Vuosi sitten kirjoitin edellisen kerran Distinguished Gentleman’s Ride -tapahtumasta. Juttu on luettavissa täällä. Tämän juttuni lopussa on linkki videooni vuoden 2023 paraatista.
”Arvostettujen herrasmiesten” ja hienojen naisten ajo on lähtöisin Sydneystä, Australiasta, ja tapahtuman kansainvälinen verkko-osoite tilastoineen on täällä. Suomen-tapahtumalla on Facebookissa oma sivunsa. Kyseessä on hyväntekeväisyyskampanja miesten terveyden edistämiseksi ja tutkimiseksi kohteena erityisesti miesten yleisin syöpä, eturauhassyöpä, sekä mielenterveys.
Alun perin törmäsin Gentleman’s Rideen, kun olin ollut mukana Movember– eli Moustache + November -tapahtumassa edistämässä samoja hyviä asioita. Kasvatin myös parina vuonna kuukauden aikana törkeät viikset, kuten Movemberiin kuuluu. Myös Movember on lähtöisin Australiasta.
Lyhenteellä DGR tunnettu tapahtuma kerää yhteen samana päivänä valtavan määrän, tänä vuonna 107 000 klassikko- ja vintage-motoristia 893 kaupungissa 107 maassa. Kaiken malliset prätkät, skootterit ja asusteet olivat toki tervetulleita. Itse pukeuduin viime vuonna tavallisiin motoristiasuihin eli vedenkestäviin kuituvaatteisiin, mutta tänä vuonna panostin hieman myös pukeutumiseen, kun olin mukana nyt jo kolmatta kertaa.
Yläosaksi panin kotona ylle 1980-luvun mustan prätkämallisen nahkatakin, ja sen alle puin valkoisen kauluspaidan ja Käärijän-vihreän kuviollisen solmion. Takin vaihdoin kokoontumispaikan eli Mad Barber’sin edustalla 1980- tai 90-luvun keltaiseen ruutubleiseriin. Monilla muillakin oli hassu bleiseri tai liivi ja solmio tai rusetti yllä. Olin ollut paikalla ehkä 15 sekuntia, kun olin jo vilkkaassa keskustelussa muiden kanssa, vaikka en ketään sen paremmin tuntenutkaan. Aiemmilta kerroilta oli vain kasvotuttuja. Järjestäjä Juhani oli taas nähnyt paljon vaivaa tilaisuuden eteen ja otti tulijat lämpimästi vastaan.
Motoblogin Tommi pyöränsä kera Helsingin Senaatintorilla DGR 2023:ssa. Kuvauksessa käyttämäni action-kamera on tässä valjaissa rinnalla.
Onneksi tänäkin vuonna sää suosi, ja lämpöä oli rannikon 16 asteesta Pohjois-Helsingin noin 21 asteeseen. Hyvin siis tarkeni ajaa vaikka takki auki. Tweed-takit ja muut vermeet kiinnittivät kivasti huomiota kaupungilla, vaikka DGR ei mikään kovin tunnettu tapahtuma Suomessa olekaan.
Yksi DGR:n sponsoreista on Triumph, jolla on valikoimissa paljon scrambler- ym. tyyppisiä pyöriä, ja merkin haltijoita oli myös Helsingin ajossa. Enimmäkseen pyörät olivat muita brittipyöriä, tosin BMW:n boksereita oli eniten ja jonkin verran japanilaisia, italialaisia ja amerikkalaisia kaksipyöräisiä.
Mad Barber’s tarjosi kahvit ja croissantit ennen paraatiin lähtöä, ja kello 13 maissa kuuntelimme järjestäjien turva- ja reittiohjeet ajoa varten. Edessä ja perässä ajoi järjestäjien edustaja. Koska Helsinki on täynnä rakennustyömaita ja rouhittua asvalttia päällystystä varten sekä rutkasti liikennevaloja ja liikenneympyröitä, muodostelmamme pätki välillä. Muutaman kerran jonon edessä ajava pystyi pysähtymään ja odottamaan takaa tulevia sekä keräämään noin 30-40 pyörän joukon taas yhdeksi pötköksi. Itsekin menin jossain katkenneessa kohtaa keulaan, jotta pysyimme reitillä.
Paraati kulki Lönnrotinkadulta Hietalahden kautta Hernesaaren Löyly-saunalle, sieltä Kaivopuiston Carusel- ja Ursula-kahviloiden ohi Olympiaterminaalin vieritse Etelärantaan, josta välipysähdykselle Senaatintorille. Siellä pyörät ajettiin parkkiin tuomiokirkon portaiden alapäähän, jossa oli noin 20 minuutin verran aikaa kuvata ja jutella muiden ajajien kanssa. Myös turisteja tuli kyselemään ja kommentoimaan pyöriämme ja asujamme, ja saimme muutenkin tukea ja peukutusta katujen varsilla.
Paraati on saapunut Vallilaan.
Senaatintorilta muodostelma jatkoi ajoa Unioninkatua Kruununhakaan, josta päävartion ohi Pohjois-Espalle ja uudestaan Lönnrotia Kamppiin ja Töölöön. Sieltä moottoripyörät liukuivat hiljakseen Helsinginkatua Sturenkadun kautta Vallilan siirtolapuutarhalle. Siellä oli vielä mahdollisuus keskustella ja nauttia kahvilan virvokkeista. Itse söin suklaajäätelöpuikon.
Mielestäni Distinguished Gentleman’s Ride oli taas hyvin järjestetty, sää suosi ja reitti oli hyvin mietitty läpi kauneimman Etelä-Helsingin. Katujen varsia reunustivat Suomen liputkin, kun samalla oli kaatuneiden muistopäivä. Ehkä ensi vuonna taas nähdään? Sitä odotellessa tässä on lupaamani video DGR 2023 Helsinki -tapahtumasta. Joukossa on myös useita still-kuvia päivästä. Videon kesto on noin kahdeksan minuuttia.
Kolmen vuoden pandemiatauon jälkeen viime viikonloppuna oli taas mahdollisuus nähdä ja kokea moottoripyöriä Helsingin Messukeskuksen näyttelyssä.
Patoutunutta tarvetta yleisöllä näyttikin olevan, sillä jo perjantai houkutteli paikalle ehkä 15 000 kävijää. Lauantai oli aivan mahdoton, ja silloin messuilla kävi kuulemma 31 000 paxia eli asiakasta. Vielä sunnuntainakin ihmisiä oli runsaasti.
Jotkut kuulemma ahdistuivat ruuhkista ja lähtivät pois tai eivät mahtuneet parkkihalleihin. Itse asioin tänäkin vuonna suosiolla kiskoliikenteen avustuksella. Ratikka tosin oli palatessa 20 minuuttia myöhässä, mutta siitäkin selvittiin.
Pientä jonottelua oli siis tiedossa narikasta lähtien, mutta olihan näitä messuja odotettu kolme vuotta. Edellisen kerran kirjoitin tähän blogiin MP-messuista 5.2.2020. Juttu on tässä linkissä. Artikkelissa on myös linkkejä aiempiin messupostauksiini.
Retrovideolla on muun muassa tämä hieno BMW K100RS vuodelta 1984. Keltainen väri kyllä sopii. Tätä tyyliä voi kai luonnehtia café raceriksi.
BMW K100RS vuodelta 1984.
Näytteillä oli myös uusi Royal Enfield 650 Interceptor, joka mallina toki on vuosikymmeniä vanha. Siksi sekin on retrovideossa.
Joku mestari oli askarrellut Volkswagen-mopon niin, että oli hitsannut Kuplan lokasuojia yhteen vierekkäin ja peräkkäin sekä lisännyt eteen ja taakse tupla-ajovalot ja vilkut. Lopputulos herätti hilpeyttä ja ihailua. Moottori jäi epäselväksi, enkä tavoittanut tekijää, mutta mopoksi tuotos oli rekisteröity. Siitä on videolla kuvia ja filmin pätkä.
Vakavampaa maailmantilannetta edusti Pappa-Tunturi, joka oli maalattu Ukrainan väreihin, ja Tunturi-teksti oli korvattu Ukraina-tekstillä ukrainaksi. Mopo huutokaupataan Ukrainan tukemiseksi sodassa Venäjän hyökkäyksen torjumiseksi.
Japsistarat-yhdistys oli tuttuun tapaan paikalla, ja näytillä oli esimerkiksi Honda CB 750 Four K kullanvärisenä sekä hämäävästi samantapainen, mutta 1100-kuutioinen CB 1100 Four K11, joka lienee jippo. Japanilainen Whitehouse-yritys tietääkseni myy sellaisia valmiita sarjoja kyseiseen muutokseen. Hauska idea ja siisti toteutus!
Oudoimpia vintage-pyöriä oli Monowheel jostain 1900-luvun alusta. Siinä istutaan jättimäisen yksipyöräisen sisällä, jossa myös moottori sijaitsee. Videon lopussa on vielä sympaattinen Esso-mopo, joka lienee Honda Monkeysta rakennettu.
Retro- ja uutuuspyörien lisäksi messuilla oli Miss MP -tapahtuma, esillä oli varusteita ja vaatteita, matkakohteita motoristeille, poliisin ja vakuutusyhtiöiden osastot, jopa sähköpolkupyöriä ja niiden koeajorata. Viimeksi mainitut selittyvät sillä, että merkit Yamaha ja Harley-Davidson valmistajat myös polkupyöriä. Samoin vesiskoottereiden esilläolon syynä on sama maahantuoja kuin eräillä moottoripyörillä.
Varsinaista koeajorataa prätkille ei tänä vuonna ollut, mutta Motoball-rata tarjosi ennakkoon ilmoittautuneille ja motocross-varusteisille joukkueille mahdollisuuden yhdistää minimotoilla ajo jalkapallon pelaamiseen. Tästäkin on kuvamateriaalia videossani.
Ja pitihän sitä tänäkin vuonna ostaa Smoton arpa, jolla voi voittaa uuden moottoripyörän. Tai ainakin arvan hinta menee hyvään tarkoitukseen.
Itse ohitin sujuvasti kiinnostamattomat osastot, koska prätkiä oli kuitenkin todella paljon. Jos halusi kuvata, niin hyvää hetkeä tai koeistumista piti välillä odottaa. Pääosan kuvista olen siis koonnut YouTube-videoihin kanavallani Motoblogi.
Uusia pyöriä oli muun muassa Kawasaki Z900RS, kuva alla. Mahtavan kokoinen jäähdytin kiinnittää huomion, mutta tähänkin keltainen väri sopii yllättävän hyvin.
Kawasaki Z900RS
Saman merkin osastolla oli myös Ninja ZX10-R, joka oli näyttelyn tehokkaimpia pakkauksia: 213 hevosvoimaa. CFmotolla oli keskiluokan seikkailupyörä 800 MT kolmine laukkuineen. Itselle tuntemattomampi merkki, mutta joskus voisi sitäkin kokeilla.
Royal Enfieldiäkin taas myydään, ja onhan niissä kivan retro ilme hieman tekniikaltaan päivitettynä. Varsinkin 650 Interceptor oli omiin silmiini miellyttävä.
Suzukin osastolla oli nätti sininen GSX-S 1000 GT. Ei enää ihan uusi, mutta aina kiehtova GSX 1300 R Hayabusa eli Bussi tai Busa keräsi edelleen väkeä kuin kärpäsiä. Tätä uutta korimallia en ole vielä testannut. Viime keväänä piti ja olin jo sitä varten Tuusulassa liikkeessä. Mutta sitten iski ihme lumisade, joten jätin koeajon sillä kertaa väliin. Alla kuitenkin bloggaaja itse Busan puikoissa. Kuten näkyy, asento on eteen nojaava ja polvikulma tiukka, joten kaikille Hayabusa ei sovi.
Bloggaaja Tommi ja Suzuki GSX 1300 R Hayabusa.
Triumphin tiloissa oli upea, punainen Street Triple 765 RS. Siinä on jopa 130 hevosvoimaa, mikä kiehtoo kummasti niin pieneen moottoriin yhdistettynä. Lähes katteeton pyörä edustaa hyvin Trumpan nykytyyliä, jossa suorituskykyä on lisätty merkittävästi. Pitää varmaan tutkia sitä keväällä tarkemmin.
Messujen kallein pyörä oli kuulemma Ducati Superleggera V4, joka ilmeisesti ei ole myynnissä, mutta lapussa luki 143 150 euroa. Racing-putkistolla tehoa on 234 hevosvoimaa 15 500 kierroksella, mutta vääntöä ”vain” 119 Nm 11 750 kierroksella. Varsinainen kierroskone siis. Varsinainen jippo on tuotteen paino eli vain 152 kiloa.
Paljon sykähdyksiä aiheutti myös Ducati Diavel V4. Siinä oli ehkä parhaimman näköinen pakoputkisto, mitä olen koskaan nähnyt vakiopyörässä. Kuva alla kertoo enemmän kuin tuhat sanaa tuosta voimacruiserista. 168 hevosvoimaa ja 126 Nm vääntö vievät uutuutta tarvittaessa ripeästi.
Ducati Diavel V4 ja uhkea putkisto.
Poliisi oli tuttuun tapaan myös paikalla, ja osastola näkin mm. Kawasaki H2 SX SE:n, jossa on mekaanisesti ahdettu moottori ja 200 hevosta. On laitteessa painoakin, kun on kaikki sähköiset tutkat ja muut vermeet kiinnitettyinä.
Moottoripyörien Suuri koeajopäivä toteutui kolmen vuoden pandemiatauon jälkeen. Helsingissä se pidettiin 3.6.2022 ja sitä edellisinä päivinä Jyväskylässä, Tampereella ja Turussa.
Aiempien vuosien koeajojani olen koonnut muun muassa vuoden 2019 koeajopäivästä tähän artikkeliin ja niitä löytää blogistani helposti sanalla ”koeajo” tai suoraan tuotteen nimellä. 2019 koeajopäivän jälkeisiä koeajojani on artikkeleissa Indian FTR 1200 S ja Honda CRF1100L Africa Twin. Tilastojen perustella arvioni ovat olleet blogin lukijoiden keskuudessa suosittuja, joten tässä siis lisää.
Koeajopäivän sää oli aurinkoinen, noin 15 astetta ja paikkana jo perinteisesti Pasilan Messukeskus. Se on sijainniltaan hyvä ja keskeinen, ja käytössä on WC:t ja julkiset liikenneyhteydet, mutta ongelma on sama kuin aina ennenkin. Motoristille tärkeää moottoritieajoa ei pysty tekemään, joten ajo-ominaisuuksista, suorituskyvystä ja tuulen vaikutuksesta ym. ei saa täyttä kuvaa.
Tunnelmia, ääniä ja lisää kuvia päivästä on oheisella YouTube-videollani: Suuri koeajopäivä 2022.
Onneksi tänä vuonna ajoaikaa oli nostettu puoleen tuntiin, niin halutessaan ehti kyllä Etelä-Haagaa pitemmälle. Ennakkoilmoittautuminen verkossa toimi hyvin, ja pandemian vuoksi jokainen ajoi omilla varusteillaan. Päällisin puolin katsottuna meitä kokeneita motoristeja olikin joukossa suurin osa, toki mukana oli myös nuoria kokeilijoita.
Tälläkin kertaa omat kiinnostuksen kohteeni painottuivat isoihin pyöriin ja uutuusmalleihin. Olin jo ennalta valinnut mukana olleista kymmenestä pyörämerkistä kaksi ja niiltä kolme mallia, joita haluan kokeilla. Ensin sain alle Harley-Davidson Sportster S:n, tuon 1200-kuutioisen uutuuden. Se on matala custom, joka on vetävästi muotoiltu, ja metallivihreänä ja paksupyöräisenä se tuntuu jotenkin armeijan kalustoon kuuluvalta. Renkaat ovat peräti 70-sarjan korkeaprofiiliset. Amerikassahan HD on ollut maavoimien kalustotoimittaja pitkään.
Harley-Davidson Sportster S 1200.
Ensimmäistä kertaa kun 1-2 vuotta sitten näin kuvia uudesta Sportsteristä eli ”Portsasta”, niin luulin että kyseessä on jonkinlainen nettimeemi, jossa joku on kuvankäsittelyohjelmalla lisännyt HD:hen isot pakoputket. Mutta samat putket on nyt siis pantu tuotantopyörään, eivätkä ne enää näytä niin pahoilta.
HD on nyt onnistunut tuotekehityksessä ja ylittää odotukseni varsinkin moottorin osalta. Tässä V2-moottorissa on kerrankin sekä tehoa että vääntöä ja sitkeyttä ihan toisella tavalla kuin aiemmin merkin tuotteissa. Alhaisilla kierroksilla jauhava mylly tarjoaa siis hyvin voimaa ja suorituskykyä.
Nestejäähdytteinen DOHC pitää kivaa, vähän viheltävää ääntä kiihdytettäessä, ja voima on käytössä pehmeästi, mutta päättäväisesti. Matala painopiste tuntuu hyvältä, ja jalat yltävät reilusti maahan, minkä takia custom sopii lyhyemmillekin. 121 hevosvoiman teho 7500 kierroksella ja 125 Nm vääntöä 6000 kierroksella ja vain 228 kg massaa vievät Harrikkaa mukavasti kaupungin vilinässä. Lisävarusteena saa pienen pleksin, matkustajan satulan ja -selkänojan, jolloin matka-ajokin on kivempaa.
Ajotiloja on kolme, Bluetooth-yhteydellä saa navigoinnin pieneen digitaalinäyttöön ja Portsassa on myös luistonesto, säädettävä jousitus, rengaspaineen valvonta ja vakionopeudensäädin. Eli Harley-Davidson tarjoaa jo samoja varusteita kuin moni muu merkki. Toisioveto on hihnalla. Jarrutehokin riittää, vaikka edessä on vain yksi levy.
Ajoasento on pystyhkö ja jalat ovat merkille ominaisesti kummallisesti edessä. Jos sattuu olemaan kaksimetrinen, niin edessä on ehkä kiva pitää jalkoja, mutta pyörän mataluudesta johtuen vaihtoehtoja ei muutenkaan ole. Muutenkin ergonomia on osin kyseenalainen. Vilkkunappi on piilotettu kokonaan näkyvistä, ja ennen kuin lähdin koeajolle, jouduin kysymään myyjältä, missä se oikein on. Nappi ei siis näy kuin kumartamalla ja se pitää tunnustella vasemman kahvan ajotietokoneen nappien alta. Ruudussa sentään näkyvät vilkkuvalot.
Ajossa ihmettelin HD:n legendaaristen tärinöiden täydellistä puutetta. Tosin kovempaa vauhtia ja pitempää matkaa ei ollut mahdollista ajaa, mutta HD on onnistunut hyvin vakauttamaan moottorin käytöstä. Sportsterin hinta metallivärisenä on 23390 euroa.
Arvioni: Harley-Davidson Sportster S 1200 ****
Plussaa:
moderni muotoilu ja onnistunut kokonaisuus
vahva moottori
ajamista tukeva elektroniikka: luistonesto, navigaattorivalmius, vakionopeudensäädin, säädettävä jousitus, ajotilat ym.
hihnaveto
tärinöiden puute.
Miinusta:
pienet peilit tankojen päissä
ei katteita vakiona
outo ajoasento ja ergonomiapuutteet.
Seuraavaksi otin alle todellisen mastodontin, Triumph Rocket 3R:n. Se on 2500 kuutiollaan moottoripyörämaailman suurin, vain Boss Hoss 6,2-7,4-litraisine V8:neen on isompi. Eli 3R on moottoriltaan luultavasti suurempi kuin 95 % nykyisistä henkilöautoista.
Triumph Rocket 3R 2500 cc.
30500 euron hintaan saa moottoripyörän, joka herättää huomiota koko olemuksellaan eikä vähiten äänillään. Liikkeelle lähdössä tapahtuu sama ihme kuin aina prätkällä eli tässä tapauksessa 291 kilon paino häipyy johonkin eikä meno tunnu enää yhtään raskaalta. Moottorijarrutuksessa on rivikolmoselle tyypillinen, mutta tavallista vahvempi jälkimöräys, joka kuulostaa upealta.
167 hevosvoimaa tulee ulos jo 6000 kierroksella eikä 221 Nm vääntö 4000 kierroksella lopu koskaan kesken. Ajotiloja on neljä ja kun kokeilin sport-tilaa, niin piti olla jo tosi varovainen, mutta hyvin iso R pysyi hanskassa. Kokemattomalle kuljettajalle 3R ei missään nimessä sovellu. Suorituskyky on siis vaikuttava.
Veto on tietenkin kardaanilla, ja Triumph tarjoaa power cruiseriinsa mm. digitaalisen mittarin, kallistuksen huomiovan ABS:n, luistoneston, mäkilähtöavustimen, vakionopeudensäädin ja led-valot. Lisävarusteena saa mm. laukut ja vaihdeavustimen sekä älypuhelimen Bluetooth-peilauksen kautta navigoinnin kuten uusissa autoissakin. Pieni kate kaksoislamppujen yläpuolella tuo hieman suojaa viimalta.
Kenelle 3R sitten sopii? Ehkä pitkälle ja painavalle kuljettajalle, jolle pienemmät ajopelit ovat jo tarjonneet kaiken. Tai sitten kakkospyöräksi nautiskeluun ja hiljaiseen kruisailuun, jossa voi nauttia mahtavasta väännöstä ja sinfonisista moottorijarrutusmurinoista. Hinta tosin rajoittaa useimmilla tämän Triumphin hankintaa kakkospyöräksi, mutta esimerkiksi moottoritieajoon on kyllä lukuisia parempia vaihtoehtoja.
Arvioni: Triumph Rocket 3R 2500 ***
Plussaa:
huiman vahva moottori
elektroniikka kuljettajan apuna: luistonesto, navigaattorivalmius, vakionopeudensäädin, mäkilähtöavustin, ajotilat ym.
kardaaniveto
näyttävä muotoilu, matala istumakorkeus ja alhainen painopiste
hienot äänet jo vakioputkella.
Miinusta:
pienet peilit tankojen päissä
ei katteita
iso kulutus ja päästöt.
Kolmas ja viimeinen pyöräni tällä kertaa oli samaa merkkiä eli Triumph Speed Triple 1200 RR. Se onkin sitten ihan reilusti superpyörä, vaikka se näyttää hieman vaatimattomalta varttikatteen takia. Kaukaa katsoen sitä voisi melkein luulla kevariksi, niin pahasti kesken katteet loppuvat.
Punaiset 1200-numerotkin näkyvät tosi huonosti mustalla alustalla, joten pitää mennä pyörän viereen tihrustamaan, että mikä café racer oikein on kyseessä. Sirous tuntuu kyllä positiivisesti eli RR painaa tankattuna vain 199 kiloa.
Triumph Speed Triple 1200 RR.
Kun istuu päälle ja käynnistää moottorin, superbiken luonne paljastuu. Aivan toisin kuin Sportster S:ssä, niin tässä on kyseessä kyykkypyörä, ja jalat ovat istumakohdan takana koukussa. Asento on varmasti monelle tuskallinen ja myös etunoja on melkoinen, mutta jälkiasenteisilla tangonnostajilla tai muilla ratkaisuilla ajoasento varmasti muuttuisi rennommaksi.
Asento on tehty suorituskyky ja ilmanvastus mielessä, ja voimaa RR tarjoaa 180 hevosvoimaa 10750 kierroksella, ja vääntöä on 125 Nm niinkin korkealla kuin 9500 kierroksella.
Triumphin omistaja saa nauttia 26300 euron hintaan mm. digitaalisesta mittaristosta, Öhlinsin sähkösäätöisestä ja semiaktiivisesta takajousituksesta, viidestä ajotilasta, säädettävistä ABS-jarruista ja kallistuksen huomioivasta, säädettävästä luistonestojärjestelmästä. Myös keulimisenesto ja avaimeton ajo sekä kahden suunnan quickshifter-vaihdeavustin miellyttävät kuljettajaa.
Kun on tottunut viime vuodet BMW:n alhaalta vääntäviin moottoreihin, niin isosta väännöstä huolimatta onnistuin jossain risteyksessä sammuttamaan Street Triplen. Sama ongelma on kyllä lähes kaikissa superpyörissä eli vääntöä joutuu joskus odottamaan kierrosten noustessa ja kytkintä luistattaessa. Enemmän pitäisin vahvemmasta alaväännöstä.
Ja kierroksista Triumph RR tosiaan pitää. Tangoissa ”roikkuessa” kuljettaja melkein kiljuu riemusta, mutta onneksi oli umpikypärä päässä, niin ei nolannut itseään. 1200-kuutioinen on hieman vajaasta alaväännöstä huolimatta lähes täydellinen tuote ja kuljettaja viihtyy sen puikoissa.
Moitetta joudun antamaan ihmeellisen tahmeasta vaihdelaatikosta. Syy on ehkä se, että kilometrejä oli RR:llä alla vasta noin 1300. Vapaata ei meinannut löytyä millään; aina meni silmään ykkönen tai kakkonen. Isommissa vaihteissa tätä vikaa en huomannut. BMW:n eri mallit tahmeine vaihteineen ovat usein tässä mielessä kehnoja, mutta Triumph ei pääse laatikkonsa kanssa edes niiden tasolle, puhumattakaan silkinpehmeistä japanilaisista vaihteistoista.
Motoblogin Tommin valinta näistä kolmesta on Triumph Street Triple 1200 RR.
Kaikesta huolimatta näistä kolmesta valitsisin Street Triplen, se tuo eniten hyvää mieltä.
Arvioni: Triumph Street Triple 1200 RR ****
Plussaa:
upean voimakas ja miellyttävä moottori
elektroniikka kuljettajan apuna: sähkösäädettävät jousitus, luistonesto ja ABS:it, vakionopeudensäädin, ajotilat, vaihdeavustin, avaimeton ajo ym.
kevyt ja ketterä pyörä.
Miinusta:
alimmat vaihteet takkuavat eikä vapaata tahdo löytyä
Moottoripyöräily yhdistää ihmisiä ympäri maailmaa. Sunnuntai 22.5.2022 oli taas erinomainen osoitus tästä.
Osallistuin Helsingissä Distinguished Gentleman’s Ride -nimiseen ajotapahtumaan. Tämä ”hienostuneiden herrasmiesten ajo” eli DGR on maailmanlaajuinen tapahtuma, jossa kokoonnutaan miesten terveyden tukemisen merkeissä. DGR-ajo kerää varoja eturauhassyövän tutkimiseen ja miesten mielenterveyden edistämiseen. Myös naiset ja lapset ovat tervetulleita ajoon tai kadun varteen.
Tein lyhyen videon ajosta, tässä on linkki YouTubeen omalle Motoblogi-kanavalleni. Videolla on tunnelmia Kaivopuiston rannasta ja kuvia Senaatintorilta.
DGR sai alkunsa Australian Sydneystä vuonna 2012, ja se tekee yhteistyötä toisen saman aihepiirin kampanjan, Movemberin, kanssa. Movember on marraskuussa (Moustache + November) pidettävä hyväntekeväisyyskampanja, joka sekin alkoi Australiasta jo 2003. Parina vuotena olen itsekin osallistunut Movemberiin ja kasvattanut kuukaudessa ironiset viikset.
Viime keväänä olin DGR-kokoontumisessa Helsingin Kumpulassa, mutta silloin pandemiatilanne oli vielä varsin paha eikä yhteistä paraatia ollut.
Tommi Motoblogista Distinguished Gentleman’s Ridessa Helsingin Senaatintorilla.
DGR on järjestetty jo 115 maassa ja ajajia on ollut kymmenen vuoden aikana satoja tuhansia. Kaupunkeja tai paikkakuntia on ollut yhtä aikaa jopa lähes 700. Iso maailmanlaajuinen liike on sis kyseessä.
Tänä vuonna Helsingin-tilaisuuteen oli ilmoittautunut 39 pyöränomistajaa, ja sen verran meitä suunnilleen olikin paikalla. Triumph sponsoroi tapahtumaa, mutta kaiken merkkiset pyörät olivat tervetulleita. Paikalla oli ainakin japanilaisia, saksalaisia, amerikkalaisia ja italialaisia moottoripyöriä ja kalustoa Lambretta-skootterista 2-litraiseen Kawasaki Vulcan -jättiläiseen asti. 150-300-kuutioisia Vespoja oli useita.
DGR on varsinaisesti suunniteltu café racer-, bobber-, scrambler- ym. tyyppisille pyörille, koska Triumphilla on paljon sellaisia valikoimissa. Ne ovat kuitenkin vähemmistössä ainakin Suomen teillä, joten kiva että yhteisen asian vuoksi pyörävalikoimaa ei käytännössä mitenkään rajata.
Merkistä tai menopelin koosta riippumatta tunnelma oli leppoisa ja kokemuksia vaihdettiin innokkaasti, vaikka ennestään juuri kukaan ei muita tuntenutkaan. Itse tunsin näöltä 3-4 tyyppää, mutta jutellessa selvisi, että joidenkin muidenkin kanssa samoissa tilaisuuksissa on joskus oltu.
DGR2022-ajotapahtuman pyörärivistöä välipysähdyksellä Helsingin Senaatintorilla.
Suuri osa oli pukeutunut teeman mukaisesti tweed-takkiin, poplariin, kauluspaitaan, rusettiin tai solmioon taikka sitten vanhoihin nahkaisiin ajovarusteisiin. Jälkikäteen vähän harmitti, että itsellä oli vain tavallinen Sweep + MP Asu + Gaerne + Shoei-varustus päällä. Jos olen ensi vuonna mukana, niin pukeudun kyllä enemmän teeman mukaan. Varsinkin jos on näin kiva ja aurinkoinen keli kuin tänä vuonna. Tosin lämpöä oli nyt vain 12 astetta, mutta hiljaa ajaessa sekään ei olisi haitannut, vaikka olisi ollut ohuempaa ajokampetta päällä.
Itse paraati tehtiin jonossa tai parijonossa eli muodostelmassa ajaen. Lähtö oli Mad Barbersin edustalta Lönnrotinkadulta. Paikan omistaja oli myös mukana Ducati Xdiavelilla, ja hän kertoi rakentelevansa paitsi moottoripyöriä, myös autoja. Varsinkin Porsche 911 on kuulemma sydäntä lähellä.
Gentleman’s Riden Suomen-järjestäjä Juhani asettui muodostelman keulaan, itse viereen tai perään ja siitä sitten ajelimme tosi hidasta vauhtia muut perässä Hietalahdentorin, Kaivopuiston ja Kauppatorin kautta Senaatintorille. Kravatit ja rusetit vain liuhuivat tuulessa, kun joukko kruisaili 10-20 kilometriä tunnissa läpi keväisen Helsingin.
Joukko pysyi hyvin koossa, kun kaikki pitivät tosi pienet välit edellä ajavaan, mutta väkisinkin muutamat liikennevalot matkalla olivat niin lyhyitä vihreitä, että joukko katkesi 2-3 osaan. Sitten odotettiin takaa tulevia, ettei kukaan eksy. Pääasiassa saattue ajoi kuitenkin yhtenä pötkönä, mikä onnistui yllättävän hyvin. Ja sunnuntainahan liikenne on hiljaista, joten tähän ajoon se oli hyvä päivä.
Bloggaaja Tommin pyörä BMW R1200RS, taustalla pääministeri Sanna Marinin ministeriö Valtioneuvoston kanslia.
Katujen varsilla riitti kuvaajia ja vaikka vauhti oli hidas, pääasiassa isojen moottorien murina ja pärinä kyllä herätti huomiota, kun se lähestyi kaupunkilaisia. Ääni kuului katukuiluissa jo kaukaa, ja oli todella kiva huristella saattueessa läpi kaupungin.
Senaatintorilla pysähdyttiin tuomiokirkon portaiden juurelle toviksi ottamaan kuvia, jatkamaan jutteluita ja kävipä moni meiltä kysymässäkin, mistä paraatissa on kysymys.
Lopuksi ajettiin vielä muodostelmassa Unioninkatua Kruununhaan kautta Pohjoisrantaan, josta Merisatamanrantaan ja DGR:n päätepisteeseen Café Caruseliin. Siellä järjestäjä kiitti osallistujia ja totesi, että haavereita ei sattunut. Me muut annoimme aplodit ja jonkin aikaa vielä seurusteltuamme lähdimme omille teillemme.
Vuosi on vaihtunut, ja tänä vuonna Helsingin moottoripyörämessut oli 31.1.-2.2.2020. Nyt jo 12. vuotta putkeen olin taas Messukeskuksessa messuilemassa.
Aiempien vuosien messuraporttejani kuvineen voi lukea näistä linkeistä uusimmasta vanhimpaan:
Vuosi sitten ihmettelin Helsingin lumen paljoutta, mutta tänä vuonna tilanne on ihan toinen. Tammikuu oli mittaushistorian lämpimin eli leudoin 175 vuoteen. Tammikuussa oli vain yksi pakkaspäivä. Koko talvena lunta on ollut noin neljänä päivän hetken, enintään ehkä 3 cm. Lumitöitä ei ole tarvinnut tehdä kertaakaan, ja taloyhtiö on säästänyt pitkän pennin, kun lämmityskulut ovat ennätyspienet.
Toisaalta ei ole päässyt pulkkamäkeenkään, hiihdosta puhumattakaan. Kaupungissa on kyllä pari lumetuslatua ja Kivikon hiihtohalli, joihin hiihtämään pääsisi. Enemmän haittaa kuitenkin, että ulos ei ole päässyt luistelemaan. Tekojäitä on noin kymmenen, mutta kaikkiin on hieman matkaa, joten olen siirtynyt luistelemaan pelkästään jäähallissa. Se on kivaa, ja jää on huippuluokkaa.
Mutta asiaan, messuihin. Jos ei ole käynyt aiemmin MP-messuilla, niin asiaan pätee ennenkin kirjoittamani, että siellä näkee ja voi koeistua uusia pyöriä, tapaa samanhenkisiä motoristeja, voi ihailla taidolla rakennettuja retro- ja vintagepyöriä, pystyy koeajamaan pyöriä sisätiloissa asvaltilla, saa ostettua uusia tai käytettyjä ajovarusteita, kykenee miettimään mp-matkakohteita maailmalla, saa vakuutuksista hyviä tarjouksia, tuurilla voi voittaa jossain arvonnassa, kuulee kivoista kokoontumispaikoista kesäksi, löytää pyöräänsä monenlaisia tarvikeosia, pääsee seuraamaan Miss MP:n valintaa ja huomaa, kuinka lähellä kevät jo on.
Honda CRF1100L Africa Twin on kauden merkittävimpiä uutuuksia.
Honda oli lisännyt seikkailupyöräänsä sata kuutiota, joten Africa Twin on nyt 1100-kuutioinen. Se on aika monen koeajolistalla tänä keväänä.
Messujen tunnelmia ja monet uutuudet näkyvät tässä reilun neljän minuutin videokoosteessani, jonka kuvasin messuilla.
Muita kiinnostavia uusia malleja oli muun muassa Triumph Rocket III -mallit GT ja R, joiden kone on 2500-kuutioinen. 221 Nm vääntöä tarjoava motti olisi kiva kokeilla kesällä. Pyörän ulkoasu näyttää olevan pelkkää moottoria.
Triumph Rocket III GT.
Tänä vuonna myös moottorirata Kymiring oli tehnyt oman osastonsa, kun ensi kesäksi on varmistunut Suomen ensimmäisen MotoGP-ajon ajankohta eli 10.-12.7.2020. Ostin itsekin lipun ko. tilaisuuteen, vaikka lippujen hinnat ovat aika kalliit, niin kannatuksen vuoksikin sinne on mentävä. Kunpa Suomi saisi vielä oman, kilpailukykyisen kuljettajan sarjaan. Eli Iitissä nähdään heinäkuussa.
BMW:n uutuus oli F900XR eli F-sarja tuntuu kasvavan kokoa. Harley-Davidson oli tuonut näytille LiveWiren. Kyseessä on sähköpyörä, jonka kantama on 158 kilometriä.
Harley-Davidson LiveWire.
Suzuki esitteli kilpailijan mm. Honda Africa Twinille eli V-Strom 1050:n. Siinä on lisää voimaa, uusi, kulmikas muotoilu ja paljon enemmän varusteita kuin aiemmin.
Suomen vastaus H-D:n sähkömoottoripyörälle on vielä prototyyppi, mutta tuotantoa ilmeisesti valmistellaan jo kovasti. Aiemmin nimellä RMK E2 suunniteltu Verge TS on huimat 1000 Nm tarjoava malli, joka tuo mieleen jotkin tieteiselokuvat. Sähkömallit todellakin erottuvat liikenteessä.
Verge TS on suomalainen tutkielma sähköisestä prätkästä.
Ducati Panigale V4 on kaunista muotoilua.
Ducatin osastolla oli runsaasti hienoa italialaista muotoilua. Poliisilla oli näytillä sinipukuisten kalustoa, joka näyttää nyt olevan Kawasaki-voittoista. Pähein niistä on ZZR 1400, jossa on 210 hevosvoimaa. Eikä H2 mekaanisine ahtimineen paljon jää jälkeen.
Poliisin Kawasaki ZZR1400.
Rakennettujen pyörien hallissa oli monenlaista tarjolla, mutta eniten mieleen jäi 125-kuutioinen, käsin tehty kaksipyöräinen. Siinä on sekä turbo, mekaaninen ahdin että ilokaasujärjestelmä. Aika hurjaa.
Eri osista koottu ja paljon käsityötä vaatinut 125-kuutioinen, jossa on sekä turbo, mekaaninen ahdin että ilokaasujärjestelmä.
Tällä kertaa MP-messuilla kävi yli 55 000 ihmistä, joten vilkasta oli taas. Kevään ajokautta ja uusia koeajoja odotellessa voit ihailla kuvaamaani koostevideota MP20-näyttelystä.
Yksi Suomen legendaarisimmista moottoripyöräkilpailuista oli Pyynikin ajot tai Pyynikinajot, joka ajettiin sotavuosia lukuun ottamatta vuosina 1932-71 peräti 34 kertaa. 1960-luvulla se oli myös MM-osakilpailu. Kirjoitan blogin lopussa myös käynnistä Vehoniemen automuseoon.
Pyynikinharjun kauniissa maisemissa ajettua kisaa on muisteltu perinnejoilla neljä kertaa: 1991, 2000, 2015 ja 2018. Tänä vuonna ajot olivat kaksipäiväiset 25.-26.8.2018 ja paikkana siis Tampereen Pyynikin seutu.
Saavuin paikalle moottoripyörällä sunnuntaina puolen päivän jälkeen ja pyörin hetken aikaa Eteläpuiston pohjoispuolisia kortteleita, kun en tiennyt, mihin asti pyörällä voi ajaa. Vastaan tuli yhä useampia suljettuja katuja, joten Pyynikintiellä kysyin järjestysmiehiltä, miten toimitaan. Kuulin että vartin päästä katu avataan puoleksi tunniksi ja sillä välin voi ajaa mp-parkkiin Pyynikin rantaan.
Paikalla oli muitakin motoristeja ja hetken aikaa kuuntelimme ensimmäistä, kaksitahtisten näytösajoa, kunnes oli aika käynnistää omat moottorit ja kaartaa näkötornin ohi ylös ja alas Pyynikintietä.
Hotelli Rosendahlin ja rannan pysäköintialueet oli varattu tapahtumalle niin, että auton olisi joutunut jättämään Eteläpuistoon tai Särkänniemen parkkipaikalle, josta olisi ollut bussikuljetus.
Sain prätkäni mp-parkkiin lähelle Rosendahlia, jossa oli jo satoja pyöriä ja lisää tuli koko ajan. Pysäköinti maksoi viisi euroa ja sillä sai myös hienon Pyynikin ajot 2018 -tarran.
Mp-parkki alkoi täyttyä kello 13 jälkeen.
Pyynikki on itselle tuttua seutua, tulihan Tampereella joskus asuttua, opiskeltua ja työskenneltyä. Usein käyn munkkikahvilla näkötornilla, mutta sinne ei perinneajon vuoksi nyt voinut ajaa.
Lähellä on Varalan urheiluopisto, jossa yhdestä työpaikasta meillä oli vakituinen salibandyvuoro. Opistolta on kaunis näköala Pyhäjärvelle.
Ruusiksen pubissa taas tuli aikoinaan pelattua opiskeluaikoina Trivial Pursuitia ja Pyynikin rannassa on tullut uitua lukuisia kertoja, onhan se ehkä kaupungin paras ranta nurmikoineen ja hiekkarantoineen.
Nuorempana minulla oli yhdessä vaiheessa 3-sarjan BMW, siis auto. Ajoin silloisen tyttöystäväni kanssa kerran syksyisenä iltana salaa juuri tälle rannalle, mentiin ahtaalle takapenkille ja tehtiin sitä, mitä nyt nuoret parit illan hämärässä tekevät.
Vuoden 2018 perinneajo toimi siis niin, että ensin kaksi- ja sitten nelitahtiset pyörät ajoivat neljä ratakierrosta noin puolen tunnin sisällä. Sitten oli puoli tuntia aikaa ajaa sisään tai ulos mp-parkkiin ja asukkaille mahdollisuus tulla ja mennä.
Heti kun sain Pyynikin pysäköintipaikalla kypärän pois päästä, siihen tuli vanha yliopistoaikojen opiskelukaveri Jaana, jota en ollut nähnyt vuosikausiin. Tuli vaihdettua kuulumiset ja sitten olikin aika lähteä tutustumaan varsinaiseen tapahtumaan.
Kesäteatterin pysäköintipaikka oli varattu varikoksi, jossa oli tunnelmaa ihan kuin oikeissa kilpailuissa. Kuljettajat viiksineen ja aavistuksen liian pienine nahkapukuineen, upeat klassikkopyörät, joita oli mm. Honda, Yamaha, AJS, BSA, Norton, BMW, Triumph, Yamaha ja niin edelleen, ihailijat ympärillä, bensakanisterit, varaosat, kuljetusautot ja trailerit sekä teltat ja katokset loivat tunnelmaa.
Varikko oli tehty kesäteatterin viereen.
Ensin kiipesin pieneen, tilapäiseen katsomoon ihan Rosendahlin sisäänkäynnin kohdalla. Siitä näki hyvin radan alas, vasemmalle kaartuvan mutkan, pienen suoran ja oikealle kaartuvan toisen mutkan.
Hotellin kohdalla oli katsomo, josta näki molempiin suuntiin.
Tauon jälkeen oli aikaa tutustua varikon lisäksi pyörävalmistelijan osastoihin, joita oli paikalla ainakin BMW, Triumph ja Yamaha. Kyselin uudesta R1250:stä, mutta siitä Bemarin myyjä ei vielä osannut tai voinut juuri mitään sanoa.
Näytteillä oli ajossa olevien lisäksi muitakin klassikkopyöriä kahdellakin alueella. Hondan CB500K3 oli samanlainen kuin itsellä joskus, mutta vanhempaa mallia. Oli Tuutti eli CB750, kuvan harvinainen Benelli ja Hondan VFR750R. Minulla oli joskus Honda VF750S eli Sports, jota joissain maissa myytiin nimellä 750 Sabre.
Benelli 650 ja Honda VFR750R.
Teuvo ”Tepi” Länsivuoren Suzuki ja ajamassa taisi olla Tepi itse.
Kun 4-tahtiset lähtivät uudestaan varikolta Pyynikintielle, niin menin vähän ylemmäs rinteeseen katsomaan. Paikka oli vaarallisesti ulkokaarteessa, mutta kun kyseessä ei ollut kilpailu, niin siinä uskalsi olla. Jos joku olisi suistunut radalta, niin kiire olisi tullut, joten katsoin valmiiksi pakenemisreitin selkäni takaa!
Onneksi kukaan kuski ei lähtenyt hölmöilemään. Pyynikki on oikeasti paksuine mäntyineen ja olemattomine turva-alueineen liian vaarallinen kisaamiseen varsinkin kaksipyöräisille.
Samalla matkalla kun kävin Pyynikillä, piipahdin Kangasalan Vehoniemen automuseolla. Se on suosittu taukopaikka muutama kilometri Kangasalan keskustasta Lahdentietä itään.
Juotiin ensin kaverin kanssa munkkikahvit ja sitten kierrettiin näyttely, joka on ilmainen. Edellisestä käynnistäni saattoi olla pari vuotta, joten autot ja pyörät olivat hieman vaihtuneet.
Bloggaaja piipahti myös Vehoniemen automuseossa.
Oldsmobile vm. 1921 tuo mieleen Aku Ankan. Sympaattinen peli.
Vehoniemen mp-kalustoon kuuluu mm. AJS 1938, sota-ajan Zündapp-sivuvaunu ja useita ratapyöriä. Ehkä niillä on ajettu Pyynikilläkin.
Tampereen-reissu oli tullut päätökseen ja kotiin Helsinkiin lähdin moottoritietä ennen kello 16:tta. Sääennuste lupasi sateita illaksi, mutta ehdin vain Riihimäelle, kun alkoi sataa.
Sateessa ajaminen on tuttua kaikille motoristeille, mutta useat inhoavat sitä. Eikä katteita ikinä tunnu olevan tarpeeksi. Parin tunnin ajon aikana hieman aina kastuu, vaikka kuituvaatteet ovat periaatteessa vedenkestäviä. Nytkin kun sade muuttui rankkasateeksi Nurmijärvellä, vesi valui jonkin ajan päästä hihaa pitkin hanskoihin, jotka turposivat palloiksi.
Jonon nopeus laski 120 km/h:stä välillä 70:ään, kun ei meinannut nähdä mitään. Ajaessa nimittäin vesi roiskuu kypärään, jonka visiiri on täynnä usvaa, jota sitten yrität kädellä pyyhkiä.
Omassa K1200S:ssä on kyllä katteet, mutta ne ohjaavat lähinnä ilmavirtaa, eivät niinkään suojaa isolta sateelta, kuten K-sarjan GTL, R-sarjan RT tai isot Harley-Davidsonit. Tänä kesänä sadetta ei ole juuri tullut, joten poutaa alkoi kaivata hyvin nopeasti. Panin jopa vähäksi aikaa lämpökahvat päälle, vaikka lämmintä oli 18 C. Mutta olipahan tullut nähtyä Pyynikin perinneajo, hieno tapahtuma.
Viime postauksen jälkeen on jo tullut kurattua pyörää kevään vaihtelevissa keleissä, mutta kauhean kauaksi ei ole vielä tänä keväänä ehtinyt. Tällä kertaa koeajan Triumph Tiger 1200 XCA:n ja täydennän hieman aiempaa koeajoani BMW R1200RS:stä.
Huhtikuun lopulla monet moottoripyöräliikkeet Etelä-Suomessa pitävät kauden avajaisiaan ja niissähän pitää tietty käydä. Helsingissä ei juuri mp-liikkeitä nykyään ole, kun mm. Herttoniemen H-D- ja Triumph-putiikki House of Bikes meni jo vuosia sitten konkurssiin ja Eurobiker muutti viime vuonna Pitäjänmäeltä Vantaan Kehä III:n mp-keskittymään Pakkalaan.
Ensin isoista merkeistä ehti avajaisia pitää Hondan Bike World. Kuumaa makkaraa oli tarjolla, mutta tällä kertaa en tehnyt koeajoja. Viime perjantaina Yamaha Center aloitti kevätkauttaan, sekin Kehä III:n varrella. Sielläkään en tehnyt koeajoa, mutta juttelin kuitenkin myyjien kanssa syvällisiä yhdestä myynnissä olevasta mallista.
Yamaha YZF-R1M on omaan makuuni vähän liian kyykky, mutta teknisesti hieno pyörä. Juttelin niin tiiviisti sen ominaisuuksista, etten huomannut edes kuvaa ottaa, mutta tuoltahan se löytyy: https://www.yamaha-center.fi/vaihdokit/maalla/yamaha-yzf-r1-41203. Tai sitten: https://www.yamaha-motor.eu/fi/products/motorcycles/supersport/yzf-r1m.aspx. 1000-kuutioinen on käytännössä kilpapyörä, on luistonesto ja launch control eli lähtöautomatiikka, paljon magnesium- ja titaaniosia ym., jonka vuoksi painoa on vain 201 kg. Kun tehoa on samat 200 hevosta, niin aika äkkinäinen peli on varmasti kyseessä.
Erikoisinta Yamahassa on se, että sen moottorin ja alustan säädöt voi tehdä älypuhelimella tai tabletilla. Siis kuin Power Commander, mutta Yamahan oma säätö. Veikkaan että 3-5 vuoden sisällä tuollainen voisi yleistyä vähän tavallisemmissakin pyörissä. Ajokilometrejä on 156. Aivan, siis kilometriä. Mutta en siis jättänyt tarjousta.
Välillä kävin Helsingin niin sanotulla isolla kirkolla kääntymässä.
Apua, pyörästäni kasvaa tuomiokirkko!
Kaivopuiston rannoilla oli vielä viikko, pari sitten hiljaista kaksipyöräisten osalta. Mutterikahvilan mp-parkkia ei ollut vielä edes avattu talven jäljiltä, joten eipä sillä pätkälläkään ollut ketään. Nyt vappuna tilanne on jo toinen ja kesäkulkupelit alkavat kummasti tulla kaivetuiksi talleista ja takapihoilta.
BMW oli helppo pysäköidä, kun oli vielä hiljaista Kaivarin rannassa.
28.4. oli lauantai ja edellisen päivän sateet olivat onneksi ohi. Biketeam edustaa mm. BMW:tä, Kawasakia, Triumphia ja muutamaa pienempää merkkiä ja sielläkin oli avajaiset. Sijainti on edelleen Vantaan Pakkala, lähellä Tuusulan- ja Hämeenlinnanväylää.
Väkeä oli kivasti paikalla ja olin etukäteen miettinyt vain kaksi koeajoa. Jonottaa piti, mutta se oli sen arvoista. Ensin otin pakasta vedetyn Triumph Tiger 1200 XCA:n. Toissa kesänä testasin jo sen pikkusiskoa, Tiger 800 XCX:ää, jonka arvio on täällä. Sen kohdalla moitin lähinnä hieman vaatimatonta suorituskykyä – siis ollakseen Tiger-niminen pyörä.
1200-kuutioinen Tiikeri-Trumppi on todella upea ilmestys. Miehekkään kokoinen peli on aika korkea noin 180-senttiselle, mutta kapea satula antaa hyvin mahdollisuuden ylettyä jalkoineen maahan. Painoa on pudotettu tähän uuteen malliin niin, että sitä on nyt kuivana 248 kg. Ei mikään keiju siis, mutta monia kilpailijoita kevyempi. Lisätietoa: www.triumphmotorcycles.com.au/bikes/adventure-and-touring/tiger/2018/1200/variants/tiger-1200-xca.
Triumph Tiger 1200 XCA marine-vihreänä.
Käynnistys on avaimeton eli älyavain vain pannaan taskuun ja sitten voi napista tehdä käynnistyksen. Kun vilkaisee ensi kerran Tiikerin kojetauluun, niin huomaa: onpa grafiikkaa ja nappuloita. Koeajolla kaikkeen ei ehdi tutustua, mutta tässä on mm. vakionopeudensäädin, kallistuksen huomioonottava ABS, luistonesto, mukautuvat kaarreajovalot ja sähköisesti monipuolisesti säädettävä jousitus. Ajotiloja on peräti kuusi, mikä taitaa olla ennätys: Rider, Off Road Pro, Off Road, Rain, Road ja Sport.
Moottori on rivikolmonen ja siinä on tehoa 141 hevosvoimaa väännön ollessa 123 Nm. Käyntiääni on aika omituinen, kuin moottorissa olisi hiekkaa sisällä. Mutta ehkä äänet pehmenevät kun pyörä saa kilometrejä alle. Tai sitten asia johtuu Arrow’n pakoputkesta, joka on vakiona.
1200-kuutioisen Triumph Tigerin jarrut ovat kunnon Brembot.
Ajoasento on loistava, väljä, pysty, kädet vähän ylhäällä ja leveällä. Ajoasento on aina makuasia, mutta itse pidän juuri tällaisesta tämän tyyppisessä pyörässä. Visiiri suojaa hyvin, tosin sateella en nyt päässyt ajamaan. Ja voimaa, sitä on. Kiihtyvyys ei ole huiman terävä, mutta Suomen kaikissa oloissa Tigerilla kerkiää paremmin kuin hyvin. Voima tulee ulos miellyttävän eleettömästi.
Ajaessani penkinlämmitin oli ensin päällä, mutta otin sen pois, koska lämmintä oli 10 astetta. Mutta kahvanlämmittimien katkaisijaa en Hämeenlinnanväylää ajaessani löytänyt mistään. Käytettävyysongelma on yleensä valmistajan vika eli käyttöliittymä ei siltä osin ole intuitiivinen. Sormia siis lämmitti, muttei liian kovaa.
Molemmat koeajopyöräni: Triumph Tiger 1200 ja BMW R1200RS.
Kiihdytyksessä vanhanaikaisesti ohjaustankoon kiinnitetyt peilit tärisivät aika paljon, mutta kuva kirkastui kyllä heti, kun kierrokset tasaantuivat. Tämä ilmiö on niin monessa pyörässä, että lieneekö se vika ollenkaan. Hyvä että kuva on selvä edes tasakaasulla.
Triumphin elektroniikka ei näy tässä ilman virtaa -kuvassa, mutta sitä on paljon.
Vakionopeudensäädintäkin tuli kokeiltua, tosin en heti keksinyt, miten sen saa pois. Kaikissa laitteissahan se katkaistaan tarvittaessa kytkintä tai jarrua painamalla, mutta kai siihen on jokin muukin menetelmä. BMW:n vastaava toteutus on tässä suhteessa intuitiivisempi. Mutta kaikkiaan Triumph on hyvä vaihtoehto BMW R1200GS:lle ja esimerkiksi KTM 1290:lle.
Arvioni: Triumph Tiger 1200 XCA****
Plussaa:
voimaa riittävästi kaikkiin olosuhteisiin
luistonesto, ajotilat, vakionopeudensäädin, sähköinen jousituksen säätö ja molempiin suuntiin toimiva vaihtoavustin ym. varusteet
kardaaniveto
hyvä kate.
Miinusta:
peilien tärinä kiihdytyksessä
käyttöliittymän pienet erikoisuudet
mittarivalojen himmeys auringonpaisteessa.
Toisena pyöränä otin alle BMW R1200RS:n, jota olen jo aiemminkin koeajanut. Aiempi arvioni on täällä. Nyt oli kiva kokeilla sitä myös Kehä III:n ruuhkassa ja Hämeenlinnanväylällä moottoritievauhdissa.
BMW R1200RS oli varustettu Bemarin omilla sivulaukuilla.
BMW:n Reise Sport eli urheilumatkapyörä on hämmentävä ajettava jopa loistavan Triumphin jälkeen. Äskeisen 1200 kuution Triumphin huipputeho 141 hevosta tulee kierroksilla 9350 / min ja vääntö 123 Nm 7600 kierrosta minuutissa. BMW:n kaksisylinterinen bokseri antaa 125 hevosvoimaa 7750:llä kierroksella ja vääntää 125 Nm 6500 kierroksella. Lisätietoa pyörästä on esimerkiksi tässä.
Numerot eivät ehkä suoraan kerro, mutta BMW:n mukit vääntävät käytännössä tyhjäkäynniltä täysin puhtaasti ja koko ajan tuntuu, kuin voimaa olisi paljon enemmän kuin paperilla. Usein niin onkin, sillä saksalaiset tehtaat ovat monissa testeissä osoittautuneet pyöristävänsä teho- ja vääntölukemia jostain syystä alaspäin, kun taas joissakin maissa tehdään toisin päin.
BMW R1200RS:ssä on paljon toimintoja ajajalle opiskeltaviksi.
Pitkä akseliväli ja äärimmäisen matala painopiste yhdessä vahvan moottorin kanssa tekee ajamisesta melkein naurettavan helppoa. Peilit on kiinnitetty katteisiin, joten ne eivät tärise, muutenkin bokserin värinät on häivytetty johonkin ja pysykööt siellä. Kun panee vakionopeudensäätimen päälle, ajaminen on tasaista ja helppoa, vähän jo liikaakin. Säätimen ylös-alas-säätö on helppoa ja pois päältä sen saa pienellä sormen siirrolla.
Kirjoittaja Tommi ajoi varakypärällään, kun piti kokeilla uutta visiiriä.
Dynaaminen ESA eli sähköinen jousituksen säätö on tässäkin BMW:ssä, luistonesto ja Brembon ABS-jarrut, kolme ajotilaa, rengaspaineiden valvonta, avaimeton käynnistys ja molempiin suuntiin toimiva vaihtoavustin.
Annan edelleen tälle Bemarille ***** eli täydet viisi tähteä. Se aiempi koeajo on siis täällä ja moitin nyt lähinnä liian pieniä sivupeilejä, vasemmalla olevaa nopeusmittaria ja temppuilevaa vilkkukytkintä. Se nimittäin toimi vain noin joka kolmannella kerralla oikealle päin kääntyessä. Aiemmin myös BMW R1200RT:ssä olen törmännyt samanlaiseen ongelmaan. Huolestuttavaa, kun kyseessä on kuitenkin tärkeä turvaväline.
Punainen runkoputkisto parantaa näkyvyyttä valko-mustassa pyörässä.
RS:n visiiriä voi säätää vain käsin ja kahteen asentoon.
R1200RS:n pysäyttävät varmasti 320 mm:n tupla-Brembot.
Tästä se kevät ja ajot taas tiivistyvät. Yritän jossain vaiheessa saada tänne myös action-kameralla kuvattuja videoita liikenteestä, jos jotakuta kiinnostaa. Palataan!
Moottoripyörät maatilan traktorien, kaivurin ja peräkärryjen lomassa.
Eilen 23.8. oli motoristikeskiviikko Haltialan maatilalla Pohjois-Helsingissä. Viime syksynä yhden kerran jo laskeskelin, minkämerkkisillä moottoripyörillä nykyään ajetaan. 18.10.2016 tein postauksen asiasta blogiini otsikolla ”Syksy saa, ajokausi päättyy”. Laskupäivänä lokakuussa paikalla oli silloin enää 150-200 pyörää.
Nyt halusin päivittää tilannetta ja arvioida hieman aiemmin eli jo loppukesän puolella, millä kalustolla väki oikein ajaa. Tämä siksi, että elokuussa pyöriä on enemmän liikkeellä ja siksi tulos on edustavampi.
Otos on eilisillalta noin 18 ja 19 väliltä eikä se ole tilastollisesti oikeaoppinen. Aluetta ei voinut tietty mitenkään sulkea, joten paljon pyöriä ehti lähteä pois ennen laskentaa. Toisaalta paikalle tuli kaksipyöräisiä vielä senkin jälkeen, kun lopetin laskemisen.
Kyllä, tässä Harleyssä on turbo. Ja pari muutakin osaa on vaihdettu.
Yritin olla laskematta pyöriä kahteen kertaan ja käydä kaikki rivit läpi eli suuntaa-antava tilasto on tässä aakkosjärjestyksessä. Kun luet eteenpäin, voit samalla kuunnella moottoreiden murinaa samasta paikasta YouTube-kanavaltani Motoblogi. Video on kuvattu 9.8.2017.
Moottoripyörämerkkejä Helsingin Haltialassa ke 23.8.2017
AJS 1
Ariel 2
Aprilia 3
Bimota/Kawasaki 1
BMW 44
BSA 1
Buell 1
Cagiva 1
Ducati 11
Harley-Davidson 63
Honda 65
Indian 3
Kawasaki 26
KTM 2
Lambretta 1
Moto Guzzi 4
MV Agusta 1
MZ 1
Suzuki 29
Triumph 18
Vespa 3
Victory 5
Yamaha 33.
Yhteensä oli 319 pyörää. Mopoja en laskenut enkä kolmipyöräisiä, mutta jälkimmäisiä ei nyt ollutkaan. Skootterit laskettiin, mm. vanha Lambretta, samoin sivuvaunulliset. Bimota oli tehty Kawasakin tekniikan päälle 1970-80-luvun cafe racer -tyyppiseksi.
Osa pyöristä oli niin rakenneltuja, että kaikki merkit oli selvästi haluttu häivyttää niistä. 3-5 pyörää en oikein tunnistanut (onnea rakentajille), mutta kyllä ne taisivat mennä Harley-Davidson-kohtaan. H-D:thän ovat suosittuja rakentelun kohteita ja niiden määrä on tilastossa muutenkin suuri eli Hurli-Durli on kakkosena. Honda kuitenkin ”voittaa” tilaston ja BMW on kolmas.
Kaikkiaan illan aikana Haltialassa kävi ehkä noin 400-450 pyörää eli ihan hyvin, mutta esimerkiksi 9.8. laskin paikalla yhtä aikaa 468 pyörää plus ne, joita en ehtinyt laskea siihen päälle eli 550-600 oli silloin kaikkiaan. Huimaa!
Tätäkin voi kommentoida!
Pannaan perään toinen video myös aiemmalta keskiviikolta 9.8.2017.
Ainoa MV Agusta oli mallia F4. Italialaista muotoilua parhaimmillaan.
Rivissä oli samanlainen BMW K1200S kuin itselläni (oma pyörä taustalla), mutta vanhempi ja hieman eri varustein.
Oma K1200S ja taustalla siis melkein samanlainen BMW.
Muskeliosastoa edusti myös Yamaha MT-01.
Kolmas video YouTube-kanavallani on vielä vilkkaammasta illasta 9.8., jolloin paikalla oli todellista ruuhkaa.
Parhaimmillaan kaksipyöräisiä on pysäköity kauemmaksikin, mutta eilen mahduttiin kaikki pihaan.
Jaguar 4,2 l E-Type on ollut täällä ennenkin.
Loppuun vielä remmiahdettu Auburn Speedster 1936.
Taas oli kiva ilta Haltialassa. Enkä edes maininnut vielä kolmen euron motoristikahvia ja munkkia, jotka aina pitää nauttia. Ensi kerralla taas.
Edellisessä postauksessani kerroin jo, kuinka vihdoin tänä vuonna ehdin ja pääsin mukaan Liedon legendaariseen motoristikirkkoon. Paraatia oli vastaanottamassa järjestäjien eli mm. Liedon kunnan ja seurakunnan ja Lieto MC 2000:n edustajia. Pyörät ohjattiin todella tiiviisti alkaen kirkon edestä ja jos oli aikomus lähteä aiemmin pois, niin ihan siihen ei kannattanut pysäköidä. Tästä kuulin varoituksia jo Turun Kupittaalla, mutta oma aikatauluni oli 13.5. väljä, joten ajoin melko eturiviin, ihan siihen sumppuun kirkon aidan lähelle.
Videoita matkastani on YouTube-kanavalla Motoblogi.
Paraatissa oli jonkin tiedon mukaan 1850 moottoripyörää eli ei ilmeisesti ihan 2000-3000, niin kuin joissain arvioissa. Etukäteenhän määrää on vaikea arvioida tilaisuudessa, johon ei ole ilmoittautumista. Kirkkopäivä oli yksi kevään kauneimmista ja lämpimimmistä, joten huippumäärästä jäätiin ehkä sen takia, että kerta kaikkiaan kolean kevään takia monet eivät vielä olleet edes aloittaneet ajokautta 2017.
Bloggari Tommi ihailemassa pyörien paljoutta kirkon aidalla.
Kellotapuli on vuodelta 1766.
Itse asiassa motoristikirkko on ei pelkästään kevään avaus monelle motoristille, myös ihan oikea messu eli jumalanpalvelus. En yhtään ollut aikonut mennä ehtoolliselle, mutta kun aikaa oli ja todella moni muukin asettautui jonon jatkoksi, niin menin sitten minäkin. Samalla tuli tarkistettua upea kirkko myös sisältä.
Pyhälle Pietarille omistettu kirkko on hienossa kunnossa ja viimeksi olen ollut siellä vuosia sitten serkun häissä. Keskiaikainen kirkko on rakennettu Aurajoen törmälle arviolta vuonna 1480. Sitä ennen törmällä oli tiettävästi jo puukirkko, niin kuin usein kivikirkkojen edeltäjät ovat olleet.
Kirkossa sisällä on komeat holvaukset ja mm. katosta roikkuva votiivilaiva, jonka joku merimies on todennäköisesti rakentanut toivoessaan siunausta merimatkalleen. Pyhän Pietarin kirkossa on myös merkittäviä Liedon mestarin tekemiä puuveistoksia.
Liedon Pyhän Pietarin keskiaikainen kirkko ja ehtoollisjono.
Taitavat kattoholvaukset ja votiivilaiva.
Näkymä Liedon vanhan kirkon mäeltä Aurajoelle. Kuvassa on myös hauska saari.
Tässä varaudutaan messun ylistysosaan – se tehtiin perinteisesti moottoreilla.
Messun lopulla ylistysosa tehtiin perinteiseen tyyliin käynnistämällä moottorit hetkeksi ja kaasuttamalla hieman. Noin 1,5 miljoonan kuution murina oli komeaa kuultavaa.
Oma K-sarjalainen jo valmiina lähtöön.
Ylistyksen jälkeen oli aika ripeästi panna ajovarusteet päälle, koska olin tosiaan aika jumissa melko eturivissä eikä pyöräni ohi välttämättä olisi kunnolla päässyt, kun satoja prätkiä kohta alkaisi jyristä päälle. Olisin voinut käydä kääntymässä u-käännöksen tien kautta takaisin kirkon pihalle ja jatkaa päivän viettoa Liedossa, mutta olihan tilaisuus jo hyvin nähty ja hyväksi koettu.
Bloggaaja Tommi onnellisena lähdössä kohti Turkua.
Oli siis aika potkaista ykkönen silmään ja kuulla BMW:n vaihdelaatikon ainutlaatuinen kolahdus, kun se siirsi rattaat oikeaan asentoon. En koskaan lakkaa ihmettelemästä tätä karkeaa ääntä verrattuna aiempiin japanilaisiin pyöriini. Mutta olen jo parin Bemarin kanssa siihen niin tottunut, etten kauheasti enää ihmettele. Se ei ole vika, vaan ominaisuus, sanoisin.
Lieto jäi taakse ja kiihdytin kymppitielle kohti Turkua. Olin päättänyt jo etukäteen, että kiertelen hieman sielläkin, kun nyt oli aikaa. Aika hiljaiselta näytti, kuten aina, mutta kävin sentään tuomiokirkolla ottamassa edustuskuvat blogiin, ajoin Aurajoen yli tois’ pual’ jokke ja ihmettelin keskustan muuttuneita liikennejärjestelyitä.
Kaunis saksalaiseni vm. 2007 ja Turun tuomiokirkko, joka on Suomen kansallispyhäkkö 1200-1300-luvun taitteesta. Kirkkoa on myöhemmin muokattu ja laajennettu moneen otteeseen. Basilika on omistettu Neitsyt Marialle ja Pyhälle Henrikille.
Turun tuomiokirkon edustalla seisoo Walter Runebergin patsas Pietari Brahe. ”Olin maahan ja maa minuun hyvin tyytyväinen”, lausui aikoinaan Per Brahe.
Olin pohtinut, käynkö vielä kääntymässä linnassa asti, mutta tällä kertaa en viitsinyt. Turku nimittäin suruliputti juuri kuolleen entisen tasavallan presidentin, Mauno Koiviston, kunniaksi. Siniristiliput hohtivat sinistä taivasta vasten ja kunnioittivat Turun suuren pojan, kaukopartiomiehen, pankinjohtajan, poliitikon ja tohtorin muistoa. Jotenkin en halunnut pärinällä rikkoa suru-uutisen varjostamaa kaunista kevätpäivää sen enempää.
Suuntasin Helsingin-moottoritielle, jonka alkupäässä ajoin hetken Tesla Model S:n perässä. Senhän Tekniikan Maailma kellotti kiihtyvät nollasta sataan kilometriin 4,7 sekunnissa. Menin siis heittämällä ohi. Kyllähän kiihtyvyyksissä on eroa moottoripyörän ja auton välillä, vaikka Model S on autoksi kyllä erittäin nopea. Ja se on vielä sähköauto.
Paluumatka kotiin sujui kokemuksia sulatellen ja tyytyväisenä siitä, että kerrankin tuli lähdettyä ja päästyä Liedon motoristikirkkoon.
Pieniä videon pätkiä matkasta on tutusti YouTube-kanavallani Motoblogi tai suoraan esimerkkinä video, jossa 2. letka motoristeja saapuu Liedon kirkolle.
Kevät on jo niin pitkällä, että MP17- eli Helsingin moottoripyörämessut olivat tänä viikonloppuna Pasilan Messukeskuksessa. Kyseessähän ovat Pohjois-Euroopan suurimmat alan messut, jotka viime vuonnakin vetivät 60 000 kävijää viikonlopun aikana.
Jos ei ole koskaan ko. messuilla käynyt, niin on monia syitä, miksi kannattaa mennä:
näkee ja voi koeistua uusia pyöriä, jopa uutuuksia
tapaa samanhenkisiä motoristeja
voi ihailla taidolla rakennettuja retro- ja vintagepyöriä
pystyy koeajamaan pyöriä sisätiloissa asvaltilla
saa ostettua uusia tai käytettyjä ajovarusteita
kykenee miettimään mp-matkakohteita maailmalla
saa vakuutuksista hyviä tarjouksia
tuurilla voi voittaa jossain arvonnassa
kuulee kivoista kokoontumispaikoista kesäksi
löytää pyöräänsä monenlaisia tarvikeosia
kuulee livemusiikkia
pääsee seuraamaan Miss MP:n valintaa
huomaa kuinka lähellä kevät jo on.
Edellisestä listasta melkein kaikkea on tullut kokeiltua, mutta koeajoihin en tänäkään vuonna viitsinyt lähteä. Teen koeajot mieluummin ulkona liikenteen seassa, jossa pyörästä saa paremman käsityksen. Keväällä tulee taas mm. iso koeajopäivä 2.6., johon yritän ehtiä mukaan.
Sinänsä on hauska keksintö, että Messukeskus tarjoaa 500 metriä pitkän oikean asvalttiradan koeajajille nyt toista vuotta peräkkäin. Toki minäkin kävin katselemassa muiden koeajoja, mutta en viitsinyt jäädä itse kokeilemaan.
Messukeskukselle muuten on annettava miinus maailman typerimmästä tv-mainoksesta, jossa ärsyttävä piipitys säesti MP17-mainosta. Mainostoimistona en käyttäisi sitä minkäänlaisena referenssinä.
Indian Scout on valmistajan siisteimpiä luomuksia.
Retropyöriä en saanut tänä vuonna juuri kuvattua, kun kännykän kamera alkoi temppuilla enkä saanut loppuiltapäivästä sitä enää toimimaan. Siksi myös videoita on aika vähän YouTubessani, kun mukanani messuilla ei painosyistä ollut parempaa kameraa.
Lopuksi hauska sheriffi-mallin Harley-Davidson.
Kirjoitan lähiaikoina vielä toisen postauksen MP17-näyttelystä, koska nähtävää siellä oli taas tosi paljon.
Motoblogi 