavaksi kannattaisi suunnistaa.

Nyt kun lokakuu on jo pitkällä, on pian aika jättää hyvästit ajokaudelle 2021. Vielä pyörän tankkaus, pesu, kuivaus ja osien kevyt läpikäynti, niin bokseri saa levätä kevääseen asti. Toivottavasti maaliskuun lopulla saan taas käynnistellä ajokauden ja kuunnella vastaiskumoottorin miellyttävää murinaa.

Mutta sitä ennen on parin vuoden tauon jälkeen MP22-messut. Aiempia messukuvauksiani voit lukea muun muassa täältä:

MP20-messuraportti

MP19-messut

MP18-messuilla

Moottoripyörämessut 2017 1/2.

Moottoripyörämuseo, Lahti

Honda CB750 Tuutti ja muita japanilaispyöriä.

Sain kesällä Museokortin. Se on näppärä tuote, jolla pääsee moniin Suomen museoihin. Loppukesällä olen käynyt muun muassa kokemassa Ateneumin Ilja Repin -näyttelyn, pyörinyt kolme tuntia Seurasaaressa ja ihaillut Ismo Höltön valokuvia Hakasalmen huvilassa.

Jo pitkään on ollut mielessä piipahtaa Lahden Moottoripyörämuseossa. Itse asiassa kävin siellä viimeksi toiseksi edellisen prätkäni F800ST:n aikana eli 2015, koska muistan ottaneeni siitä sillä matkalla kuvan Vesijärven rannalla. Edellisellä K-sarjan BMW:lläni oli ilmeisesti aina niin vähän aikaa, että enpä käynyt sillä Lahdessa kertaakaan. Nykyisen R-sarjalaisen kävin kyllä keväällä hakemassa Lahden seudulta.

Monet motoristit välttävät moottoritietä melkein kuin ruttoa, ja tykkäävät ajella mutkaisia teitä mahdollisimman paljon. Tänä vuonna on ollut erityisen paljon hirvieläinonnettomuuksia, joten itse valitsin taas kerran suoran, tasaisen ja kieltämättä vähän tylsän Nelostien Helsingistä tuohon Euroopan ympäristöpääkaupunkiin. Moottoritiellä on turvallista ajella, kun on periaatteessa koko ajan hirviaitojen suojassa. Eiväthän ne sataprosenttisia ole, mutta liian moni tuttava on tänä vuonna ollut peuran, kauriin tai hirven kanssa nokakkain ja törmännytkin niihin.

Kurvasin siis reipasta vauhtia noin tunnissa Lahteen, ja olin kiinnittänyt oikein navigaattorin telineeseensä pyörän ohjaustangon tuntumaan. Moottoripyörämuseo sijaitsee keskustan ”takana” Suomen Hiivasta vielä eteenpäin. Loppukesän päivä oli lämmin, ajotietokoneen mukaan 21 C. Lounasaika oli käsillä, joten päätin syödä ennen museokierrosta sen yhteydessä olevassa Ace Caféssa hampurilaisen ranskalaisilla. Hyvää oli.

Vilautin kännykästäni Museokortti-sovellusta, ja astelin sisään. Museo on hyvin pieni, mutta siihen on joukkorahoituksella valmistunut hiljattain laajennusosa, jossa oli 1920-30-lukujen brittipyöriä. Osa niistä oli maailman harvinaisuuksia, kuten 500-kuutioinen Norton CS 1 vuodelta 1935, jota kyltin mukaan on vain 18 kappaletta koko maailmassa.

Norton CS 1 vuodelta 1935 on superharvinainen.

Museon näyttelyssä on viehättäviä mainos- ja lifestyle-kuvia vuosien varrelta sekä neonvaloja, ajovarusteita, latokrääsää, työkaluja, moottorisaha, mopoja, polkupyöriä, öljykannuja ja vaikka mitä. Jos pitää vanhoista esineistä ja niiden kulttuurihistoriasta, niin nähtävää riittää helposti tunniksi, kun nuuskii joka kolon. Itse tykkäsin, ja päänäyttelyhän vaihtuu vuoden välein.

Nämä hienot BSA:t ovat Goldstar 1957 ja Lightning Clubman 1964.

Kivaa museossa on myös se, että siellä pyörii parilla tietokoneen ruudulla prätkäaiheisia filmejä. Yhdessä Suurosen perhe ajaa surmanajoa tynnyrissä ja toisessa James Bond kurvailee BMW R1200C:llä elokuvassa Huominen ei koskaan kuole. Jarno Saarisen historiaa näkyy myös 1970-luvun alusta olevalla filmin pätkällä.

Moottoripyörämuseo on lavastettu upeasti, ja välillä tuntuu, kuin kävijä olisi jonkun autotallissa. Nurkat ovat ahtaita, mutta tavaraa ja yksityiskohtia riittää. Erityisesti jäi mieleen ehkä 1930-40-luvulta oleva, puhkiruostunut BMW, joka on varmasti vuosikymmeniä maannut sateessa, mutta sittemmin tuotu turvaan museoon.

Lisätietoa museosta ja Ace Cafésta on täällä. Myös ruokalistaa voi tarkastella Ace Cafén sivuilla, vähän harmi kun en ehtinyt nyt sitä munkkia maistaa.

Vaikka näyttely keskittyi brittipyöriin, paljon muidenkin maiden tuotantoa on esillä. Moto Guzzeja ja japanilaisia on useita. Imatranajoille on omistettu kokonainen nurkkaus.

Tällä YouTube-videollani on tunnelmia Moottoripyörämuseosta.

Pois päin ajelin keskustan kautta. Ajoin Vesijärvenkatua, jonka varrella siskoni joskus asui, ja Aleksanterinkatua, josta on tehty yksisuuntainen ja molemmin puolin hyvät kevyen liikenteen väylät sisältävä citykatu. Oman pyöräkuvani kävin tällä kertaa nappaamassa Pikku-Vesijärven puiston Vesiurkujen edessä.

Satama Sibeliustalon ympäriltä oli suljettu jonkin tilaisuuden takia, joten en päässyt ottamaan siinä perinteistä rantakuvaa. Tämä kuva on Vesiurkujen edustalta, jossa R1200RS:ni nojailee keskipäivän auringossa.

Automuseoita Suomessa on lukuisia, ja niissäkin on kaksipyöräisiä esillä, mutta Lahden Moottoripyörämuseolla on tärkeä rooli tuoda pääasiassa kaksipyöräisten moottoriajoneuvojen historiaa esille. Suosittelen.

Jättiläisen kuhnepytty

Askolan hiidenkirnut

Jokunen vuosi sitten kuulin, että itäisellä Uudellamaalla on sellainen nähtävyys kuin Askolan hiidenkirnut. Ihan sinne päin kun ei yleensä ole asiaa, niin tieto jäi jo melkein unohduksiin. Kunnes nyt kesäkuun helteillä hyppäsin moottoripyörän sarviin ihan varta vasten nähdäkseni ne.

Helsingistä ajelee paikalle nopeimmin kuutostietä Porvooseen päin, ja siitä pohjoiseen kantatietä 55. Kotona olin katsonut, että Google Maps tuntee alueen ihan hakusanalla Askolan hiidenkirnut, mutta BMW:n navigaattori V taas ei. Eli naviin olisi pitänyt tietää osoite, Hiidenkirnujentie 721, Korttian kylä, Askola. Muutenkin jostain syystä matkalla satelliitin signaali pätki kummallisesti, joten navista ei ollut ajaessa juuri apua.

Onneksi olin painanut mieleen reitin suurin piirtein, ja jo tiellä 55 oli kyltti oikealle reitille, tielle 1635, josta opasteet hyvin näyttivätkin reitin perille. Pikkutie on erinomaisessa kunnossa, asvaltti sileää, joten mikäs oli ajellessa lämpimänä kesäpäivänä läpi kauniin maaseudun. Bokseri murisi reisien välissä matalasti, ja oli ilo kartuttaa siihen taas hieman kilometrejä, kun olin pessyt kevään siitepölytkin pyörän pinnasta juuri pois.

Askolan hiidenkirnujen kartta
Askolan hiidenkirnujen kartta.

Parkkipaikalla oli useita autoja ja karttakyltti, jossa oli hiidenkirnujen sijainti merkittynä. Ja Suomessa kun ollaan, niin kaikilla isoimmilla on oma nimi. On Professori Okkoa, Kattilaa, Kuppia ja Menninkäisen pesää. Paikallinen kirjailija Johannes Linnankoski on myös tullut muistetuksi kahdella nimellä eli Koskenlaskijalla ja Tulipunakukalla. Yksi kourumainen kuoppa on nimeltään Luiskahdus, ja luiskahdusta alueella pitääkin varoa, varsinkin tasapohjaiset ja liukkaahkot prätkäsaappaat jalassa.

Parkkipaikalta on noin 500 metrin pituinen polku Kirnukalliolle, joka viettää Porvoonjokilaaksoon. Jo matkalla selviää, että nyt ei ole ihan tavallinen metsäpolku kyseessä. Sadat tuhannet turistit ovat kuluttaneet maata aika paljon, ja jalkojen alla on aivan sileitä kallioita ja erikoisia kiviä, jotka eivät ole kuitenkaan ihmisten kuluttamia. Täällä ovat olleet suuremmat voimat kyseessä.

Hiidenkirnut ovat syntyneet jääkauden aikana tai sen jälkeen jäiden sulaessa, kivien, hiekan ja soran pikku hiljaa kuluttaessa kivikovaa kalliota. Prosessi on varmaankin kestänyt satoja, ehkä tuhansia vuosia, ja lopputulos on todella upea. Matkalla Kirnukalliolle polku ohittaa Hiidenkiven, joka on haljennut siirtolohkare. joka näyttää hymyilevän tai irvistävän ohikulkijalle.

Alue on aina auki, ja sinne on kahden euron pääsymaksu, jonka voi maksaa myös nykyaikaisesti Mobile Payllä. Mielellään sen maksaakin, siksi hieno paikka on kyseessä.

Hiidenkivi Askolan Kirnukalliolla.
Askolan Kirnukallion Hiidenkivi.
Tielaitos on tukenut tämän hiidenkirnun kunnostusta, ja se onkin saanut nimekseen Jäävaurio.

Askolan hiidenkirnuja ei siis ole viisi tai kymmenen, vaan peräti 20. Kaikkia kourumaisia ja muuten pieniä tai vaatimattomia ei ole kuitenkaan nimetty, vaan niitä on oikeasti enemmänkin kuin parikymmentä. Ehkä tutkijat ovat kartoittaneet alueen tarkasti, mutta jollain maatutkalla hiidenkirnuja voisi löytyä lisääkin.

Todennäköisesti jo vuosina 1964-65 tehnyt kaivaukset ja tyhjennykset toivat kuitenkin esille merkittävimmät. Nykyäänkin hiidenkirnut tyhjennetään muutaman kerran vuodessa vedestä, moskasta ym. Uimataidottomille ne voisivat muuten olla vaarallisia, ja suurin Askolan kirnuista on peräti 10,2 metriä syvä ja 4,3 metriä leveä. Sen nimi on Jättiläisen kuhnepytty, ja siihen on turvallisuussyistä tuotu tikapuut varalle.

Motoblogin Tommi näyttää pieneltä isoimman hiidenkirnun partaalla. Tämä muodostelma on nimeltään Jättiläisen kuhnepytty.
Kolmoset eli Mylly, Kattila ja Kuppi.
Askolan hiidenkirnut ovat jyrkässä rinteessä, josta näkee hyvin taustalla oleva Porvoonjokilaakson ja sen takana olevan korkean kallion.
Motoristi itse suurimman hiidenkirnun, Jättiläisen kuhnepytyn edessä.

Aiemmin olen kirjoittanut Kirkkonummen vaakasuorasta hiidenkirnusta eli Högbergetin luolasta tähän blogiin, jos aihe kiinnostaa enemmän. Myös Helsingissä on useita hiidenkirnuja, joista suurin on Pihlajamäessä. Lisätietoa Askolan upeasta nähtävyydestä on usealla kielellä osoitteessa hiidenkirnut.fi. Sen mukaan hiidenkirnuja voi olla Suomessa jopa 5000! Siitä vain kiertämään kaikki, sijainteja on satoja, mutta Askolasta on hyvä aloittaa.

BMW K1200S

Huollon aika K-sarjalaiselle

BMW K1200S

BMW K1200S Kallion kirkon edustalla Helsingissä.

Yleensä olen maalis-huhtikuun vaihteessa aika pian raportoinut ensimmäisistä kevätajeluista, mutta tänä vuonna tilanne on tietysti toinen koronaviruspandemian takia.

Itse asiassa ensimmäistä kertaa vuosiin olen ajellut paljon enemmän polku- kuin moottoripyörällä, kilometreissä tosin edelleen enemmän moottoripyörällä. Kun yli kymmenen hengen tilaisuudet ja kokoontumiset ovat edelleen kiellettyjä tai vahvan suosituksen vastaisia, en ole itsekään sellaisiin tunkenut.

Ajokauden aloitin tänä vuonna 28.3., jolloin oli lumettoman talven jäljiltä jo kohtuullisen mukavat kevätkelit. Sen jälkeen Helsingissäkin satoi lunta tai räntää usean kerran, ja Uudenmaan maakunnan sulku osaltaan rajoitti ajelut muutenkin ihan minimiin. Uusimaa on sittemmin taas avattu, mutta kevät on ollut kaikkiaan vaisu ajamisen suhteen.

IMG_20200328_135737

Ensimmäisellä ajoreissulla tänä keväänä piipahdin mm. Kaivopuistossa.

Eli nyt on ollut aikaa teettää 40 000 kilometrin määräaikaishuolto omaan kulkupeliin. BMW:llä se on lähinnä vikakoodien luku, turvatarkistus ja nesteiden sekä suodattimen vaihto. Lisäsin vielä vapaaehtoiset jarru- ja kytkinnesteen vaihdot, koska nekin itsekseen vanhenevat pikku hiljaa.

Teetin huollon Kehä III:lla tutussa liikkeessä, ja se oli valmis muutamassa tunnissa. Koska jouduin tulemaan kotiin raideliikennettä käyttäen, en ehtinyt hakea pyörää samana päivänä, vaan vasta seuraavana. Hyvä etten pidemmäksi aikaa ajokkia jättänyt, sillä jo pari päivää myöhemmin satoi taas reippaasti räntää. Onneksi renkaat ovat edelleen uutta vastaavat Pirelli Angel GT II:t, jotka syksyllä myöhään vaihdatin.

IMG_20200428_132856

Pirelli Angel GT II vastaa vielä uutta rengasta.

Öljyksi Bemariin pantiin Advanced Ultimate 5W-40, jarrunesteeksi Castrol brake fluid DOT4 ja kytkinnesteeksi Hydraulic oil Hyspin V10. Ai mitäkö maksoi? Pienlisineen lasku oli noin 375 euroa, mutta nyt on tärkeät litkut taas kunnossa ja ajo voi jatkua. Nyt on taas merkkiliikkeen leima huoltokirjassa, jota seuraava omistaja toivottavasti arvostaa,  ja ammattilaisten tekemät toimet ja pikku tuki paikalliselle yritykselle, mikä näinä aikoina ei ole sekään merkityksetön.

IMG_20200428_131339

Huoltomatkalla bongasin tämän komean BMW K1600 Grand American.

Tällä kertaa en lisää tähän juttuun videoita, kun en ole uusia kuvannut. Mutta kyllä se kevätaurinko ja koronarajoitusten aukeaminen pikku hiljaa taas vie enemmän tien päälle. On tietty harmi, että ostettu lippu muun muassa Kymiringin heinäkuun ajoihin jää käyttämättä siksi, että tilaisuus siirrettiin ensi vuoteen, mutta toivottavasti silloin kisaamaan päästään. Ilmeisesti rahat saa takaisin tai voi käyttää lipun vuoden 2021 kisassa.

Monta suurta tilaisuutta on peruttu tai siirretty, kuten Hymyilevän motoristin kevätpäivä Eurassa tai Liedon motoristikirkko. Blogistani voi hakusanalla etsiä tarinoitani aiempien vuosien tilaisuuksista.

Eniten kuitenkin harmittaa, jos odotettu ja loppuun myyty Hassisen koneen (tai Koneen) 40-vuotisjuhlakonsertti Ratinan stadionilla Tampereella peruuntuisi tai siirtyisi. Toivotaan parasta, se on kuitenkin vasta 8.8. Palataan taas ja pysytään terveinä!

IMG_20200428_135052

K1200S rannalla, joka tänä vuonna ei jäätynyt ollenkaan.

 

MP20-messuraportti

IMG_20200131_132259b

Iloista menoa KTM:n puikoissa.

Vuosi on vaihtunut, ja tänä vuonna Helsingin moottoripyörämessut oli 31.1.-2.2.2020. Nyt jo 12. vuotta putkeen olin taas Messukeskuksessa messuilemassa.

Aiempien vuosien messuraporttejani kuvineen voi lukea näistä linkeistä uusimmasta vanhimpaan:

https://motoblogi.wordpress.com/2019/02/02/mp19-messut/

https://motoblogi.wordpress.com/2018/02/07/mp18-messuilla/

https://motoblogi.wordpress.com/2017/02/15/moottoripyoramessut-2017-22/

https://motoblogi.wordpress.com/2017/02/05/moottoripyoramessut-2017-12/

https://motoblogi.wordpress.com/2017/01/27/moottoripyoramessut-ovella/

Vuosi sitten ihmettelin Helsingin lumen paljoutta, mutta tänä vuonna tilanne on ihan toinen. Tammikuu oli mittaushistorian lämpimin eli leudoin 175 vuoteen. Tammikuussa oli vain yksi pakkaspäivä. Koko talvena lunta on ollut noin neljänä päivän hetken, enintään ehkä 3 cm. Lumitöitä ei ole tarvinnut tehdä kertaakaan, ja taloyhtiö on säästänyt pitkän pennin, kun lämmityskulut ovat ennätyspienet.

Toisaalta ei ole päässyt pulkkamäkeenkään, hiihdosta puhumattakaan. Kaupungissa on kyllä pari lumetuslatua ja Kivikon hiihtohalli, joihin hiihtämään pääsisi. Enemmän haittaa kuitenkin, että ulos ei ole päässyt luistelemaan. Tekojäitä on noin kymmenen, mutta kaikkiin on hieman matkaa, joten olen siirtynyt luistelemaan pelkästään jäähallissa. Se on kivaa, ja jää on huippuluokkaa.

Mutta asiaan, messuihin. Jos ei ole käynyt aiemmin MP-messuilla, niin asiaan pätee ennenkin kirjoittamani, että siellä näkee ja voi koeistua uusia pyöriä, tapaa samanhenkisiä motoristeja, voi ihailla taidolla rakennettuja retro- ja vintagepyöriä, pystyy koeajamaan pyöriä sisätiloissa asvaltilla, saa ostettua uusia tai käytettyjä ajovarusteita, kykenee miettimään mp-matkakohteita maailmalla, saa vakuutuksista hyviä tarjouksia, tuurilla voi voittaa jossain arvonnassa, kuulee kivoista kokoontumispaikoista kesäksi, löytää pyöräänsä monenlaisia tarvikeosia, pääsee seuraamaan Miss MP:n valintaa ja huomaa, kuinka lähellä kevät jo on.

IMG_20200131_115059

Honda CRF1100L Africa Twin on kauden merkittävimpiä uutuuksia.

Honda oli lisännyt seikkailupyöräänsä sata kuutiota, joten Africa Twin on nyt 1100-kuutioinen. Se on aika monen koeajolistalla tänä keväänä.

Messujen tunnelmia ja monet uutuudet näkyvät tässä reilun neljän minuutin videokoosteessani, jonka kuvasin messuilla.

Muita kiinnostavia uusia malleja oli muun muassa Triumph Rocket III -mallit GT ja R, joiden kone on 2500-kuutioinen. 221 Nm vääntöä tarjoava motti olisi kiva kokeilla kesällä. Pyörän ulkoasu näyttää olevan pelkkää moottoria.

 

IMG_20200131_110430

Triumph Rocket III GT.

Tänä vuonna myös moottorirata Kymiring oli tehnyt oman osastonsa, kun ensi kesäksi on varmistunut Suomen ensimmäisen MotoGP-ajon ajankohta eli 10.-12.7.2020. Ostin itsekin lipun ko. tilaisuuteen, vaikka lippujen hinnat ovat aika kalliit, niin kannatuksen vuoksikin sinne on mentävä. Kunpa Suomi saisi vielä oman, kilpailukykyisen kuljettajan sarjaan. Eli Iitissä nähdään heinäkuussa.

 

BMW:n uutuus oli F900XR eli F-sarja tuntuu kasvavan kokoa. Harley-Davidson oli tuonut näytille LiveWiren. Kyseessä on sähköpyörä, jonka kantama on 158 kilometriä.

IMG_20200131_132035

Harley-Davidson LiveWire.

Suzuki esitteli kilpailijan mm. Honda Africa Twinille eli V-Strom 1050:n. Siinä on lisää voimaa, uusi, kulmikas muotoilu ja paljon enemmän varusteita kuin aiemmin.

Suomen vastaus H-D:n sähkömoottoripyörälle on vielä prototyyppi, mutta tuotantoa ilmeisesti valmistellaan jo kovasti. Aiemmin nimellä RMK E2 suunniteltu Verge TS on huimat 1000 Nm tarjoava malli, joka tuo mieleen jotkin tieteiselokuvat. Sähkömallit todellakin erottuvat liikenteessä.

IMG_20200131_130313

Verge TS on suomalainen tutkielma sähköisestä prätkästä.

IMG_20200131_105116

Ducati Panigale V4 on kaunista muotoilua.

Ducatin osastolla oli runsaasti hienoa italialaista muotoilua. Poliisilla oli näytillä sinipukuisten kalustoa, joka näyttää nyt olevan Kawasaki-voittoista. Pähein niistä on ZZR 1400, jossa on 210 hevosvoimaa. Eikä H2 mekaanisine ahtimineen paljon jää jälkeen.

IMG_20200131_135738

Poliisin Kawasaki ZZR1400.

Rakennettujen pyörien hallissa oli monenlaista tarjolla, mutta eniten mieleen jäi 125-kuutioinen, käsin tehty kaksipyöräinen. Siinä on sekä turbo, mekaaninen ahdin että ilokaasujärjestelmä. Aika hurjaa.

IMG_20200131_124640

Eri osista koottu ja paljon käsityötä vaatinut 125-kuutioinen, jossa on sekä turbo, mekaaninen ahdin että ilokaasujärjestelmä.

Tällä kertaa MP-messuilla kävi yli 55 000 ihmistä, joten vilkasta oli taas. Kevään ajokautta ja uusia koeajoja odotellessa voit ihailla kuvaamaani koostevideota MP20-näyttelystä.

 

 

 

 

 

 

 

 

Sinisen savun jäljillä – motoristi Matti Viron matkassa

Matti Viron elämäkerta myyntiesite 0919

Sinisen savun jäljillä. Kirjan kansi.

Sain käsiini tuoreen kirjan, joka kertoo moottoripyöräilystä ja yhdestä aivan erityisestä moottoripyöräilijästä. Sen on kirjoittanut taiteentutkija, moottoripyöräilijä ja muusikko, FL Keijo Virtanen.

Teos on otsikoitu Sinisen savun jäljillä, alaotsikkona Kuinka kauas päästään ja vielä ”Moottoripyöräilyn suurlähettiläs Matti Viron matkassa”. Kirja on julkaisu syyskuussa 2019, se on kovakantinen, osin kuvitettu ja 288-sivuinen.

Matti Viro syntyi Sotkamon Hyrynsalmella vuonna 1932. Hän oli kirjan mukaan varsinainen persoona, kieltenopettaja, nuorisokasvattaja, jutunkertoja, keräilijä ja moottoripyöräalan vaikuttaja, joka jätti jälkensä Suomen ja Euroopankin kaksipyöräisten historiaan.

Viro valmistui humanististen tieteiden kandidaatiksi vuonna 1958 ja muutti samana vuonna Rovaniemelle kielten nuoremmaksi lehtoriksi. Hän perusti yhteiskoululle moottorikerhon, jossa oppilaat saivat muun muassa tutustua Suomessa uuteen lajiin, trialiin eli maastotaitoajoon sekä pyörän käsittelyyn ja liikennekäyttäytymiseen. Mäennousu- ja jää- ja maaratakilpailut tulivat myös kuvaan mukaan. Samalla Viro avusti Moottori-Urheilu-lehteä omalla nimellään ja nimimerkillä. Lehti ilmestyi vuosina 1949-1968.

Vuonna 1963 Viro muutti vaimonsa kanssa Helsinkiin ja pääsi Suomen Moottoriliiton toiminnanjohtajaksi, jossa tehtävässä hän jatkoi reilun vuoden. Työ kyllä kiinnosti, mutta kun töitä oli lauantaisinkin ja sunnuntaisin joutui olemaan kilpailuja valvomassa, Viro kyllästyi ja tuli onnekseen valituksi Lappeenrantaan opettajaksi lukukaudelle 1964-65. Sielläkin hän perusti moottorikerhon.

Kiinnostus kieliin ja kulttuureihin on perustelu Viron ammatinvalinnalle, mutta hänestä ei voi kirjoittaa mainitsematta tärkeintä harrastusta moottoripyöräilyä, joka oli Virolle elämäntapa. Opettajan pitkä kesäloma tarjosi mahdollisuuden olla matkoilla kahdella pyörällä – joskus sivuvaunullakin – kesä-, heinä- ja elokuun.

Keski-Suomen Pihtiputaalle Viro muutti perheineen 1965 saksan ja englannin opettajaksi, ja hän vaikuttikin sitten siellä 37 vuotta. Paitsi mp-matkoja ja -tarinoita, kirja kuvaa myös Viron menetelmiä opettajana, joissa hän oli aikaansa edellä.

Saksa saatiin paremmin painumaan oppilaiden päähän muun muassa sillä, että tunneilla puhuttiin vain saksaa ja soitettiin usein aluksi marssi- tai kansanlauluja. Viro oli hyvällä laulutaidollaan kannustamassa. Sama tapahtui englannin kanssa. Hän oivalsi monia muita aiemmin kulttuurin merkityksen kieltenopetuksessa ja laajensi oppimistapahtumaa paljon oppituntien ulkopuolelle. Tässä tärkeällä sijalla oli moottorikerho, jollaisen hän perusti heti myös Pihtiputaalle. Myös tyttöjä oli tasa-arvoisesti mukana kerhon toiminnassa.

P1110836b

Trialin virheiden laskeminen vaati kovaa kuntoa, kun Matti Viro juoksi kilpailijoiden perässä. Kirjan kuvitusta.

Pienellä paikkakunnalla sen aikaisissa oloissa ei kauheasti harrastusmahdollisuuksia ollut, joten hänestä tuli nopeasti keskeinen hahmo kunnan nuorisotyössä, jota hän pyyteettömästi oman toimensa ohella veti iltaisin ja viikonloppuisin. Pelkästään bensaa kului helposti 40 litraa viikonlopussa, ja senkin Viro maksoi omasta pussistaan. Loppuaikoina kunta antoi pieniä apurahoja kerhotoimintaan.

Matti Viro toimi tulkkina Imatranajoissa 1964-1982. Viro teki sopimuksia kuljettajien kanssa ja käytännössä vaikutti siihen, että monet heistä nähtiin Imatralla montakin kertaa. Samoissa tehtävissä hän oli myös Assenin ajoissa Hollannissa ja loi suhteet mm. Giacomo Agostiniin, Barry Sheeneen ja muihin aikansa parhaisiin kuljettajiin. Viro oli perustamassa suosittua kokoontumis- ja tehtäväajoa Imatran TT-ajojen yhteyteen, johon tuli yleisöä eri puolilta Suomea ja maailmaa tekemään erilaisia tehtäviä.

Opettajana isokokoinen ja kuuluvaääninen Viro sai lempinimen Pomo ja hänen auktoriteettinsa oli ehdoton. Hän oli kirjan mukaan vaativa, mutta osasi antaa myös tunnustusta hyvin tehdystä työstä. Opetusmetodeista kirjassa mainitaan, että marssilaulujen lisäksi käytettiin paljon sanontoja, toistoa ja opeteltiin eri kielillä moottoripyörän osia. Myös kritiikkiä joitakin menetelmiä kohtaan esitetään, ja nythän ajat ovat tietysti toiset ja opettamisen tavat muuttuneet.

Moottorikerhossa ei tupakkaa poltettu eikä alkoholia suvaittu, siitä Viro oli hyvin tarkka. Kiroiluakaan ei hyvällä katsottu, ja Viro onnistuikin monen kirjaan haastatellun mukaan pitämään oppilaansa kaidalla polulla ja pois pahanteosta.

Matti Viro tunnettiin varsinkin Pannonia-pyöristään, jollaisia hänellä oli elämänsä aikana kokonaisiksi pyöriksi muutettuina yli sata kappaletta. Lapsena käydessään koulua Helsingissä hän ystävystyi Eino Saarisen kanssa, saman josta tuli myöhemmin VR:n pääjohtaja. He kävivät poikasina katsomassa Eläintarhan ajoja ja vuonna 1950 Viro kokosi ensimmäisen oman moottoripyöränsä BSA:n rungosta ja Villiersin moottorista. Ajopeli sai nimen Hybridi, ja sillä hän kilpailikin menestyksellä.

Berner-yhtiö oli alkanut unkarilaisten Csepel-moottoripyörien maahantuonnin vuonna 1955, ja seuraavana vuonna Saarinen aloitti siellä moottoripyöräosaston vetäjänä. Csepelit eivät olleet kovin laadukkaita, mutta niihin tehtiin pikku hiljaa parannuksia ja nimi muutettiin Pannoniaksi, joita asentamaan ja huoltamaan Matti Viro tuli Bernerille töihin.

P1110834b

Kirjan kuvitusta: Pannonia De Luxe 250 cc eli Pelti-Pannonia.

1957 ja -58 Viro ajoi maahantuojan kuljettajana Pannonialla Päijänteen ympäriajossa luokassaan sijoille 18 ja 32 sekä sivuvaunu-Pannonialla vielä 1961 ja -64, mutta maaliin asti hän ei silloin enää päässyt. Pannonia jäi hänen merkikseen loppuiäksi, vaikka mm. BMW välillä käväisi alla. Suurin osa kirjasta keskittyykin Pannonia-innostukseen ja sen jakamiseen moottorikerholaisille ja muille, joihin Viro elämässään törmäsi.

Viro ajoi Pannoniallaan kaikki ajot niin talvella, kaatosateessa kuin kesähelteillä. Välillä mukana oli sivuvaunu, joka muuten on muotoilultaan rakettimaisine kärkineen yksi mp-maailman onnistuneimpia. Joskus tavaraa oli mukana telineellä ja sivuvaunussa niin korkea kasa, että kuljettajaa hädin tuskin näkyi sen takaa. Välillä tiiliä, lautoja tai soraa oli niin paljon, että Pannonian 250-kuutioinen, ilmajäähdytteinen kaksitahtimoottori todellakin sai antaa kaikkensa.

Virolla oli periaatteena, että pyörä pitää pystyä helposti korjaamaan tien päällä, ja siihen yksinkertaista tekniikkaa edustava Pannonia oli hänelle paras. Kirjassa luetellaan teknisiä ongelmia, joita Pannoniassa oli. Pyörässä oli kuuden voltin sähköjärjestelmä ja magneettosytytys. Matti Viro ei akkua tarvinnutkaan, hän otti sen yleensä pois, kun käynnistys joka tapauksessa tapahtui polkaisemalla, kuten mopoissa ennen vanhaan. Magneeton puolan sytytysjohdon läpivienti vuoti sateella ja magneeton kotelo saattoi kuumentua ja sulattaa käämin. Akun puuttuessa valot kirkastuivat ja himmenivät kierrosten mukaan, ja se taas poltti usein valot Viron pyörästä. Varsinkaan jarruvalo ei kuulemma juuri koskaan toiminut.

Muita ongelmia olivat liian ohuet kampiakselin laakerit ja laakerihäkin puute. Moottori ei kestänyt korkeita kierroksia ja koko ajan sitä piti kuunnella, milloin mäntä leikkaa kiinni sylinteriin. Tällöin piti vetää kytkin pohjaan ja vauhdissa panna iso vaihde päälle, nostaa kytkin ja kas – mäntä irtosi taas. Bensa-öljyseos aiheutti vedätettäessä alhaisilla kierroksilla helposti sytytystulppaan piikin, joka on tuttu kaikille kaksitahtisilla ajaneille. Tulppien heikko laatu mainitaan myös, tosin ne saattoi helposti korvata länsisaksalaisilla.

Hyvä puoli tekniikassa oli se, että Pannoniaa vietiin satoja tuhansia Neuvostoliittoon, jossa tunnetusti oli huonot tiet ja pulaa varaosista. Siperian pakkasissakin magneettosytytys varmisti käyntiin lähdön ja pyörän suosion itänaapurissamme.

Virolla oli aina runsas valikoima moottoreita osina ja koottuina. Niistä oli helppo myydä omakustannushintaan osia niitä tarvitseville. Moni hänen oppilaansa oppi moottorikerhossa kokoamaan ja purkamaan vaihteistoja, kaasuttimia ja muita osia vaikka silmät kiinni, mikä olikin tärkeää Pannonialla tehdyillä matkoilla.

P1110833b

Kirjan kuvitusta, Csepelin ilmoitus on ollut alun perin Moottori-Urheilu-lehdessä 4/1955.

Viro keräili ympäri Suomea ja Eurooppaa Pannonian osia välillä jopa kiertelemällä talosta taloon. Joskus osia piti jättää kuormasta jonkun tutun luo ja hakea pois vaikkapa seuraavalla kesälomareissulla – jos muisti.

Pustan Tuulispääksi meillä nimitettyä Pannoniaa valmistettiin Budapestissä vuosina 1953-1975 yhteensä noin 689 000 kappaletta. Vientiin niitä meni parhaimmillaan yli 80 % tuotannosta jopa 35 maahan. Se menestyi myös kilpailuissa mm. voittamalla 1956 Ranskassa 24 tunnin Bol d’Or -kilpailun. Kirjassa kerrotaan Pannonian teknisestä kehittämisestä, valmistusmääristä ja muista tilastoista ottaen hyvin huomioon sen, että menneiden vuosikymmenten kauppa oli aivan erilaista kuin nykyään bilateraalisuuksineen ja viisivuotissuunnitelmineen.

Keijo Virtasen teos sivuaa myös Unkarin 1956 kansannousua ja sen vaikutusta Unkarin moottoripyöräteollisuuteen. Tuotekehitystä jatkettiin kansannousun jälkeenkin, mutta Neuvostoliiton nihkeä suhtautuminen uusiin malleihin ja tekniseen kehittämiseen tulee selväksi. Suomessakin 1950-60-luvuilla tapahtunut mopojen yleistyminen ja varsinkin autotuonnin vapautuminen melkein tappoivat moottoripyöräilyn, kunnes se muuttui enemmän harrastuspohjalle tapahtuvaksi ja myös liikenneturvallisuuteen alettiin kiinnittää enemmän huomiota.

Sinisen savun jäljillä -kirjan nimi vie meidät Matti Viron monille matkoille ulkomaille. Hän saattoi Pannoniallaan tuosta vain kurvata Jäämeren kautta Italiaan, Ranskaan, Hollantiin tai Unkariin. Matka taittui ehkä 70 kilometrin tuntinopeudella, hänen omien sanojensa mukaan ruokailut mukaan lukien 50 km/h. Kilometrejä vuodessa tuli 20-30 000 ja nimenomaan vuodessa, koska Viro ajoi talven paukkupakkasillakin aina Pannonialla eri tilaisuuksiin ja vaikkapa tammikuun Elefantentreffeen Saksan Baijeriin. Jonain vuonna Viro ajoi pyörällään peräti 19:lle vähintään 2000 metrin korkeuteen ulottuvalle alppisolalle. Hän todellakin oli kotonaan Alppien mutkateillä, vaikka välillä ohuessa ilmassa Pannoniaa piti työntää mäkeä ylös.

P1110837b

Kirjan kuvassa on Matti Viro taas jossain ylhäällä Alpeilla.

Viro ei yöpynyt hotelleissa, vaan jos leirintäaluetta ei ollut lähellä, hän nukahti usein ajovarusteissaan männyn alle, sateen sattuessa kuusen. Sitä paitsi yö oli hänen mielestään miltei parasta ajoaikaa, silloinhan ei yöpymiskustannuksia syntynyt ollenkaan. Päivällä oli ehkä lämpöisempi nukkua, vaikka Viro ei kylmää kavahtanutkaan. Yksi syy askeettiseen tapaan matkustaa oli tavaton nuukuus, johon kirjassa viitataan usein. Ruokana Viro ei juuri lämmintä ruokaa kaivannut tai raaskinut käydä syömässä, vaan mutusteli lähinnä kauraryynejä ja rusinoita veden kera.

Eri asia oli, jos joku hänen laajasta ystäväpiiristään Euroopassa tarjosi. Silloin vastineeksi sai kuulla loistavasti kerrottuja tarinoita Viron matkoilta ja hänen laajaa tuntemustaan historiasta ja kulttuureista. Saksan ja englannin lisäksi hän tuli toimeen ainakin italiaksi ja ranskaksi. Myös unkaria hän oli hieman opetellut, koska jossain vaiheessa tehtaallakin huomattiin, millainen Pannonia-Jumala Suomessa asui. Siksi Viro kutsuttiin Csepelin saarelle tutustumaan Budapestin-tehtaaseenkin.

P1110832b

Pannonia-kuskeja tulossa tai menossa. Kirjan kuvitusta.

Keijo Virtanen kuvaa teoksessaan myös Pannonioiden teknistä kehitystä ja kilpailumenestystä. Ajokunnossa 145-kiloinen ja alkuun vain kymmenen hevosvoimaa tehoa tarjoava Pannonia ei ollut mikään luoti menemään. Sen aikaisilla sorateillä ja vaatimattomilla jarruilla ja jousituksella varustettuna siihen sopi siksi hyvin yksi Matti Viron lentävistä lauseista: ”Mitä pitempi matka, sitä hitaampi vauhti.”

Viroa kiehtoi myös käytännöllinen seikka: Pannonia oli kokoluokkansa edullisin pyörä Suomessa ja sen kulutus oli pieni. Moottorikerhon oppilaille Viro tarjosi mahdollisuuden opetella ajoa lainapyörillään, ja yksi ja toinenkin kerholainen ajoi teini-iässä moottoripyöräkortin ja kokosi opettajansa neuvoilla ”mutterista lähtien” oman Pannoniansa. Viro lupasi niin kauan kuin hän elää, ikuisen varaosahuollon. Sen sanan hän piti loppuun asti ja purki tarvittaessa jostain omasta Pannoniastaan tarvittavan osan.

Pannonian maahantuonti loppui Bernerillä vuonna 1958, ja välivuoden jälkeen Intrans  Oy oli maahantuoja vuoden 1960, kunnes 1961 Metsä- ja Uittoväline Oy ja jatkoi tuontia vuoteen 1964. Sen jälkeen Matti Viro osti yrityksen koko Pannonia-varaosavaraston, rekkakuormallisen tavaraa. Viro osti jo koko Bernerin myymättömät pyörät ja varaosat muuttaessaan Rovaniemelle 1958. Mukana seurasi 15 tonnia unkarilaisia moottoripyöriä ja niiden osia.

Viro oli hyvin kilpailuhenkinen ja kerhotoiminnassaankin hän yhtenä päivänä piti tietokilpailua, toisena purettiin ja koottiin pyöriä, kolmantena ajettiin kilpa- tai taitoajoa. Niissäkään hän ei halunnut oppilailleen hävitä. Nuoret viihtyivät ja oppivat paljon elämässä ja liikenteessä tarvittavia taitoja. Monet myös Viron innoittamina ajoivat yksin tai ryhmässä pitkin Eurooppaa ja pääsivät muun muassa testaamaan kielitaitoaan käytännössä.

P1110835b

Matti Viro on kuvassa jo elämänsä ehtoopuolella kirjan kuvassa, joka on vuodelta 2000.

Viro menehtyi vuonna 2003 ja jätti jälkeensä paljon tarinoita, joita Virtanen on hienosti kirjaan koonnut. Teos on huoliteltu ja hyvin viimeistelty, näppäily- ja kielivirheitä ei liikaa ole. Se on suositeltavaa luettavaa paitsi motoristeille ja opettajille, mutta muillekin matkailusta, Euroopan historiasta tai kielistä kiinnostuneille.

Kirja on omakustanne ja sitä saa ainakin Hannu Kinnuselta, puh. 0400 478 319 tai sähköpostitse blaunebelreiter@gmail.com tai kirjailija Keijo Virtaselta. Hinta on 35 euroa, posti- ja pakkauskulut 6 euroa.

Tämän postauksen kuvat ovat kirjan kuvitusta. Pannonian kuvia on hyvin koottu Googlen kuvahaun lisäksi Pinterest-palveluun, josta voin näin bloggaajana suositella esimerkiksi tätä: https://fi.pinterest.com/gacsbaranyi/pannonia-motoren/.
Siellä on tätä kirjoittaessani 387 Pannonian pääosin värikuvaa eri malleista ja niiden takavuosien mainoksista.

 

 

Uudet Pirelli-renkaat alle

Renkaiden muuttuminen kelvottomaksi tapahtuu kahdella tavalla. Ensinnäkin ne vanhenevat ajan myötä: kumiseos hapertuu ja kovettuu auringon, tiesuolan ynnä muiden seikkojen vaikutuksesta. Siksi renkaissa on pitkään jo ollut paistokuukauden merkintä, esimerkiksi 1219, joka kertoo sen valuviikon ja -vuoden, tässä viikko 12 vuonna 2019.

Riippuen ajoneuvosta ja käytöstä rengas säilyy hyvänä yleensä muutamia vuosia ja muutamia kymmeniä tuhansia kilometrejä, kaksipyöräisessä huomattavasti vähemmän. Oman pyöräni DOT-merkintää en tullut tarkistaneeksi, mutta vanhat Michelinit olivat ainakin 5-6 vuotta vanhat, koska ne olivat alla jo kesällä 2015, kun ostin BMW:n jätkäsaarelaisesta autoliikkeestä Helsingistä.

IMG_20190724_190651 (2)

Tässä BMW:ssä ovat vielä vanhat Michelin Pilot Roadit alla.

Toinen ja tärkeämpi seikka on, että renkaat tietysti kuluvat käytössä. Moottoripyörissä takarengas tuppaa kulumaan paljon nopeammin kuin eturengas, ihan kuten autossakin vetävät pyörät. Autossa voi joskus kierrättää renkaita eri puolille ja akseleille, mutta prätkässä niin ei voi tehdä, koska renkaat ovat eri levyiset ja joskus myös eri tuumakokoa.

Eli nyt oli aika etsiä Michelin Pilot Road -kumien tilalle jotain muuta. K1200S:n rengaskoko on takana 190/50ZR17 ja edessä 120/70ZR17. Punnitsin aika monia vaihtoehtoja kesän aikana, vertailin mp-liikkeitä ja nettikauppoja ja kilpailutin hintaa. Viimeksi kun edelliseen pyörään vaihdoin renkaat, asioin suoraan mp-liikkeessä, mutta nyt päätin kokeilla suomalaista verkkokauppaa.

Löysin uuden ja testeissä hyvin pärjänneen mallin Pirelli Angel GT II:n, joka sopii nopeaan matkapyörään eli sports touring -luokkaan, kuten K1200S. Sen pitäisi olla hyvä sekä kuivalla että märällä kelillä, ja jälkimmäisiähän Suomessa riittää.

Sain parin renkaita hintaan taka: 164 €, etu: 124 €, toimitus asennusliikkeeseen 25 € ja sitten vielä asennus alta alle ja tasapainotus 35 €/akseli. Yhteensä renkaat kustansivat siis noin 383 euroa. Panin hinnat tähän, niin niitä ei tarvitse erikseen kysyä.

P1110724b

BMW K1200S:n uudet renkaat ovat mallia Pirelli Angel GT II. Kuvio on aika hauska.

Eri liikkeissä ja eri aikaan vuodesta hinnat vaihtelevat ja monissa pyörissähän on kapeammat renkaat ja vanteet, joten niiden kanssa pääsee halvemmalla. Syksyllä hinnat voivat olla edullisemmat. Minusta tuo verkkokaupan hinta oli kohtuullinen, tosin niiden viestinnässä oli epäselvää, toimitetaanko kumit suoraan liikkeeseen vai kotiin. Jouduin vielä soittamaan asiasta kauppaan ja varmistamaan, että he olivat ymmärtäneet oikein. Muutenhan olisin saanut renkaat kotiin, joutunut viemään ne autolla liikkeeseen toiselle puolelle kaupunkia, ajamaan kotiin ja ajamaan prätkän asennusliikkeeseen vielä erikseen. Eli tarkkana kannattaa olla.

Asennuksen teki pitkän linjan motoristi ja entinen kilpa-ajaja, jonka kanssa oli hauska vertailla kokemuksia eri merkeistä, malleista ja kuulla erikoisia juttuja kilpailuista ja vähän muustakin.

Asennusliike oli oikein sellaista perinteistä mallia, eli 15 moottoripyörää enemmän tai vähemmän purettuna, moottoreita, vaihteistoja, katteita, uusia ja loppuun ajettuja renkaita, työkaluja, nostureita ym. sälää joka paikka täynnä. Todella mielenkiintoinen paikka motoristin silmin.

Aikaa asennukseen meni reilut puolitoista tuntia. Sisään ja ulos ajo oli vähän sumplimista, koska paikka on kerrostalon kellarissa ja sinne kuljetaan mm. tavarahissin läpi. Tasapainotusta tehdessä piti oikein kysyä asentajalta, eikö vanteisiin tule tasapainotuspainoja ollenkaan. Ei tullut, koska kun vanhojen Michelin-renkaiden painot otettiin pois, uudet Pirellit pyörivät tasapainotuskoneen akselilla kun enkelit. Se kertoo hyvästä koneistuksesta ja paistosta eli laadusta.

P1110722b

190-millinen Pirelli Angel GT II asennettuna BMW:n takavanteelle.

Kun lähdin pois upouudet kumit alla, niin meinasin pudota lastaussillan reunalta alas, kun etujarru ei vetäessä pitänytkään yhtään. Tästä asentaja olisi voinut varoittaa. Se johtuu siis siitä, että kun pyörät on irrotettu, niin jarruja pitää muutaman kerran pumpata, jotta jarruneste tasoittuu. Mutta opin asian heti ja sain pyörän pysähtymään ennen pudotusta. Ensimmäisissä liikennevaloissa jarrut toimivat jo, kuten pitää.

Leikkasin parikin videota nettiin renkaiden sisäänajosta:

tässä ensimmäinen video

tässä toinen YouTube-video.

Uusia renkaitahan on hyvä hetken lämmittää ja kuluttaa, jotta ne eivät ole niin liukkaat ajaessa. Jotkut jopa hiekkapaperilla raapivat niistä pintaa pois, mutta se nyt ei ole tarpeen.

P1110723

Edessä on 120-millinen Pirelli.

Vanteelle asentaessa renkaiden ja vanteiden väliin pannaan asennusnestettä, joka on kuin hilloa ja se on todella liukasta. Se kyllä kuivuu melko nopeasti, mutta jos heti asennuksen jälkeen vääntää surutta kaasua tai jarruttaa täydellä teholla, rengas voisi periaatteessa pyörähtää vanteella, rikkoa venttiilin ja mennä väärään asentoon. Lisäksi uuden renkaat seos on ensin vähän kiiltävä ja muutenkin liukas. Siksi suosittelen 200-300 kilometrin vähän rauhallisempaa ajoa, niin ei tule yllätyksiä. Toki siis voi ajaa moottoritiellä ym., mutta mainitut asiat mielessä pitäen.

Toivottavasti tästä postauksesta oli hyötyä renkaiden vaihtoa ajattelevalle. Kysy ja kommentoi!

 

Lättähattu-kahvilassa

Tällä kerta kirjoitan kahdesta aiheesta. Kävin kahvilla junanvaunussa, mutta en ihan tavallisessa. Piipahdin myös Haltialan motoristikeskiviikossa enkä meinannut mahtua pihaan.

Parin vuoden ajan olen kuullut juttuja ihmeellisestä paikasta melkein keskellä ei mitään. Joku oli suunnitellut Lopen Pilpalaan kahvilaa, mutta tavallisen rakennusluvan kanssa oli ongelmia. Niinpä yrittäjä Jaakko Hämäläinen mietti erikoisempaa ratkaisua, joka houkuttelisi jo miljööllään. Kahvila pitäisi kuulemma olla sukellusvene tai lentokone, mutta junakin kävisi.

IMG_20190816_132427

Muita motoristeja ei sillä kertaa Lättiksellä ollut, koska oli jo loppukesä.

Viimeksi mainittu sitten toteutui ja syntyi Café Lättähattu eli Lättis. Sinne on Helsingistä matkaa tunnin ja rapiat eli 80 kilometriä. Hämeenlinnanväylältä kun kääntyy Nurmijärven suuntaan ja siitä jatkaa hyviä, loivia asvalttiteitä 132 ja 134, niin pääsee Pilpalaan. Minulla ei ole pyörässä navigaattoria, niin kerran piti oikein pysähtyä ja kaivaa takalaukusta kännykkä sekä katsoa, paljonko matkaa on vielä jäljellä. Sitä oli enää 4-5 kilometriä, mutta melkein oli usko loppua, koska paikka on tosiaan aika syrjäinen.

Koska prätkien käyttösäde on aika lyhyt, niin kannattaa tarkistaa, että tankissa on bensaa myös paluumatkaa varten. Bensa-asemia on Klaukkalassa ABC ja toinen taisi olla Teboil ja vielä Neste, kun käännytään Karkkilantielle.

Kun pääsee Rautakoskentiellä sopivaan kohtaan, niin Lättistä ei voi olla huomaamatta. Sini-harmaa, vuoden 1960 lättähattu-junanvaunu on tien sivussa valmiina ottamaan vieraat vastaan. Olin paikalla perjantaina iltapäivällä eikä silloin muita motoristeja ollut, mutta vilkkaina aikoina pihaan tulee ehkä pari sataa pyörää, mitä olen netistä lukenut. Lättiksen verkkosivut ovat Facebookissa.

IMG_20190816_134454

Café Lättiksen pihalla oli käydessäni hyvin tilaa.

Muutamia autoilijoita ja pyöräilijöitä oli saapunut paikalle, joten ei kahvilassa yksin tarvinnut istuskella. Kahvia ja munkkia mutustellessa luin pöydissä selattavissa olevia mp-lehtiä. Pian oli aika lähteä kurvailemaan takaisin omia jälkiä. Nyt loppukesästä Lättis on muuten auki enää viikonloppuisin.

IMG_20190816_132500

Kahvila Lättis on hyvin entisöity, 1960-luvun junanvaunu.

Elokuun lopulla tuli käytyä taas Haltialan tilallakin. Päivä oli melkein helteinen ja ehkä siksi paikalla oli yhtä aikaa noin 700-800 pyörää tai enemmänkin. Oheisista kuvista ja tästä YouTube-videostani saa käsityksen ihmispaljoudesta.

IMG_20190828_181938

Haltialan pihalla oli todella ahdasta elokuun lopulla.

Hädin tuskin sain oman pyöräni tuikattua johonkin, ennen kuin menin kahvi- ja munkkijonoon. Siinä menikin tovi, mutta taustalla bändi soitti ja Haltialassahan kaikki ovat aina hyvällä tuulella, joten jonotuskin oli kivaa.

IMG_20190828_182043

Motoristikeskiviikon pyörävalikoimaa Helsingissä.

Sen verran kilometrejä olen pyörääni viime vuosina ajanut. että pian on edessä renkaiden vaihto. Muun muassa siitä kirjoitan seuraavassa blogitekstissäni.

 

 

 

MotoGP-testit, Kymiring 19.-20.8.2019

Ensimmäisen kerran kuulin suunnitelmasta Kymiringin moottoriradaksi noin kymmenen vuotta sitten. Hanke lähti visiona liikkeelle jo vuonna 2007, ehkä aiemminkin.

Onhan noita toiveita ja suunnitelmia, moni ajatteli silloin. Niin olin itsekin epäilevä, koska täysimittaisen radan suunnittelu ja rakentaminen olisivat iso projekti. Vaadittaisiin aikaa, rahaa ja politiikkaa, jotta sinne saataisiin paitsi rata, myös kilpailuja.

YouTube-kanavallani on video ensimmäisen testipäivän tunnelmasta pääsuoran vierestä kuvattuna.

Vielä ei ole virallisesti päätetty vuodesta 2020 alkaen Kymiringillä ajettavasta MotoGP-kisasta, mutta elokuu 2019 toi unelman lähemmäksi kuin koskaan. Oli aika ajaa ensimmäiset viralliset, maksulliset testiajot. Aprilia, Ducati, Honda, KTM, Suzuki ja Yamaha olivat talleina paikalla.

IMG_20190820_152215

Osa vieraista pääsi tutustumaan varikkotunnelmaan. Tässä Kallio Racing Junior-teamin Yamaha.

Olin ajatellut joka tapauksessa mennä Kymiringin avajaisiin, mutta tulin keväällä 2019 valituksi myös noin 150 vapaaehtoisen joukkoon, joka auttaisi tilaisuuden järjestelyissä. Varsinainen radan rakennustyöhän oli tehty jo viime vuosien aikana, mutta nyt testattaisiin kisajärjestelyjä: asiakaspalvelua, pysäköintiä, akkreditointia, logistiikkaa, cateringia, VIP-palveluja, viestintää, selostuksia, markkinointia, lehdistösuhteita ja kaikkea muuta, mitä ison tapahtuman toteuttaminen vaatii. Kuljettajat ja tiimit keskittyisivät jousituksen, renkaiden ja muiden ajoon vaikuttavien seikkojen säätämiseen, koska jokainen rata ja ajo-olosuhde on aina erilainen.

Vapaaehtoiset rekrytoi ammattitaitoisesti Lahti Events, joka on tottunut muun muassa Lahden Salpausselän kisojen organisointiin. Elokuun alussa meillä oli vapaaehtoisten koulutus, jossa kuultiin tapahtuman taustoja, tavoitteita ja saatiin ohjeita toimintaamme. Kuulemma Kymiring on ensimmäinen uusi, korkeimman tason rata Euroopassa 15 vuoteen. Koulutuksessa pääsin itse ensimmäistä kertaa näkemään Iitin Tillolassa sijaitsevan radan. Olin paikalla moottoripyörällä, mutta ajamaan radalle ei sentään päässyt.

IMG_20190820_111513

Kymiring tilapäisestä VIP-katsomosta nähtynä.

Kymiringillä on kansainvälisen autoliiton FIA:n korkein Grade 1- ja kansainvälisen moottoripyöräliiton FIM:in korkein Grade A -luokitus. Tässä suhteessa se on Pohjois-Euroopan ainoa korkeimmat vaatimukset täyttävä GP-rata. Siellä voidaan ajaa kansainvälisiä kilpailuja niin kaksi- kuin nelipyöräisillä ja tuottaa ajokoulutusta ym. Nykyisiä tai tulevia lajeja ovat siis MotoGP, formulat, DTM, rallicross, motocross, speedway, jääspeedway, supermoto, karting ja enduro.

IMG_20190820_153005

Aprilian kuljetusauto, taustalla KTM:n. Nuo pilvet satoivat kohta – ja ukkostivat.

Kymiringin pituus on noin 4,6 kilometriä ja pää- eli takasuoran noin 1,2 kilometriä. Pääsuora on GP-ratojen pisin Euroopassa. Noin 12-20 metriä leveää rataa kierretään myötäpäivään. Korkeuseroa on 23 metriä eli aika paljon. Alue on kaikkiaan 180 hehtaaria. Lisätietoa radasta on Kymiringin sivuilla.

Varsinaiseen testitapahtumaan minun piti myös ajaa kaksipyöräisellä, mutta koska sadetta oli luvattu jonkin verran molemmille päiville ja vaihtovaatteita, sateenvarjo ym. olisi pitänyt pakata mukaan, ajoin tällä kertaa Helsingistä Iittiin ja takaisin molempina päivinä autolla. Päivät olivat myös erittäin pitkiä, matkoineen noin kello 6-21 ja takaisin olisin ajanut iltamyöhään, niin päätin hieman säästää itseäni.

Ensimmäinen testipäivä oli siis maanantai 19.8. ja toimitsijoille oli järjestetty kyyti Lahdesta ja Kouvolasta, koska parkkipaikat olivat vielä hieman kesken. Näin maksavat vieraat mahtuivat paremmin pysäköimään. Itse jätin autoni Kouvolaan, jossa Matkakeskuksessa on peräti 72 tunnin ilmaisia paikkoja.

Pian saatiin akkreditointirannekkeet ja kaulakortit ja sitten vain töihin. Toimipaikkani oli VIP-teltta, joka oli pystytetty lähtösuoran viereen. Katsomosta näki hyvin varikolta tulevat pyörät. Varsinkin KTM:n Mika Kallio varikolta kiihdyttäessään tervehti lämpimästi yleisöä.

IMG_20190819_153548

Motoblogin Tommi Simon VIP-hommissa. Taustalla Ajo Motorsportin 600-kuutioinen kisa-Honda.

Hoidin VIP-teltassa lähinnä ääntä ja TV-monitorien kuvaa. Ruuduissa pyöri non-stoppina MotoGP-oikeudet omistavan Dorna Sportsin videoita aiemmista osakilpailuista, ajajaesittelyjä, Mika Kallion haastattelu ja radan koeajo ym. Autoin myös teltan muun toimivuuden kanssa, opastin vieraita ja ratkoin pieniä ongelmia. VIP-vieraat pääsivät ajajien lopettaessa käymään opastetusti varikolla, ja me vapaaehtoiset huolehdimme aikataulutuksesta, opastuksesta ja kiertokäyntien turvallisuudesta. Välillä myös siivottiin, koska hiekkaa tuppasi kantautumaan sisälle, koska radan ympäristö on edelleen työmaata ja rakennukset keskeneräisiä.

Lounaan kävin nauttimassa VIP-aluetta vastapäätä, takasuoran vieressä olevalla Fan Zone -alueella. Siellä oli useita ravintolakojuja, Lahden moottoripyörämuseon noin 30 vanhaa moottoripyörää, mainosautoja ynnä muuta nähtävää. Jonoja syntyi, mutta pärjättiin.

Päiväliput asiakkailta maksoivat noin 50 euroa, 7-17-vuotiailta noin 20 euroa ja A-istumakatsomon paikka toi siihen 10-20 euroa lisää. Myös kahden päivän lippuja sai ja VIP-paikat maksoivat 290 euroa. VIP-teltassa oli oma juontaja, Kimi Räikkösen vanhan Lotus Renault -Formula 1 -auton simulaattori, jolla saattoi maksutta ajaa virtuaalisia kierroksia Kymiringin radalla, tasokkaammat, tosin tilapäiset WC-tilat, hyvä buffet ym. lisää sekä mahdollisuus varikkokävelyyn ja ratakierrokseen bussissa.

IMG_20190819_120508

Lotuksen Formula 1 -simulaattori oli hyvin suosittu.

Tunnelma radalla ja yleisöalueilla oli kaikkiaan erittäin hyvä. Radan ja rakennelmien keskeneräisyys ei juuri haitannut, koska kaikki ymmärsivät, että kyseessä oli vasta harjoitus ja testi tulevia, oikeita kisoja varten. Juttelin testipäivien aikana niin radan rakentajien, suunnittelijoiden kuin muiden vapaaehtoisten ja vieraiden kanssa. Ensi vuoden heinäkuu on ajankohta, joksi MotoGP-kilpailua eniten toivotaan, mutta myös elokuu tai kesäkuu varmaan tulisi kyseeseen. Suomen lomaillessa heinäkuussa ja kun ilmatkin ovat yleensä lämpöisimmillään, heinäkuu olisi paras kuukausi.

Ensimmäisenä testipäivänä vettä tihuutti useaan otteeseen, mutta välillä kuljettajat pääsivät ajamaan rataa, ja pitäähän sitä sadekelin renkaita ja säätöjäkin testata. Toinen päivä eli tiistai oli poutainen noin kello 15 asti, jolloin tulin juuri varikkokierrolta. Sitten tuli voimakas ukkoskuuro ja rankkasade eikä kisakoneilla ajamaan enää päässyt. Lopuksi VIP-väki pääsi vielä pikkubussissa ajamaan kierroksen radan ympäri, mikä olikin monelle kohokohta hyvien buffet-ruokien ja tuttavien tapaamisten ohella.

IMG_20190819_120833

VIP-teltassa oli tyylikäs punainen matto ja mm. ruokaa tarjolla.

Kierroksia järjestettiin monta, jotta kaikki halukkaat ehtivät mukaan. Myös me vapaaehtoiset pääsimme lopulta kyytiin. Bussi ei kovin lujaa ajanut, mutta käsityksen radasta sai hyvin. Asvaltti on erittäin tasainen ja uskon, että tekninen eli vaikea Kymiring saa paljon ystäviä myös kilpailijoista. Tähän asti rataan on uponnut noin 20 miljoonaa ja ennen vuoden 2020 GP:tä siihen menee vielä noin 10 miljoonaa euroa lisää. Myös mahdollinen hotelli ja ravintola odottavat vielä rakentamistaan, joten alue kehittyy tästä paljon tulevina vuosina. Ehkä jo ensi vuonna myös Jyväskylän Suurajojen (Neste Rally) osakilpailu ajetaan Iitissä.

Nopeimmat huiput takasuoralla ajoi Ducatin italialainen Michele Pirro, 340 km/h ja nopeimman kierrosajan teki tietojeni mukaan Aprilian britti Bradley Smith 1.47,540 minuuttia. Uusi rata on vielä hieman hankala, kunnes se kuluu sopivasti eikä osittain sateen liukastama rata ja noin 16-21 C lämpötila ollut paras keli nopeammille ajoille.

Toisen testipäivän tunnelmaa voit katsoa tästä YouTube-videostani.

Mutta Kymiringistä kuullaan vielä. MotoGP tuonee sinne ensi vuodesta lähtien 50 000 – 100 000 katsojaa per osakilpailu. Oli hienoa olla osa sen ensimmäisiä testipäiviä. Kiitos rahoittajille, suunnittelijoille, rakentajille, Lahti Eventsille ja muille vapaaehtoisille, jotka teitte päivästä mahdollisen. Sekä tietenkin motoristeille ja muille asiakkaille, jotka saavuitte paikalle.

 

 

 

Forssan 37. Pick-Nick 4.8.

Tänä vuonna Forssan Harrasteajoneuvo-Pick-Nick tai piknik oli jo 37. kerran, ja se pidettiin 4.8.2019. Motoblogin Tommi on ollut siellä ensimmäisen kerran jo 1980-luvulla, jolloin tosin bloggaamisesta tai internetistä ei tiedetty vielä mitään.

Kolmen aiemman vuoden piknikistä olen kirjoittanut nämä tarinat:

Forssan picknick 2018

Forssan Pick-nick 2017

Forssan Picknick 2016

Konsepti on selvä eli kyseessä on Pilvenmäen raviradalla pidettävä, yksipäiväinen ja maksuton tapahtuma. Pysäköinti on autoille 10 euroa ja moottoripyörille 5 euroa. Lisää tietoa on tapahtuman verkkosivuilla. Piknikin järjestää SMCF eli Street Machine Club Forssa ry.

YouTubessa on pätkä videotani, josta voi vähän aistia piknikin tunnelmia.

IMG_20190804_113615

Väenpaljous oli ennennäkemätön. Etualalla Austin Healey Mark III.

Tapahtuma vetää ympäri Suomea ja ulkomaita myöten loppukesän Forssaan noin 2500 harrasteajoneuvoa ja yleisön käyttöajoneuvot päälle. Tänä vuonna ruuhka oli ennenkokematon. Tarkkaa osallistujien määrää en ole kuullut raportoidun, mutta varmaan yli 30 000 ihmisen päästiin.

Sisääntuloni aamupäivän kello 11 maissa oli taas kerran liian myöhään, koska silloin ruuhka oli pahimmillaan. Moottoripyörällä onneksi oli helppo ohittaa seisovat autojonot. Päivän mittaan ennätysyleisön harrasteautot tukkivat jo melkein raviradan hiekkauran, ja rinnakkaispysäköintiä siinä en ole ennen nähnytkään. Eli autoja oli oikeastaan kolmessa jonossa, mutta hyvin siinä vielä mahtui kulkemaan. Mutta pakkohan vehkeet johonkin oli pysäköidä ja minusta liikenteenohjaus, rahastus ym. toimet sujuivat järjestäjiltä jälleen hienosti.

Yleisön pysäköinti oli radan ulkopuolella, johon sekä tavalliset autot että suurin osa moottoripyöristä oli parkkeerattu. Eurooppalaisille harrasteautoille oli oma lohkonsa, mikä selkeytti niiden tarkastelua. Sieltä oli hyvä bongata muun muassa sellaisia menopelejä, joita itsellä tai omassa perheessä on aikoinaan ollut.

Oman pyöräni sain kivasti parkkiin radan keskelle, jossa ruohoalustalla oli paljon muitakin prätkiä. Koska nurmikko on hyvin pehmeä, niin sain järjestäjiltä huomaavaisesti sivujalan alle palikan, jolla pyörä pysyi pystyssä.

IMG_20190804_113520

Euroautojen alueella, rinteessä oli Austin Healey.

Grillien käyttö ym. avotulen teko on ollut viime vuodet kiellettyä, niin nytkin. Jos tällaisessa tapahtumassa tuli pääsisi irti, se olisi ihan katastrofi ahtaalla radalla sekä yleisön että kulkuneuvojen osalta. Yksi pakettiauto rataa kiertäessään savusi tai höyrysi kyllä näyttävästi, mutta ehkä se oli vain kiehuvaa jäähdytinnestettä eikä palokuntaa tarvittu.

Eli varsinaiset piknik-eväät olivat syötävien lisäksi oluita, siidereitä ym. ja kuljettajilla lähinnä limonadeja. Myös Pilvenmäen omat ravintolat ja monet kojut möivät virvokkeita. Oma lounaani koostui tällä kertaa kanawokista ja Jaffasta.

Mitään huippuhellettä ei tänä vuonna ollut, eli lämpö oli sopivasti 20 C tai vähän yli. Pieni ripaus vettä tuli päivän mittaan, mutta ilma on jotenkin kummasti aina suosinut Forssan piknikiä.

.IMG_20190804_115307

Dodge Challenger 440 on muskeliautokauden huipentuma-ajalta, 1960-70-lukujen taitteesta.

Leppoisa kesäpäivä Hämeessä alkoi kääntyä lopuilleen. Oli aika päräyttää oma kulkine käyntiin, mutta ensin katsastettiin vielä rompetori ja tietenkin moottoripyörärivistöt. Siellä oli mm. oheinen Moto Guzzi, johon oli tehty omia katteita. En kehdannut koputtaa niitä, mutta kyllä ne kai peltiä olivat, eivät muovia! Huima peli.

IMG_20190804_120229

Moto Guzzi oli tehty futuristiseksi ”kilpapyöräksi”.

Lopuksi vielä Chevrolet Chevy Bel Air noin vuodelta 1955, joka viimeistelyltään ja väritykseltään edustaa komeasti sitä, mistä piknikissä on kysymys: autokulttuurista, menneen maailman nostalgiasta ja kovasta työstä, jolla saadaan näyttävää jälkeä.

IMG_20190804_120015

Chevrolet Bel Air station wagon 1955.

Seuraavaksi on tulossa jotain ihan uutta. Elokuun 19.-20. päivä Iitin uudella Kymiringillä on MotoGP-testiajot ja olen siellä vapaaehtoistyössä. Raportoin niistä seuraavassa postauksessa.