Forssan Picknick 7.8.

Elokuun alun tienoilla on ollut jo 34 kertaa yksi harrasteajoneuvojen ystävien suurimmista tilaisuuksista, Forssan piknik (tai picknick). Alun perin se oli Harrasteautopiknik, mutta kun siellä on moottoripyöriäkin ym. toimintaa, niin tilaisuus nimettiin harrasteajoneuvoille ja nyt puhutaan pelkästä piknikistä.

Kyseessä on tiettävästi Pohjoismaiden suurin yksipäiväinen alan tapahtuma. Itse olen ollut siellä noin kymmenen kertaa, tänä vuonna siis viime sunnuntaina.

Pilvenmäen ravirata täyttyi enimmäkseen jenkkiautoista.

Matkan varrella oli tietöitä sen verran, että ehdin paikalle vasta puolen päivän aikaan, jolloin oli jo täysi meno päällä. Kyseessä on todellakin piknik eli aika moni ottaa mukaansa viltin, grillin, lihat, juomat, tuolit ja pöydät ym. tilpehöörit ja nauttii siten kesäsäästä, autoista ja hyvästä seurasta.

Sää on vuosien varrella suositut tilaisuutta ja nytkin oli hyvät 23 asteen lukemat, mitä nyt ihan muutama vesipisara putoili. Pilvenmäki on siis ravirata ja laaksomainen ja aidattu sijainti varmistaa sen, että joskus on ollut liiankin kuuma, kun on ollut 30 C mittarissa. Onneksi ruoka-, juoma- ja jäätelökojuja on riittävästi ja muutenkin hyvät opasteet ja järjestelyt.

Harrikoitakin oli esillä, tässä pari kaunotarta.

Sympaattisin taisi olla 1930-luvun polkuauto, jonka näppärä peltiseppä aikoinaan itse teki. Siinä oli valot ja kaikki.

Cadillac Coupe de Ville arvioitavana. Palkinnot ovat kuitenkin sivuseikka rennossa tapahtumassa.

Chevy Corvette Stingray vm. 1965.

Mercedes-Benz SL190 oli pieni isojen jenkkien rinnalla, mutta minusta yksi kauneimmista autoista. Malli on 1960-luvun taitteesta.

Hieman chopattu malli, tunnistatko merkin ja mallin?

Yhden Ferrarin bongasin, taitaa olla 348TS.

Vette 1959 kilpamaalattuna. Tämän perässä ajoin hetken paluumatkalla.

Ford Mustang Boss 302.

Special-mallissa on erikoisen hieno takalasi. Voitko kertoa tästä lisää?

Chevy Bel Air Impala on kai vm. 1959.

DeSoto Firedome vm. ehkä 1955-56.

Tämän hienon Impalan voisi pysäköidä laituriksi ja hypätä siitä suoraan mereen!

Harvinainen BMW 630CS.

Rolls-Royce Silver Seraph vm. 1998 oli myynnissä, kuten muutama muukin peli. Tämä on varustettu BMW:n 5,4 litran V12-koneella.

Kuplia ym. kansanautojakin oli runsaasti joukossa, perinteisesti yksi rinne on täynnä eurooppalaisia ja japanilaisia harrasteautoja.

Tämän blogin kirjoittaja-kuvaaja oli matkassa prätkällä, mutta päivän ajaksi ajovaatteet kannatti riisua. Sen verran lämmin tuli kaaroja ihaillessa.

Jawa Cezeta vm. 1957-64.

Olin ilahtunut myös, kun näin ylläolevan Jawan. Isälläni oli jonkin aikaa ajossa sellainen 60-luvun alusta oleva, valkoinen yksilö. Kuutioita siinä oli 175. Siinä sitten istuin kyydissä pitkässä satulassa isosiskon kanssa. Luultavasti pelkäsin ja nautin yhtä paljon.

Tällainen lapsuuden kokemus vaikutti varmasti siihen, että myöhemmin minusta tuli motoristi ja nyttemmin aiheen blogisti. Tottakai omat mopot ja muiden moottoripyörät vaikuttivat myös, mutta tuolla vanhalla Cezetalla on ollut luultavasti suuri vaikutus asiaan.

Isä aikoinaan siirsi Jawan vakuutuksen perheen toiseen autoon ja Cezeta jäi ulkorakennukseen pölyttymään. Pienenä leikin sillä ja se tuntui tosi isolta ja painavalta. Yhdessä vaiheessa oli tarkoitus entisöidä se, mutta sekä aika että osaaminen loppuivat kesken. Ainakin akku ja kytkinlevyt siihen olisi pitänyt uusia, mutta se jäi tekemättä. Joitakin  vuosia sitten Jawa myytiin eräälle harrastajalle entisöitäväksi, lieneekö se nykyään museorekisterissä?

Cezetan muotoilu on edelleen kiehtovaa avaruusajan designia. Sen muoto on kuin torpedo, hieno puskuri edessä, bensatankin korkki ja tavarateline etulokarin päällä. Nykyään Cezetaa tehdään Tsekissä sähkömoottorilla varustettuna. Taiteilija Alvar Gullichsen on tehnyt siitä Surf Scooter -version, joka oli ainakin alkukesästä nähtävillä Bonk-näyttelyssä Helsingin kaupungintalolla, kuva alla.

Alvar Gullichsenin Bonk-Jawa.

Kaveri Tuomo oli vaihtanut japanilaisen custominsa BMW R1150RT:hen, hieno matkapeli.

Saab Sonett n. vm. 1972 1,7 l V4. Taustalla BMW Isetta.

Kummisedällä oli joskus tällainen tähtiperä-Cortina.

Hienoimpia saksalaisia urheiluautoja oli MB SEC500 V8.

Naiskuljettajalla oli upea Volvo P1800 Pyhimys farmari.

Plymouth Barracuda taitaa olla vm. 1966. Komea takalasi.

Mustang sopii teille sinisenäkin.

Bloggaaja Tommi sonnustautui ajovehkeisiin ja hurautti takaisin kotiin. Olipa taas ollut onnistunut tapahtuma Forssassa!

Porkkalan-retkellä

Oma Bemari kahvilan edessä. Kannatti vahata pyörä.

Kesätiistaisin kannattaa ajella Kirkkonummen Porkkalan suuntaan, Café Porkkalaan. Siellä on iltapäivästä lähtien motoristien kokoontuminen.

Matkaa esimerkiksi Itä-Helsingistä on sopivat 60-70 kilometriä, joten reilu tuntihan siihen menee reitistä riippuen. Nopeusrajoitus matkalla vaihtelee 30-100 km/h välillä.

Yleensä ajan Kirkkonummelle keskustan kautta, tarkemmin sanoen Pohjoisrannan, Pohjoisespan ja Lönnrotinkadun kautta. Olen ollut sen verran monta vuotta keskustassa töissä, että on aina kiva katsastaa tutut nurkat, kun lähiöstä ei muuten kovin usein tule ajettua prätkällä keskustaan.

Siltoja pitkin meren yli tuli siis tälläkin kertaa ajettua neljästi jo ennen keskustaa: Vuosaari, Kipparlahti, Kulosaari ja Hakaniemi. Näistä Vuosaari remontoidaan lähivuosina ja Hakaniemen silta puretaan. Siihen tulee uusi silta, samoin Vuosaaren sillan viereen uusi kevyen liikenteen silta. Hyviä hankkeita liikenteen sujuvoittamiseksi.

Pohjoisespalla on suosittu mp-parkki ja oli siinä nytkin muutama pyörä, vaikka on loma-aika ja kaupungissa hiljaisin aika vuodesta. Itse Espa oli yhtä tukkoinen kuin aina, lieneekö mennyt 15-20 minuuttia ajaa sen läpi. Samalla voi bongata tuttuja puiston nurmikolta ja laskea patsaita: Manta, Runeberg, Leino jne.

Ruoholahdessa liikenne alkoi sujua, kun ei ollut isoa laivaa tulossa Länsisatamaan. Lauttasaaren jälkeen asutus harveni jyrkästi, olin Espoossa. Länsimetro – sitten kun se joskus valmistuu – lisää Espoon rakentamista varmasti paljon ja asukkaiden lisääntyessä siellä myös palvelut paranevat. Hyvää kehitystä siis metrokin. Se myös nostaa asuntojen hintoja reittinsä varrella.

Vielä enemmän asutus harveni, kun kantatie 51 eteni Kirkkonummelle. Vähän aikaa piti muistella, mistä se tie taas kääntyikään, mutta kyllä Porkkala oli hyvin merkitty kahden golfkentän väliseltä alueelta kääntyväksi.

Sitten alkoi tavallaan matkan hauskin osuus, mutkainen ja hieman mäkinenkin Porkkalantie. Sen rajoitus on 40-60 km/h eikä siinä lujempaa ole syytä ajaakaan. Pimeitä mutkia on useita eli sellaisia, joissa tie kääntyy jyrkästi ja pensaita ja oksia on liian lähellä tien reunaa. Niitä joku voisi vähän jo karsia.

Café Porkkalaa lähestyessä siitä kertovia kylttejä oli yhä taajemmassa ja kohta olinkin jo perillä. Tällä viikolla pyöriä ei ollut kuin muutama kymmenen iltakuuden maissa, mutta usein sinne hädin tuskin mahtuu, koska piha on kovin ahdas. Kahvila on laajentanut terassiaan, mutta se nyt ei tilaa juuri vie, hyvä että on uusi katos.

BMW K1200GT ja R1200RT.

Sen verran syrjässä paikka on, että tultuani piti heti kysellä paikalla olijoilta, missä on lähin huoltoasema. Sainkin hyviä neuvoja ja joku näytti jopa navigaattoristaan jokusen. Prätkissä kun on melkein järjestään liian pieni tankki kulutukseen nähden. Usein ajomatka on vain 170-200 km, ennen kuin pitää taas tankata. Harvoin itse pääsen maantieohjuksellani yli 300 kilometrin tankkausväliin. Onneksi ajotietokone on tarkka ja päivittää arvioitua ajomatkaa koko ajan.

Munkkikahvien jälkeen jäin juttelemaan liiankin pitkäksi aikaa, joten moni pyörä ehti lähteä, ennen kuin nappasin niistä kuvia. Siksi tämä postaus on tekstivoittoinen.

Porkkala on siis entistä Neuvostoliiton vuokra-aluetta, jona se oli 1940-50-luvuilla. Aika paljon on mökkejä, kuten Emäsalossa. Katso siitä matkasta aiempi postaukseni. Rannat ovat aika suljettuja enkä tällä kertaa ajanut pitemmälle niemeen, jossa on kyllä vierassatamakin, Porkkala Marin ja sen kahvila.

HD:itä oli useita ja monen muunkin merkkisiä pelejä paljon, kuten aina.

Aina on kiva bongata myös oman mallinen pyörä, tässä toinen BMW K1200S. Sehän edustaa pettämätöntä tyylitajua mp-maailmassa!

Ilta alkoi pikku hiljaa hämärtää ja hirvien vuoksi oli aika käynnistää moottori ja suunnata takaisin kaupunkiin. Itse asiassa bensa riitti hyvin Sörnäisiin, jossa vasta pysähdyin tankkaamaan. Samalla mittasin nykyisellä pyörälläni pienimmän bensankulutukseni, 4,89 litraa/100 km. Kyllä se yleensä on siinä 5,5-6 litran paikkeilla, ylikin.

Mikä sinusta on Helsingin seudun paras moottorikahvila tai tapahtuma ja miksi?

Prätkällä Porvoossa

Vanhankaupungin reunalla prätkän puikoissa.

 

Kun lähtee Helsingistä mihin tahansa suuntaan, alkumatkan voi halutessaan ajaa moottoritietä. Tampereelle ja Turkuun pääsee koko matkan motaria. Jos on mieltynyt mutkateihin ja aikaa on enemmän, pikkuteitäkin on tarjolla.

Itse valitsen yleensä moottoritien, koska se on nopein, sujuvin ja turvallisin tapa edetä. Hirviaidat tien molemmin puolin ovat Etelä-Suomessa tarpeen. Toisaalta myös nykyinen pyöräni on tehty Saksan autobahneille ja se alkaa elää vasta moottoritievauhdissa. Pyrin ajamaan kuitenkin rajoitusten mukaan.

Vahattu saksalaiskaunotar.

Ennen matkaa pesin ja vahasin Bemarin. Vahaa se kaipaisi useamminkin, mutta kun ei aina kerkiä sitä laittamaan. Nyt tein homman pitkän kaavan mukaan eli vahasin myös mustat muoviosat mustavahalla, joten pinta on nyt näyttävä, vaikka itse sanonkin.

Laser-putkea tulee pidettyä, vaikka meteli on kyllä hieman kova.

 

 

Tällä kertaa retki suuntautui Porvoon suuntaan, koska muistin että Emäsalon sillan alta saisi hyviä kuvia. Saari on iso ja täynnä mökkejä, joten vapaita rantoja ei juuri ole. Syvemmällä saaressa on vierasvenesatama, mutta en ollut siis veneellä liikkeellä.

Emäsalossa on Tolkkisten satama ja taustalla näkyy Kilpilahti.

 

Emäsalon silta on 17,5 metriä korkea, 378 metriä pitkä ja sen molemmin puolin on varoitusmerkki kovasta tuulesta. Sillan piennar on niin kapea, etten viitsinyt pysäköidä siihen, vaikka maisemat molempiin suuntiin ovat komeat, katselin vain visiirin läpi.

Emäsalon silta ja K1200S.

Emäsalon siltaa vastapäätä toimii Rajavartiolaitos.

 

 

Sitten päätin suunnata Haikon kartanolle, jossa on joskus tullut romanttisesti yövyttyäkin. Outoa kyllä, Haikkoontiellä ei ole sinne opastetta, kun ajaa Emäsalosta päin. Mutta paikalliset kyllä tuntevat tien.

Kartanon pihassa oli väärin pysäköity, valkoinen Rolls Royce eli homma oli selvä. Häät. Kunnioitan ihmisten yksityisyyttä enkä tunkenut pihoille kuvaamaan, joten siitä ei siis kuvaa nyt ole tarjolla. Kartano on upea valkeassa loistossaan, ei tosin sisältä niin huikea kuin luulisi.

Ajoin siis saman tien Porvoon vanhaankaupunkiin, vaikka alun perin ei pitänyt. Porvoo on lähellä Helsinkiä, Kehä kolmelta kuutostien risteyksestä vain vartin ajomatkan päässä, mutta liian harvoin siellä tulee käytyä. Viimeksi oltiin kai kavereiden häissä vajaat vuosi sitten.

Tykki vanhankaupungin parkkipaikalla.

Ilma oli kerrankin tälle kesälle helteinen, mittarissa 26 C, joten en lähtenyt ajovarusteissa kiipeämään joen taakse upealle Tuomiokirkolle tai suklaakauppaan tms., vaan otin muutamat kuvat joen tältä puolelta ja palasin motaria takaisin Helsinkiin.

Sähköhydraulinen jousituksen säätö on hyödyllinen varuste.

Tuomiokirkko alkaa peittyä puiden taakse eli pitäisikö jo vähän raivata niitä?

Tunnelmallinen joenranta.

Kurtturuusut ja rantamakasiinit.

Porvoon tuomiokirkko näkyy tästä hieman paremmin.

Ne kuuluisat makasiinit.

Porvoo on niin hieno kohde, että kunnan pitäisi anoa sille asemaa Unescon maailmanperintöluettelossa. Eikun hakemus vetämään, niin edelleen edistäisi turismia. Ei sillä, etteikö erimaalaisia turisteja jo nyt ole siellä paljon, mutta varmasti mahtuu lisää.

Mitä ihmettä – sähköpyörä?

Zero DS13.0

 

Tulevaisuuden pyörä jo täällä

Olen nähnyt tulevaisuuteen. Tai ainakin melkein, sillä jokin päivä sitten tuli kokeiltua sellaista vehjettä, josta ei vielä äskettäin tiedetty mitään.

Sähköinen moottoripyörä on metka keksintö ja kun en ollut sellaista ikinä ajanut tai edes nähnyt, niin piti taas mennä Kehä III:lle, tällä kertaa Bike Worldiin.

Zero DSZF13.0

 

Jonkin aikaa piti jonottaa vehjettä vapautuvaksi, koska kiinnostusta oli muillakin. Järjestään kaikki koeajolta tulleet hihkuivat ihmetyksestä ja kehuivat laitteen suorituskykyä ja äänettömyyttä.

DSn ajoasento on melko korkea, enduromainen. Takaiskari on hieno sininen, joka kertoo voimanlähteestä eli sähköstä. Käyntiin se lähtee vääntämällä virta-avaimesta, mutta mitään ei tapahdukaan. Tai siis tapahtuu, mutta ääntä ei kuulu! Se juuri on omituisin piirre Zerossa.

Voimaa äänettömästi

Kun oma vuoro tuoli, niin väänsin kaasua ensin yltiövarovasti. Mitään ääntä Zero ei tosiaan pidä, paitsi hentoa metromaista surinaa. Alusta, renkaat ja nivelet ovat samoin hiljaisia, ja se kertoo laadusta.

Valmistajana Zero on vain kymmenen vuotta vanha ja sillä on itse asiassa useita nollapyöriä myynnissä. Koeajamani laite tarjoaa 54 hevosvoimaa, mutta vääntöä peräti 92 Nm. Nollasta sataan kiihtyvyys vastaa urheiluauton lukemia 5,7 sekuntia, mutta moottoripyöräksi lukema on aika vaatimaton. Kuivapaino on 187 kg eli sama kuin esimerkiksi BMW F800ST. Huippunopeus on kuulemma noin 160 km/h.

Ajomoodeja Zerossa on kolme eli eco, custom ja sport. Niiden välillä on selvät erot, joten koeajo kannatti aloittaa eco-asennolla. Sport-asennossa meno oli jo ripeää.

Voima tulee automaattivaihteilla ulos pehmeästi, alhaisilta kierroksilta, ja kiihtyvyys noin 50 km/h nopeudesta ylöspäin tuntuu paremmalta kuin numeroiden perusteella luulisi.

Katteita Zerossa ei ole ja kun paino on alhainen, niin hieman arasti sillä joutui pujottelemaan Kehällä ja Tuusulanväylällä rekkojen ja bussien välissä. Keveyteen kuitenkin tottuu nopeasti ja osaltaan se mahdollistaa ihan hyvän suorituskyvyn. Painopiste oli mielestäni liian korkealla, mikä vaikeutti ajamista. Ilmeisesti akku painaa paljon tankin sisällä.

Suomessa DS13.0 maksaa noin 18 000 e, joten aika paljon pitää olla sähköaatetta mukana, jotta ostopäätös syntyisi. Usein kun tekniikka kehittyy ja kysyntä lisääntyy, niin hinnat varmaan tulevat alas.

Voimakkaammassa Zero DSR-mallissa on 67 hv ja vääntöä 144 Nm. Jälkimmäinen lukema vastaa jo 1300-kuutioisen bensapyörän vääntöä.

Elektroninen Zero DS.

En epäile hetkeäkään, etteikö moottoripyörissä tulevaisuus olisi sähköpyörissä. Niihin sähkömoottori sopii jopa paremmin kuin autoihin, koska ajetaan vain kesällä ja painoa on vähän.

Annan Zero DS:lle tähtiä **.

Plussat

• moottorin, alustan ja renkaiden äänettömyys
• melko pirteä suorituskyky
• hihnaveto.

Miinukset

• vaativalle motoristille suorituskyky ei vielä riitä
• ei katteita
• toimintamatka vain noin 110-240 km ajomoodista ja -nopeudesta riippuen
• painopiste korkealla.

 

Noin 15-20 minuutin koeajoni aikana akkujen lataus putosi ajotietokoneen mukaan 63 > 49 prosenttiin. Ajotyyli oli melko reipas ja ajoon kuului siis motariajoakin. Lukema kuulostaa uskottavalta ja muutenkin ajotietokone on tarkka ja luotettava.

Bensapyörän tärinät, äänet ja pakokaasun haju Zerossa on poissa, ja se on monen mielestä huono puoli. Mutta nyt jo varsinkin kaupunkiajossa Zero olisi näppärä, hauska ja suorituskykyinen peli.

Kun sydämenlyönnit olivat tasaantuneet sykähdyttävästä koeajosta, niin mittailin vielä hetken aikaa ihan bensapyörienkin rivistöä. Alla parit makupalat niistä, vaikka tällä kertaa en koeajanutkaan yhtään bensapyörää.

Olen joskus miettinyt, voisivatko lasinpyyhkimet olla mahdollisia, mutta Honda Gold Wing  on jo pannut ne visiiriin!

KTM-kalustoa.

Indianin jenkkiversio.

Puhdaspiirteinen Indian Scout.

Kehä 3:lla koeajelemassa

Kun on useita vuosia harrastanut moottoripyöräilyä, niin vuosittain alkaa tulla osallistuneeksi samoihin tilaisuuksiin. Mutta ei se mitään, eipä aina tarvitse lähteä hakemaan tietoa niistä ympäri nettiä, vaan aika ja paikka on jo aika hyvin tiedossa muutenkin.

Niin siis suunnistin perjantaina 20.5. Kehä III:lle Ansatien suuntaan. Siellä alkoivat koko viikonlopun kestävät Hemmon päivät. Biketeamin ja Allrightin myymälöissä paikalla oli maskotti ”Hemmo” jakamassa makeisia, tilaisuudessa oli koeajoja, tuotemyyntiä ja muuta ohjelmaa.

Mutta ensin piti nauttia prätkäliikkeen yläkerran munkkikahvit ja pohtia taktiikkaa. Parvelta on myös hyvä priorisoida, mitä tekee ja missä järjestyksessä. Pahimmillaan jonot ovat hirveät, joten tänä vuonna olin paikalla jo perjantai-iltana, jolloin jonoa on vähemmän kuin lauantaina ja sunnuntaina.

Triumph Tiger XCX800

Triumph Tiger XCX800

Kaikilla motoristeilla on varmaan nuoruudestaan muistissa tarinoita, joita isot pojat ja tytöt ovat kertoneet. Naapurin Putte kertoi minulle pikkupoikana, kuinka toisella naapurilla, Heikillä, oli 1960-luvulla Tiikeri-Trumppi eli Triumph Tiger.

Tiikeri oli 500-kuutioinen ja kuulemma niin hurja, että sen aikaisilla sorateillä ei meinannut millään pysyä tiellä. Tehoa oli liikaakin ja vääntöä ihan toisella tavalla kuin sen ajan kilpailijoilla.

Myöhemmin ymmärsin, että kyseessä on täytynyt olla Tiger 100, jonka mallinumero tuli huhun mukaan sen huippunopeudesta maileina. Siihen aikaan 500-kuutioinen oli jo superpyörä, joten Puten tarina jäi mieleen kutkuttamaan vuosikausiksi.

Odotukset olivat siis ehkä liiankin kovat, kuten vedin kytkimen pohjaan ja käynnistin Tigerin 800-kuutioisen nykyversion. Aika paljon testaan isompia pyöriä ja omani on 1200-kuutioinen tehopakkaus, joten Tiikerin nimi on kyllä kärsinyt inflaation tässä pyörässä.

Lenkki Kehä III:lla ja Tuusulanväylällä antoi kyllä cityendurosta sinänsä hyvän kuvan, josta alla plussat ja miinukset perinteiseen tyyliin. Parasta on pyörän keveys eli se sopii jopa ihan oikeaan heittelyyn soratiellä. 196 kilon kuivapaino 95 hevosvoiman kuljetettavana on endurokäyttöön sopiva. Olkoon nyt tuo ketjuvetokin.

Lisää tehoa vaativalle Triumph tarjoaa myös 1050-kuutioisen 126-hevosvoimaisen version tai 1215 kuution 139-heppaisen. Jälkimmäinen sitten painaakin jo 253 kiloa.

Triumph Tiger XCX800:n arvio: ***

Plussat

• keveys
• vakionopeudensäädin,  monipuolinen ajotietokone ym. varusteet
• miehekäs ulkonäkö
• istuinkorkeus melko alhainen
• suojaava varttikate.

Miinukset

• melko vaatimaton suorituskyky ei vastaa Tiger-mielikuvaa.

Triumph Tiger 800:n ohjaamo.

Tehonmittaus jäi väliin

Harkitsin vieväni pyöräni ilmaiseen tehonmittaukseen, mutten viitsinyt jonotella. Testipenkin meno näytti sen verran häijyltä, etten halunnut rasittaa saksalaista kaunotartani, vaan kuuntelin vain muiden moottorien ulinaa. Täytyy todeta kuin ennen vanhaan Rolls Royce, että tuotteessani tehoa on ”riittävästi”.

Mahdollinen Power Commanderin ja tehoputken vaikutus omassa Bemussa jäi siis arvoitukseksi, mutta voi olla, että sieltä tulee vielä pieni lisäys alkuperäiseen lukemaan. Tässä kokoluokassa voimaa on aina tarpeeksi Suomen olosuhteisiin ja perille olen ehtinyt.

Kawasaki Z1000SX:n arvio ja yksi pieni kritiikki

Pihassa nappasin kuvan vielä yhdestä sinisestä pyörästä, kun perinteinen vihreä oli tänä vuonna näköjään vaihtunut siniseen Kawasakin Z1000SX-mallissa.

Kawasaki Z1000SX.

Perjantaina en kokeillut ajaa z1000:ta, koska se on tuttu jo ennestään. Tänä vuonna tehoa on nostettu 142 hevosvoimaan ja vääntökin 111 Newtonmetriin.

Kawa on kaikin puolin upea tuote, kiva ajaa, siihen saa katteet ja laukut ja hyvät varusteet. Se on kevyehkö, noin 230 kg ja hienosti muotoiltu.

Yhtä asiaa en ymmärrä. Miksi Japani tarjoaa tällaiseen matkapyörään ketjuvetoa? Ainoa hyvä puoli ketjuissa ja rattaissa on se, että välitystä voi itse säätää, mutta muuten niitä saa kiristää, rasvata, suunnata ja vaihtaa moneen kertaan verrattuna kardaani- tai hihnavetoisen vaivattomuuteen. Enkä pidä ketjujen rahinaa mitenkään kauniina äänenä.

Tottahan itselläkin oli pari ensimmäistä pyörää ketjuvetoisia, kun silloin ei paljon vaihtoehtoja pienemmässä koossa ollut. Jotkut BMW:t ja Harley-Davidsonit ja Hondan Gold Wingit olivat silloinkin kardaaneilla varustettuja, mutta pienissä tai keskikokoisissa piti ostaa ketjuvetoinen. Nyt tarjontaa on jo hieman paremmin myös ketjuja vältteleville.

Jos ajaa kilpaa radalla, niin kardaaniin hukkuu muutama hevosvoima, mutta yli 1000 kuution koossa ja kadulla asialla ei ole mitään merkitystä. Kardaaniin lisätään joskus vähän peräöljyä ja esimerkiksi edellisessä pyörässäni hihna vaihdettiin 40 000 kilometrin välein, siinä kaikki huolto.

Joten arvoisa japanilainen mp-insinööri! Tee tuote kuten Z1000SX, mutta pane siihen kardaani tai hihna, niin saatan itsekin joskus vielä palata japanilaiseen merkkiin. Kiitos!

Lopuksi kevennys Italiasta. Olen aina pitänyt Italian kielestä ja kulttuurista, mutta Stormilla törmäsin tällaiseen.

Tommasellin Tommi-ohjaustanko.

Jos ajaisin maastomallisella prätkällä, niin tottahan hankkisin tällaisen Tommi-logoisen tangon 🙂

HMKP 2016 14.5. osa 3(3)

HMKP2016:n logo.

Mäntsälän Hymyilevän motoristin kevätpäivä viime lauantaina oli siis saavuttanut huipennuksensa jo edellisessä postauksessani. Odotetuin kohta oli moottoripyörien paraati läpi Mäntsälän kunnan Juustoportilta Suurlavalle.

Oman prätkäni ajoin sorakentälle yhdessä muutaman muun kanssa.

Kun paraati oli omalta kohdalta ohi, oli aika mennä vielä kadun varteen katsomaan, kun jonojen loppupää saapui paikalle. Siinä oli monenlaista kulkupeliä: saksalaisia laatubemareita, japanilaisia Hondasta Yamahaan, italialaisia Ducateja ja Moto Guzzeja, yhdysvaltalaisia Harley-Davidsoneita, brittipyöriä Nortoneista lähtien ja itäpyöriä Jawasta alkaen. Varmaan oli sellaisiakin, joita en edes tunnistanut.

Kaikki olivat yhtä perhettä pyörän merkistä, koosta, iästä ja mallista riippumatta. Juuri se on hienoa motoristigenressä nykyään, että ketään ei ylenkatsota, vaan kaikille on paikkansa ja kaikkien valintoja ymmärretään.

Jossain vaiheessa tuli nälkä ja oli aika katsastaa ruokatarjonta. Tarjolla oli mm. pyttipannua Suurlavan edessä, makkaraa ja muuta, mutta itse päädyin seisovaan pöytään Suurlavan terassilla. Kahdeksalla eurolla sai maukkaan paisti-makaronilaatikkoannoksen lisukkeineen. Lavalla oli A-oikeudet, mutta ruoaksi riitti vesi, kun oli kaksipyöräisellä liikkeellä.

BMW K1200S:ni kiilsi kilpaa muiden kanssa komeassa rivistössä.

Ruoan jälkeen ehti taas jutella tuttujen kanssa ja kävellä pysäköintialueita päästä päähän. Tokihan paraatin lisäksi tärkeää on se, että voi tutkia muiden pyöriä ja ehkä löytää rivistä kulkupelin, jonka mallisen itse on joskus omistanut. Ne muistot!

Honda CB500 Four.

Yksi bongaamistani nostalgiapyöristä on kuvassa ylhäällä. Se on kai mallia 1975-77, mutta melko sama kuin oma CB500:ni oli aikoinaan. Oma pyöräni oli vuosimallia 1979. Hieno ja joustava rivinelonen jäi mieleen. Huonoja puolia olivat helposti ruostuvat pakoputket, kuten monissa CB-malleissa.

Sorakenttää rinteestä kuvattuna.

Myös trikeja, sivuvaunuja ym. oli mukana.

Asvalttiparkissakin oli monenlaista menopeliä.

Yhdet munkkikahvitkin piti juoda ja niitä myi sopivaan kolmen euron yhteishintaan Vääpelikilta. Heidän telttakatoksensa alla meitä oli aika monta sadetta pitämässä ja ihailemassa ohi lipuvia prätkiä.

Vääpelikilta myi munkkikahveja ja hernekeittoa.

Suurlava näytti tältä.

Koiraväkeäkin oli mukana, yhdenmukaisesti varusteltuna.

Lavalla oli iltaohjelmaakin, mutta en voinut jäädä niin pitkäksi aikaa. Iltapäivällä lähdin kohtalaisessa sateessa kolmen pyörän muodostelmassa ajamaan kohti kaupunkia. Tähän päättyy raporttini tämän vuotisesta HMKP:stä. Ensi vuonna HMKP on ilmeisesti Turussa.

Hymyilevän motoristin kevätpäivä 2016 2(3)

Säpinää Mäntsälän Juustoportilla ennen paraatia.

Juustoportissa on juustofirman tehtaanmyymälän lisäksi mp-tarvikeliike Hanx, Pentikin keramiikkakauppa ym. palveluja, joten oli mukava odotella ostarilla ja vältellä sadetta. Ajovarusteet kyllä kestävät sateen, mutta silti ei olisi ollut kiva jo päivän tässä vaiheessa kastella niitä edes pinnalta.

Kello 13 maissa jännitys alkoi tiivistyä ja Mäntsälän HMKP 2016 saavutti huippukohtansa. Silloin oli odotettu vaihe eli moottoripyörien käynnistäminen ja kokoaminen letkaksi paraatiajoa varten.

Kirjoittaja Tommin Bemari oli tietty mukana.

Yhteenkuuluvuuden tunne oli suuri, kun tuhatkunta moottoripyörää hörähti käyntiin. Siinä kohtaa ei korvatulppia kannattanut laittaa korviin, vaan nauttia saksalaisten, japanilaisten, amerikkalaisten, brittipyörien, italialaisten ja mitä niitä nyt olikaan murinasta, tärinästä, ulvonnasta, supatuksesta ja säksätyksestä täysin rinnoin.

Oli pyörässä sitten vakioputki tai jonkinlainen tehosellainen, niin satojen tuhansien kuutioiden yhtäaikainen laulu oli mitä kauneinta musiikkia kevätpäivään. Ennen lähtöä lämmitettiin hieman koneita ja kuunneltiin omaa ja toisten kulkupelien murinaa samalla, kun asettauduttiin jonoon.

Suurlavan lähellä pysäköitiin kahdelle parkkipaikalle. Tässä mm. sininen BMW K1600GT.

Ajoreitti sujui maksimissaan 60 km/h nopeudella ja muutenkin nätisti ja ohjeiden mukaan. Matka oli vain noin 6-7 km, joten kauaa ei päästy nauttimaan muodostelmassa ajosta.

Kansaa oli katujen varsilla mukavasti katsomassa ja vilkuttamassa ja me vilkutimme takaisin sen kun kerkesimme. Hyvä fiilis säteili, vaikka taivas oli jo mennyt pilveen ja jokin tippa vettäkin ripotteli.

Mooseheadin väki kumppaneineen oli ohjaamassa liikennettä, jotta oudommatkin vieraat pysyivät reitillä ja jokainen osui jommallekummalle parkkipaikalle. Itse pysäköin menopelini sorapintaiselle parkkialueelle, johon oli kohteliaasti pantu maahan jopa vanerinpalat, joihin sivujalan sai laskettua. Huomaavaista! Näin pyörä ei pehmeällä soralla kaatuisi itsekseen.

Liikenteenohjausta ja paraatin katselua.

Erään tiedon mukaan pyöriä oli paikalla noin 900 kappaletta, mutta en vieläkään ole löytänyt tarkkaa lukemaa mistään. Oli nyt tuhat tai yli, niin paljon joka tapauksessa ja kyseessä oli kesän suurimpia kokoontumisia maassamme. Voi olla, ettei kukaan edes laskenut pyöriä, mutta ilmoita, jos sinulla on tarkka määrä tiedossa.

Paraatin loppuvaihetta Mäntsälän Suurlavan nurkalla.

Kirjoitan lähipäivinä vielä yhden postauksen HMKP2016:sta.

Hymyilevän motoristin kevätpäivä 14.5.2016 1(3)

Hymyilevän motoristin kevätpäivä eli tuttavallisemmin HMKP on perinteinen motoristien kevättapahtuma. Se on ajokauden suurimpia tapahtumia osanottajamäärän perusteella.

HMKP vierailee joka kevät eri puolilla Suomea. Viimeksi olin itse mukana muutama vuosi sitten Lahdessa. Tänä vuonna oltiin Mäntsälässä, jossa järjestelyt hoiti hienosti paikallinen kerho Moosehead Bikers.

Blogin kirjoittaja Tommi lähdössä paraatiin.

 

Kokoontuminen ja lähtövalmistelut tehtiin Juustoportin alueella, johon oli opastus nelostieltä tienhaara 13:sta. Itse en paikkaa ennestään tuntenut, mutta hyvin se löytyi. Mooseheadin ja yhteistyökumppanien liikenteenohjaajat olivat paikalla näyttäen moottoripyörille paikat, jotta kaikki sujuisi hyvässä järjestyksessä.

Tätä 1. HMKP-raporttia kirjoittaessa en vielä tiedä mukana olleiden moottoripyörien määrää, mutta kyllä niitä usein noin 3000 on ollut.

Ilman selkeää opastusta ja liikenteenohjausta tilaisuus olisi ihan kaaos. Mäntsälän porukka selvisi mielestäni hienosti, eikä kuskien tarvinnut miettiä, mihin pyöränsä tunkee.

Juustoportin parkkipaikan vilskettä ennen paraatia.

Paraatiin oli pyydetty tulemaan kello 11-12.30 välisenä aikana. Itse olin paikalla puoli kahdentoista maissa, jolloin keli oli vielä kuiva ja lämmintä noin 15 C.

Iltapäiväksi oli luvattu pientä sadetta, mutta eihän se motoristeja haittaa, kun nykyään kaikilla on vedenpitävät kuitu- tai nahka-asut.

Totta kai fiilis olisi ollut vielä parempi auringon paahtaessa, mutta Juustoportin alueella oli kiva odotella ja pitää vaikka pieni välipalatauko.

Munkki ja musta kahvi tekee aina terää.

Kirjoitan lisää tilaisuudesta ensi viikolla, pysy kanavalla!

Koeajotapahtuma 29.4.2016, osa 1(2)

Messukeskuksessa oli perjantaina yksi kevään odotetuimpia tapahtumia, kun 17 merkiltä sai kokeilla ja koeajaa noin sataa moottoripyörää.

Tilaisuus kesti koko päivän ja se oli sikälikin hyvin suunniteltu, että motoristit saivat pysäköidä ilmaiseksi pysäköintihalliin. Normaalistihan se on 12 € per päivä.

Aikamoista vilskettä Pasilassa olikin, kun pyöriä lipui alueelta sisään ja ulos jatkuvana virtana. Lähikortteleissa oli myös sinipukuisia virkaihmisiä turvaamassa liikennettä, joten varovasti oli ajettava.

Pasila on paikkana sikäli hyvä tällaiseen tapahtumaan, että sinne on hyvät yhteydet myös julkisilla. Osa kävijöistä ei vielä ole moottoripyörän omistajia, joten heille järjestäjät tarjosivat lainaksi ajovarusteita. Hyvin ajateltu.

Huono puoli Itä-Pasilassa ja perjantaissa on se, että osa koeajoista typistyi viikonloppuruuhkassa mateluun. Yleensä koeajoaika oli vain 20 minuuttia ja siinä ei ehtinyt kuin Tuusulanväylän alkupäähän tai hieman Käpylän suuntaan. Toinen vaihtoehto oli ajaa Hakamäentietä länteen, Vihdintien alkuun.

Kokeilin molempia reittejä, joten pyörien maantieominaisuudet jäivät kokematta. Jonkinlaisen käsityksen sai toki pienellä katukierroksellakin.

BMW S1000XR

 

Ensimmäisenä kokeilin BMW S1000XR:ää, joka tuli viime vuonna markkinoille sen verran myöhään, että silloin ei tullut sitä kokeiltua.

Iso matkaenduro on taattua BMW-laatua. 2010-luvulla Bemari on siirtynyt jopa yhden nappulan vilkkuun, mikä on hyvä asia. Omassa K-sarjalaisessani on vielä kolme vilkkunappia, mikä aiheuttaa satunnaiselle koeajajalle aina suurta hämmennystä.

Annan BMW S1000XR:lle ****.

Plussaa

• väljä ajoasento
• erinomainen varustetarjonta, esimerkiksi vakionopeuden säädin
• riittävä suorituskyky 160 hv:n rivinelosmoottorilla
• hyvä näkyvyys korkean pyörän päältä.

Miinusta

• suuri istumakorkeus ei sovi lyhytjalkaisille, penkkiä ja jalkatappeja voi kyllä säätää
• suuri massa endurokäyttöön syö ketteryyttä.

Normaalisti pitäisin ketjuvetoa miinuksena, mutta enduroon se nyt on hyväksyttävissä.

Bemarin voi varustella laukuista vaikka vaihdeavustimeen eli shifteriin, joka muuten toimii ilman kytkintä sekä ylös- että alaspäin. Hieno peli kuin mikä ja sopii parhaiten sekalaiseen yleiskäyttöön.

BMW S1000XR on cityendurojen aatelia.

 

Seuraavaksi kokeilin vakavaa kilpailijaa, kauden uutuutta Honda CRF1000L Africa Twin:iä, joka on jo napsinut vertailuvoittoja.

Honda CRF1000L Africa Twin on kova kilpailija BMW:n XR:lle.

Pyöriä oli kaksi, joten otin koeajoon erikoisemman niistä, sen jossa on DCT-kaksoiskytkinautomaattivaihteisto.

Vaihteisto on kuin autossa ja sitä voi käyttää täysin automaattisena D- tai S-asetuksella, joista jälkimmäinen on urheilullisempi. S siis vaihtaa korkeammilla kierroksilla isommalle.

Nappivaihteet ovat myös monesta autosta tuttuja eli miinuksella pienempää, plussalla isompaa laatikkoon. Plussa-nappi on piilossa tangon takana ja muutenkin napit ovat aika pieniä hanskat kädessä käyttää. Ja hanskathan ovat aina kädessä, kun ajetaan.

Africa Twinin kajuutta.

Arvioin Honda CRF1000L Africa Twin:in **** arvoiseksi tuotteeksi.

Plussaa

• monipuoliset varusteet ja lisävarustepaketit
• väljä ja mukava ajoasento
• automaattivaihteistoon tottuu nopeasti ja se on vaivaton
• voima tulee nätin tasaisesti ulos.

Miinusta

• DCT vaihtaa täysautomaattina tosi myöhään alaspäin
• lyhytjalkaiselle suuri istumakorkeus, tässäkin sitä voi kyllä säätää.

DCT:hen on myös sellainen varuste, että kahvasta voi valita manuaalivaihteet ja käyttää vasenta poljinta vaihtamiseen. Poljin on tosin sähköinen, mutta tuntuma muistuttaa kuulemma pedaalipyörää. Itse en ominaisuutta kokeillut ja se lienee aika turha.

Kytkinkahvan paikalla on käsijarru, joka on tuttu maksiskoottereista. Se on ihan hyödyllinen pysäköitäessä. Kieltämättä koeajon aikana vasen käsi hamusi liikennevaloissa useamman kerran kytkintä, jota ei ole. Onneksi käsijarru on sijoitettu kauas ylös, että vahingossa sitä ei kyllä vedä.

Ketjuveto Hondassakin on, joten ketjuja saa sitten rasvailla ja kiristellä. Itse luovuin ketjuvetoisista pyöristä joskus v. 1989 enkä ole sellaisia enää kaivannut. Olen pärjännyt kardaani- ja hihnavetoisilla.

 

Honda CRF:n muotoilua.

 

Tässä siis kaksi ensimmäistä koeajoa Pasilan-päivästä. Seuraavina päivinä kirjoitan vielä parin muun pyörän ajokokemukset ja arvostelut. Pysy kanavalla, seuraa ja kommentoi!

Motoristin huhtikuu: avajaisia ja akkukauppoja

Vaihtopyöräosasto on kaunista katsottavaa.

 

Käynnistysongelmia ja hanska hukassa

Eilen lähdin yli viikon tauon jälkeen taas tien päälle. Öisin oli ollut pakkasta Helsingissäkin, joten starttia piti sahata aika pitkään. Olisiko akku jo aika vaihtaa?

250 kg painavaa pyörää ei oikein viitsi työntää käyntiin eikä katalysaattorikaan siitä pitäisi, joten latasin varmuuden vuoksi akkua tunnin. Samalla etsin hukassa olevaa hansikasta, joka löytyi eteisen hyllyltä.

Oma kajuutta näyttää tältä.

 

Kevät on – vai onko?

Panin akun takaisin paikoilleen ja suunnistin Kehä III:lle. Helsingissä lämmintä oli kuusi astetta, mutta Vantaalla taivas veti pilveen ja alkoi sataa. Lämpö putosi 1,5 asteeseen.

Ei se vielä mitään, mutta Pakkalassa alkoi tippua räntää. Ja pian on vappu!

Valkoista sohjoa alkoi kertyä kadun laitaan, joten viimeiset kilometrit Biketeamin kauden avajaisiin ajoin tosi varovasti. Onneksi räntäsade loppui pian.

Sisätiloissa on kiva tutkailla uusiakin pyöriä.

 

Akkukauppaa tekemässä

Juttelin Bikeateamin, Allrightin ja viereisen Storm Motorin myyjien kanssa akkutilanteesta ja tottahan ystävälliset heebot mielellään uuden akun olisivat myyneet.

Tosi mielenkiintoiselta kuulosti Stormin litium-akku, joka on kallis, mutta ei paina paljon mitään. Myös käynnistysvirta on hurjan korkea, yli 300 A. Sitä ei ollut hyllyssä, joten palasin Biketeamiin ja mietin asiaa rauhassa kahvikupin ääressä.

Myös paria muuta motoristia tuli jututettua asiasta ja päätös oli tehty.

Ostin BMW:n alkuperäisen akun pienen tinkimisen jälkeen. Se on vähän kalliimpi kuin tarvikelyijyakku, mutta sytytysvirtaa siinäkin luvataan 200 A, joka riittänee. Lisäksi se ei vaadi uutta laturia, vaan sitä voi ladata tarvittaessa talvella tavallisella Bentonilla tai Ctekillä.

Vähän ihmetytti se, että ohjekirjassa Bemarin akun pitäisi olla 14 Ah, mutta tarjolla oli pelkkää 12 Ah:a. Ehkä dokumentaatio oli vaihtunut vuosien varrella, joten en pitänyt tuota ongelmana. 12 Ah riittää, kun akku muuten on kooltaan sopiva ja käynnistysvirta riittävä.

Tällaistakin on tullut kokeiltua, mutta eilen ei ollut oikein koeajosää.

 

Kevätmotoristin iloja ja vaaroja

Ajoin siis takaisin kaupunkiin ja väistelin kaduilla olevia reikiä ja nastarenkaiden tekemiä uria. Niitä on taas siihen malliin, että kestää pitkälle kevääseen, ennen kuin ne on korjattu.

Itse vaihdoin autoon kitkarenkaat talveksi ensimmäistä kertaa vuonna 2011 enkä ole enää nastoja kaivannut. Ajan sekä kaupungissa, moottoritiellä että maantiellä eli melkein kaikissa oloissa ja kitkat ovat olleet hyvä valinta.

Moottoripyörällä on keväällä varottava uria, monttuja sekä aiemmin myös hiekkaa ja sepeliä. Nykyään kaupunki pesee ja harjaa kadut hyvissä ajoin, joten sepelistä ei ole suurta vaaraa.

Ajolinjat olen pitänyt alkuun sellaisina, että itsekin taas tottuu kaksipyöräiseen pitkän talven jälkeen. Sitäkin saa hieman varoa, että autoilijat eivät ole keväällä vielä tottuneet meihin motoristeihin. Yhteispelillä liikenne sujuu.

Monenlaista peliä oli roudattu koeajoriviin. Keli ei houkuttanut tällä kertaa.

 

Ajokausi on siis toden teolla avattu ja nyt odotan jo innolla ensi viikon isoa koeajopäivää Messukeskuksessa.