Tampajan vino sauna.

Tampajan vino sauna

Olen vuosien varrella kirjoittanut erilaisista nähtävyyksistä, joihin olen ajanut moottoripyörälläni. Kumma juttu, mutta niistä peräti kaksi on osunut Kirkkonummelle.

Kirjoitin viime vuonna Högbergetin luolasta artikkelin, jonka voi lukea täällä. Se on niin kumma luonnonmuodostelma, ettei sitä usko, ennen kuin itse näkee.

Tällä kertaa kirjoitan Tampaja-järven vinosta saunasta, joka sijaitsee Kirkkonummen Veikkolassa. Sauna on tullut kuuluisaksi sosiaalisen median, mutta myös oikean lehdistön kautta jopa kansainvälisesti. Siitä on netissä runsaasti kuvia hakusanoilla vino sauna, juopunut sauna tai drunken sauna. Muitakin nimityksiä varmasti on.

Veikkolaan ajelee esimerkiksi Helsingistä kolmisen varttia Kehä I:n kautta. Tampaja on pieni järvi, jonka itärannalla sauna on, ja sen vieressä sattuu olemaan yksi Kirkkonummen virallisista uimarannoista. Paikallisille saunamökki on tuttu, koska se on vain 100 metriä yleiseltä hiekkarannalta.

Tampajan sauna uimarannalta kuvattuna.

Hirsinen sauna on jykevä, mutta koska se on pystytetty betonipylväille, se on sananmukaisesti veden päällä ja siksi luonnon armoilla. Niinpä talven jäät ja myrskyt ovat riuhtoneet sitä niin, että se on jäänyt joka suuntaan vinoon. Ja juuri se tekee siitä ainutlaatuisen. Ehkä aallot ovat loiskauttaneet sisään vettäkin, jonka paino on entisestään kallistanut saunaa. Sauna on selvästi hylätty, ja sen vieressä on mökki, joka ei välttämättä ole samaa kiinteistöä.

Tampaja-järven vino sauna ja laituri.

Saunalle johtaa hauskasti kierossa oleva laituri, joka tekee noin 90 asteen mutkan. Laituri on jo osittain veden alla. Saunan kattotiilet ovat alkaneet irtoilla, joten jos mitään ei tehdä, rakennuksen tuho etenee yhä nopeammin. Tiettävästi sauna on haluttu pelastaa ja entistää, tosin silloin sen vino viehätys poistuisi.

Tampajan sauna on vinossa joka ikiseen suuntaan.

Hienon saunamökin kohtalo on tietysti surullinen, mutta luonto ja sattuma yhdessä ovat nostaneet sen kansainvälisen yleisön tietoisuuteen. Tämä ei ehkä olisi ollut mahdollista ilman sosiaalisen median voimaa.

”Juopunut sauna” on Kirkkonummen kummallisimpia nähtävyyksiä.

Suomi on täynnä kummallisia nähtävyyksiä. Lähetä palautetta tai kommentoi, mihin Motoblogin seuraavaksi kannattaisi suunnistaa.

Nyt kun lokakuu on jo pitkällä, on pian aika jättää hyvästit ajokaudelle 2021. Vielä pyörän tankkaus, pesu, kuivaus ja osien kevyt läpikäynti, niin bokseri saa levätä kevääseen asti. Toivottavasti maaliskuun lopulla saan taas käynnistellä ajokauden ja kuunnella vastaiskumoottorin miellyttävää murinaa.

Mutta sitä ennen on parin vuoden tauon jälkeen MP22-messut. Aiempia messukuvauksiani voit lukea muun muassa täältä:

MP20-messuraportti

MP19-messut

MP18-messuilla

Moottoripyörämessut 2017 1/2.

Moottoripyörämuseo, Lahti

Honda CB750 Tuutti ja muita japanilaispyöriä.

Sain kesällä Museokortin. Se on näppärä tuote, jolla pääsee moniin Suomen museoihin. Loppukesällä olen käynyt muun muassa kokemassa Ateneumin Ilja Repin -näyttelyn, pyörinyt kolme tuntia Seurasaaressa ja ihaillut Ismo Höltön valokuvia Hakasalmen huvilassa.

Jo pitkään on ollut mielessä piipahtaa Lahden Moottoripyörämuseossa. Itse asiassa kävin siellä viimeksi toiseksi edellisen prätkäni F800ST:n aikana eli 2015, koska muistan ottaneeni siitä sillä matkalla kuvan Vesijärven rannalla. Edellisellä K-sarjan BMW:lläni oli ilmeisesti aina niin vähän aikaa, että enpä käynyt sillä Lahdessa kertaakaan. Nykyisen R-sarjalaisen kävin kyllä keväällä hakemassa Lahden seudulta.

Monet motoristit välttävät moottoritietä melkein kuin ruttoa, ja tykkäävät ajella mutkaisia teitä mahdollisimman paljon. Tänä vuonna on ollut erityisen paljon hirvieläinonnettomuuksia, joten itse valitsin taas kerran suoran, tasaisen ja kieltämättä vähän tylsän Nelostien Helsingistä tuohon Euroopan ympäristöpääkaupunkiin. Moottoritiellä on turvallista ajella, kun on periaatteessa koko ajan hirviaitojen suojassa. Eiväthän ne sataprosenttisia ole, mutta liian moni tuttava on tänä vuonna ollut peuran, kauriin tai hirven kanssa nokakkain ja törmännytkin niihin.

Kurvasin siis reipasta vauhtia noin tunnissa Lahteen, ja olin kiinnittänyt oikein navigaattorin telineeseensä pyörän ohjaustangon tuntumaan. Moottoripyörämuseo sijaitsee keskustan ”takana” Suomen Hiivasta vielä eteenpäin. Loppukesän päivä oli lämmin, ajotietokoneen mukaan 21 C. Lounasaika oli käsillä, joten päätin syödä ennen museokierrosta sen yhteydessä olevassa Ace Caféssa hampurilaisen ranskalaisilla. Hyvää oli.

Vilautin kännykästäni Museokortti-sovellusta, ja astelin sisään. Museo on hyvin pieni, mutta siihen on joukkorahoituksella valmistunut hiljattain laajennusosa, jossa oli 1920-30-lukujen brittipyöriä. Osa niistä oli maailman harvinaisuuksia, kuten 500-kuutioinen Norton CS 1 vuodelta 1935, jota kyltin mukaan on vain 18 kappaletta koko maailmassa.

Norton CS 1 vuodelta 1935 on superharvinainen.

Museon näyttelyssä on viehättäviä mainos- ja lifestyle-kuvia vuosien varrelta sekä neonvaloja, ajovarusteita, latokrääsää, työkaluja, moottorisaha, mopoja, polkupyöriä, öljykannuja ja vaikka mitä. Jos pitää vanhoista esineistä ja niiden kulttuurihistoriasta, niin nähtävää riittää helposti tunniksi, kun nuuskii joka kolon. Itse tykkäsin, ja päänäyttelyhän vaihtuu vuoden välein.

Nämä hienot BSA:t ovat Goldstar 1957 ja Lightning Clubman 1964.

Kivaa museossa on myös se, että siellä pyörii parilla tietokoneen ruudulla prätkäaiheisia filmejä. Yhdessä Suurosen perhe ajaa surmanajoa tynnyrissä ja toisessa James Bond kurvailee BMW R1200C:llä elokuvassa Huominen ei koskaan kuole. Jarno Saarisen historiaa näkyy myös 1970-luvun alusta olevalla filmin pätkällä.

Moottoripyörämuseo on lavastettu upeasti, ja välillä tuntuu, kuin kävijä olisi jonkun autotallissa. Nurkat ovat ahtaita, mutta tavaraa ja yksityiskohtia riittää. Erityisesti jäi mieleen ehkä 1930-40-luvulta oleva, puhkiruostunut BMW, joka on varmasti vuosikymmeniä maannut sateessa, mutta sittemmin tuotu turvaan museoon.

Lisätietoa museosta ja Ace Cafésta on täällä. Myös ruokalistaa voi tarkastella Ace Cafén sivuilla, vähän harmi kun en ehtinyt nyt sitä munkkia maistaa.

Vaikka näyttely keskittyi brittipyöriin, paljon muidenkin maiden tuotantoa on esillä. Moto Guzzeja ja japanilaisia on useita. Imatranajoille on omistettu kokonainen nurkkaus.

Tällä YouTube-videollani on tunnelmia Moottoripyörämuseosta.

Pois päin ajelin keskustan kautta. Ajoin Vesijärvenkatua, jonka varrella siskoni joskus asui, ja Aleksanterinkatua, josta on tehty yksisuuntainen ja molemmin puolin hyvät kevyen liikenteen väylät sisältävä citykatu. Oman pyöräkuvani kävin tällä kertaa nappaamassa Pikku-Vesijärven puiston Vesiurkujen edessä.

Satama Sibeliustalon ympäriltä oli suljettu jonkin tilaisuuden takia, joten en päässyt ottamaan siinä perinteistä rantakuvaa. Tämä kuva on Vesiurkujen edustalta, jossa R1200RS:ni nojailee keskipäivän auringossa.

Automuseoita Suomessa on lukuisia, ja niissäkin on kaksipyöräisiä esillä, mutta Lahden Moottoripyörämuseolla on tärkeä rooli tuoda pääasiassa kaksipyöräisten moottoriajoneuvojen historiaa esille. Suosittelen.

Jättiläisen kuhnepytty

Askolan hiidenkirnut

Jokunen vuosi sitten kuulin, että itäisellä Uudellamaalla on sellainen nähtävyys kuin Askolan hiidenkirnut. Ihan sinne päin kun ei yleensä ole asiaa, niin tieto jäi jo melkein unohduksiin. Kunnes nyt kesäkuun helteillä hyppäsin moottoripyörän sarviin ihan varta vasten nähdäkseni ne.

Helsingistä ajelee paikalle nopeimmin kuutostietä Porvooseen päin, ja siitä pohjoiseen kantatietä 55. Kotona olin katsonut, että Google Maps tuntee alueen ihan hakusanalla Askolan hiidenkirnut, mutta BMW:n navigaattori V taas ei. Eli naviin olisi pitänyt tietää osoite, Hiidenkirnujentie 721, Korttian kylä, Askola. Muutenkin jostain syystä matkalla satelliitin signaali pätki kummallisesti, joten navista ei ollut ajaessa juuri apua.

Onneksi olin painanut mieleen reitin suurin piirtein, ja jo tiellä 55 oli kyltti oikealle reitille, tielle 1635, josta opasteet hyvin näyttivätkin reitin perille. Pikkutie on erinomaisessa kunnossa, asvaltti sileää, joten mikäs oli ajellessa lämpimänä kesäpäivänä läpi kauniin maaseudun. Bokseri murisi reisien välissä matalasti, ja oli ilo kartuttaa siihen taas hieman kilometrejä, kun olin pessyt kevään siitepölytkin pyörän pinnasta juuri pois.

Askolan hiidenkirnujen kartta
Askolan hiidenkirnujen kartta.

Parkkipaikalla oli useita autoja ja karttakyltti, jossa oli hiidenkirnujen sijainti merkittynä. Ja Suomessa kun ollaan, niin kaikilla isoimmilla on oma nimi. On Professori Okkoa, Kattilaa, Kuppia ja Menninkäisen pesää. Paikallinen kirjailija Johannes Linnankoski on myös tullut muistetuksi kahdella nimellä eli Koskenlaskijalla ja Tulipunakukalla. Yksi kourumainen kuoppa on nimeltään Luiskahdus, ja luiskahdusta alueella pitääkin varoa, varsinkin tasapohjaiset ja liukkaahkot prätkäsaappaat jalassa.

Parkkipaikalta on noin 500 metrin pituinen polku Kirnukalliolle, joka viettää Porvoonjokilaaksoon. Jo matkalla selviää, että nyt ei ole ihan tavallinen metsäpolku kyseessä. Sadat tuhannet turistit ovat kuluttaneet maata aika paljon, ja jalkojen alla on aivan sileitä kallioita ja erikoisia kiviä, jotka eivät ole kuitenkaan ihmisten kuluttamia. Täällä ovat olleet suuremmat voimat kyseessä.

Hiidenkirnut ovat syntyneet jääkauden aikana tai sen jälkeen jäiden sulaessa, kivien, hiekan ja soran pikku hiljaa kuluttaessa kivikovaa kalliota. Prosessi on varmaankin kestänyt satoja, ehkä tuhansia vuosia, ja lopputulos on todella upea. Matkalla Kirnukalliolle polku ohittaa Hiidenkiven, joka on haljennut siirtolohkare. joka näyttää hymyilevän tai irvistävän ohikulkijalle.

Alue on aina auki, ja sinne on kahden euron pääsymaksu, jonka voi maksaa myös nykyaikaisesti Mobile Payllä. Mielellään sen maksaakin, siksi hieno paikka on kyseessä.

Hiidenkivi Askolan Kirnukalliolla.
Askolan Kirnukallion Hiidenkivi.
Tielaitos on tukenut tämän hiidenkirnun kunnostusta, ja se onkin saanut nimekseen Jäävaurio.

Askolan hiidenkirnuja ei siis ole viisi tai kymmenen, vaan peräti 20. Kaikkia kourumaisia ja muuten pieniä tai vaatimattomia ei ole kuitenkaan nimetty, vaan niitä on oikeasti enemmänkin kuin parikymmentä. Ehkä tutkijat ovat kartoittaneet alueen tarkasti, mutta jollain maatutkalla hiidenkirnuja voisi löytyä lisääkin.

Todennäköisesti jo vuosina 1964-65 tehnyt kaivaukset ja tyhjennykset toivat kuitenkin esille merkittävimmät. Nykyäänkin hiidenkirnut tyhjennetään muutaman kerran vuodessa vedestä, moskasta ym. Uimataidottomille ne voisivat muuten olla vaarallisia, ja suurin Askolan kirnuista on peräti 10,2 metriä syvä ja 4,3 metriä leveä. Sen nimi on Jättiläisen kuhnepytty, ja siihen on turvallisuussyistä tuotu tikapuut varalle.

Motoblogin Tommi näyttää pieneltä isoimman hiidenkirnun partaalla. Tämä muodostelma on nimeltään Jättiläisen kuhnepytty.
Kolmoset eli Mylly, Kattila ja Kuppi.
Askolan hiidenkirnut ovat jyrkässä rinteessä, josta näkee hyvin taustalla oleva Porvoonjokilaakson ja sen takana olevan korkean kallion.
Motoristi itse suurimman hiidenkirnun, Jättiläisen kuhnepytyn edessä.

Aiemmin olen kirjoittanut Kirkkonummen vaakasuorasta hiidenkirnusta eli Högbergetin luolasta tähän blogiin, jos aihe kiinnostaa enemmän. Myös Helsingissä on useita hiidenkirnuja, joista suurin on Pihlajamäessä. Lisätietoa Askolan upeasta nähtävyydestä on usealla kielellä osoitteessa hiidenkirnut.fi. Sen mukaan hiidenkirnuja voi olla Suomessa jopa 5000! Siitä vain kiertämään kaikki, sijainteja on satoja, mutta Askolasta on hyvä aloittaa.

BMW R1200RS tuli taloon

BMW R1200RS
Motoblogin Tommin uusi bokseri-Bemari, R1200RS.

Kun vaihdan jotain kulkuneuvoa tai teen muun ison hankinnan, niin tiedän seuraavan ostokohteen usein aika tarkasti jo 1-2 vuotta ennen hankintaa. Tällä kertaa eräs moottoripyörä kolahti tajuntaan niin perusteellisesti jo neljä vuotta sitten, että se piti nyt sitten hankkia.

Toukokuun lopulla vuonna 2017 satuin koeajamaan BMW:n uuden Reise Sport -luokan eli urheilumatkapyörän R1200RS:n, ja olin aivan ihmeissäni. Lue koeajoartikkelini tästä. Silloin minulla oli vielä edellinen pyörä K1200S, josta kirjoitin tähän blogiin kuukausi sitten. Neljän vuoden takaisessa koeajossani kirjoitin RS:stä muun muassa, että ”Tämän voisin ostaa”, ja annoin tuotteelle täydet viisi tähteä. Ja niin siinä sitten kävi, ja kerron nyt tarkemmin, miksi. Ensimmäistä koeajoa täydensin blogissani vielä huhtikuussa 2018. Juttu on tässä linkissä.

Oma moottoripyörähistoriani on sellainen, että ensin omistin peräkkäin kolme Hondaa: rivikakkosen, rivinelosen ja V4:n. Sitten harrastuksessa oli pitkä tauko, ja palasin motoristiksi hankkimalla 500-kuutioisen, yksisylinterisen maksiskootterin yhdeksi kesäksi. Koska ajaminen edelleen tuntui todella kivalta, ostin seuraavaksi BMW:n rivikakkosen F800ST:n. Sen vaihdoin rivineloseen superpyörään, K1200S:ään, joka oli alla peräti kuusi vuotta.

Jo viime syksynä eräs R1200RS-yksilö kiinnosti niin paljon, että tein sillä pitkän koeajoan, ja melkein jo kaupatkin. Päätin kuitenkin odottaa kevääseen ja katsoa vielä uudestaan markkinoita. Törmäsin tänä keväänä netissä yhdellä omistajalla olleeseen, vuoden 2016 malliin, joka siis juuri täytti viisi vuotta. Yksilöllä oli ajettu vain noin 25 000 kilometriä. Soitin heti myyjälle, joka oli yksityishenkilö, ja osasi kertoa pyörän historiasta kaiken tarpeellisen. Sain häneltä muutamia lisäkuvia ja pari videon pätkääkin pyörästä. Varusteet olivat juuri sellaiset kuin halusinkin ja jopa väri tuolle pyörälle paras eli sini-valko-musta.

Ongelma oli se, että pyörä oli Päijät-Hämeessä, ja juuri silloin suunniteltiin taas Uudenmaan sulkua. Toisaalta K-sarjalaiseni oli vielä myymättä. Päästiin R-sarjalaisen omistajan kanssa aika pian yhteisymmärrykseen hinnasta, ja maaliskuun lopussa hyppäsin junaan Helsingissä ja matkustin ajokamppeet kassissa Lahteen, josta myyjä poimi minut autoonsa ja vei autotallilleen. Tarkistin prätkän joka puolelta, tein koeajon ja kauppa oli selvä: tämä se on!

BMW R1200RS.
Motoblogin Tommin uusi moottoripyörä tässä vielä myyjän pihalla.

Niinpä huristelin uudella pyörälläni kotiin Helsinkiin, ja vasta siellä huomasin, että menipä matka äkkiä. Eli kesänopeusrajoitukset oli juuri vaihdettu, ja muutenkin matka meni rattoisasti, kun opettelin ajotietokoneen säätöjä samalla.

Olen nyt ajanut RS:llä sateessa, helteessä, viiden asteen lämmössä ja maantiellä, moottoritiellä ja kaupungissa. Siksi kirjoitan hankinnastani vasta nyt ja voin kertoa, että olen edelleen tyytyväinen siihen. Pyörä on vastannut sitä, mitä myyjä kertoi. Neljä vuotta sitten koeajossani moitin ainoastaan sitä, että sivupeilit ovat pienet ja (uutena ostaessa) lisävarusteet ovat kalliita. Ihmettelin myös vasemmalla olevaa nopeusmittaria, kun yleensä se on kaikissa pyörissä oikealla.

Ensimmäisiä startteja huhtikuisessa Helsingistä on YouTube-videollani, josta näkee myös pyörän ”ympärikävelyn” eli näkymiä eri puolilta, ja myös käyntiääntä.

Peilit olen sittemmin saaneet säädettyä ihan hyvään asentoon, ja BMW:n moniopuolinen ajotietokone on niinkin muokattava, että kierroslukumittarin saa paitsi graafisena, myös kokonaan pois näkyvistä. Bokseri on luonteeltaan sellainen, että kierroslukukumittaria ei juuri tarvitse seurata. Ja nopeusmittarin saa myös numeraaliseksi, jolloin se on oikealla paikalla eli oikealla. Sinänsä viisarinäyttöinen nopeusmittari on ihan selkeä. RS:n mittaristo on muokattava ja esimerkiksi kierroslukumittarin punainen alue riippuu siitä, onko moottori kylmä vai kuuma. Kylmällä se on jo 4000 kierrosta, kuumana vasta 9000.

Vaihteenvaihtoa varten on nuoli, joka kertoo suositellun vaihtoajankohdan, mutta esim. nelosella ja 4000 kierroksella se kehottaa vaihtamaan isommalle, joka moottorin äänestä ja käytöksestä päätellen on jo vedättämisen puolella. Niinpä poistin tietokoneen asetuksista ko. toiminnon kokonaan käytöstä. Ei se saksalainenkaan insinööri ihan kaikessa onnistu.

Sen sijaan olen iloinen, että RS:n 1. ja 2. vaihteen välitykset ovat tiheämpiä kuin K-sarjassa eli ruuhkassa ei tarvitse niin paljon luistattaa kytkimellä. Isot vaihteet 5 ja 6 ovat suunnilleen samanlaisia kuin edellisessä pyörässäni, mutta keskivaihteet 3 ja 4 harvempia kuin K:ssa. Mutta näihin välityksiin olen jo tottunut ja pystyn hyvin hyödyntämään mahtavaa alakierrosvääntöä. Matala painopiste ja pitkä akseliväli tekevät pyörästä myös erittäin vakaan ajettavan.

Yksi moite RS:ään on, että sen sivujalka on melko pitkä eli pyörä jää aika pystyyn asentoon. Pitää siis tosi tarkkaan katsoa, mihin sen pysäköi, ettei vehje kaadu. Voi myös tietty käyttää keskijalkaa, mutta sitä nyt ei tarvitse kuin tankatessa, pestessä tai renkaita vaihtaessa.

Mutta se moottori! Siinä on virallisesti 125 hevosvoimaa, mutta Tekniikan Maailma mittasi samalla koneella varustetusta R1200RT:stä 129 hevosta ja ilmoitetun 125 Nm sijaan vääntöä peräti 131 Nm. Parasta on, että voima tulee todella alhaisilla kierroksilla erittäin miellyttävästi ja eleettömästi. RS:ni pakoputki on vakio, mutta kromattu tehdaslisävaruste, ja ennen ostoa harkitsin vaihtavani sen tilalle jonkin tehoputken. Luultavasti kuitenkin pidän tämän putken, koska bokserin matala murina kyllä kertoo muulle liikenteelle, että iso moottori on tulossa eikä se muutenkaan ääneltään nouse sellaiseksi mylvinäksi kuin esimerkiksi K-sarja Laserin putkella. Eikä tarvitse välttämättä pitää korvatulppia edes moottoritiellä.

BMW R1200RS paapuurin puolelta katsottuna ja ilman laukkuja.

Erityisen paljon arvostan luistonestoa ja vakionopeudensäädintä. Koska RS:ssä on useita lisävarustepaketteja, niin muun muassa ajotiloja on neljä: Rain, Road, Dynamic ja User. Jälkimmäisen olen alkuun säätänyt niin, että luistonesto on täysillä eli pyörä ei periaatteessa sudi eikä keuli yhtään, ja kaasunvaste on Road eli hieman kevyempi kuin Dynamic-asennossa, joka onkin sitten todella urheilullinen.

Muita varusteita pyörässä on pitkä lista sähkösäätöisestä Dynamic ESA -alustasta BMW:n navigaattoriin ja rengaspainevalvonnasta huoltovälinäyttöön. Ja kun K-Bemari vei bensaa noin 5,5-7,2 litraa sadalla, niin RS:n ensimmäinen laskemani kulutus oli vain 4,9 litraa, ja tänään enimmäkseen kaupunkiajoa sisältänyt tankkausväli 5,03 litraa sadalla. Eli suorituskykyyn nähden kulutus on todella pieni.

Tämän pyörän seikkailut jatkuvat tässä blogissa. Olen nyt vaihtanut blogin ja YouTube-kanavani ylä- ja taustakuvat uuden pyöräni mukaisiksi. Pysytään kanavilla! Katso tästä vielä YouTube-video huhtikuiselta Kaivarin-ajelultani.

Motoblogi

Hyvästi, superpyörä!

Ihan ensiksi pahoittelen, etten ole päivittänyt tätä blogia sitten viime syksyn. Yleensä tammi-helmikuussa olen käynyt MP-messuilla ja kirjoittanut niistä, mutta koronatilanteen takia nekin peruttiin tältä vuodelta. Olen siis odotellut ajokauden alkua. Tänä vuonna aloitin sen 29.3., jolloin tiet olivat Helsingissä jo kuivat ja pääosin pesty ja harjattu hiekasta.

BMW K1200S ja jäätynyt meri, tämä kuva on aiemmalta keväältä.

Kun edellisen kerran vaihdoin moottoripyörää, minulla oli BMW F800ST alla, ja halusin isomman pyörän. MItään vikaa ST:ssä ei ollut, se on suorituskykyinen ja kevyt, hihnavetoinen kulkine, jonka bensankulutus on melkein olematon. Viitisen vuotta ajettuani kyllästyin hieman sen kaksisylinterisen Rotax-moottorin värinöihin, ja löysin tilalle K1200S:n, jossa on lähes värinätön, nelisylinterinen rivimoottori.

Kuvittelin alunperin, että K-sarjalainen on viimeinen pyöräni, kunnes jonain päivänä lopetan ja ostan ehkä avoauton tai jotain. Tyytyväisenä olen tähän asti sillä ajanut, mutta oikeastaan oston jälkeen vasta tajusin, että kyseessä on superpyörä.

Mikä sitten on superpyörä? Kiihtyvyys tulee itse ensimmäisenä mieleen, ja siihen vaikuttaa teho, vääntö, välitykset, paino, katteet ym. seikat. K1200S kiihtyy 0-100 km/h noin 2,8-2,9 sekunnissa. Kumma kyllä se jättää taakseen lähes kaikki Porschet, Lamborghinit, Ferrarit ym. nopeina pidetyt autot. Paitsi niiden parhaat, nelivetoiset versiot. Jotkin sähköurheiluautotkin voivat olla nykyään nopeampia kiihtymään.

Tässä on pieni video ja ääninäyte K1200S:stä paikallaan YouTube-kanavaltani. Tuota voisin kuunnella pitkäänkin.

Huippunopeus K-sarjalaisella on siellä 280 km/h yläpuolella, ja autoissa yli 300 km/h vauhtiin yltää jo useampikin malli. Mp-maailmassa K1200S:ää nopeampaa pyörää saa hakea, mutta kyllä niitäkin on. Käytännön merkitystä näillä lukemilla ei tietenkään ole. Mutta ajossa K tuntuu superpyörältä heti käynnistyksen yhteydessä. Osansa siihen on siinä alusta lähtien ollut Laserin tehoputki. Tyhjäkäynnillä ääni kuulostaa rallatuksella, pienillä kierroksilla moottori hieman viheltää, mutta yli 4000 kierroksen kone mylvii uskomattoman kauniisti. Tai siis omiin korviin se kuulostaa siltä. Kuitenkin tyhjäkäynnillä ja matalilla kierroksilla 167 hevosvoiman kone on sivistyneen kuuloinen.

BMW K1200S juuri ennen luovutusta uudelle omistajalle. Tähän lisättiin vielä sivulaukut ynnä muuta.

Tekniikan Maailma aikoinaan mittasi nopeiden matkapyörien vertailussa – jonka K1200S voitti – että sen vääntö ei ole 130 Nm, kuten ohjekirjassa kerrotaan, vaan peräti 139 Nm. Vahvaa vääntöä ei tosin täysin voi hyödyntää, koska 1. ja 2. vaihteen välitykset on tehtaalla suunniteltu liian pitkiksi kaupunkiliikenteeseen. Menoa joutuu välillä auttamaan kytkimellä. K1200S on kardaanivetoinen, joten välitystä ei voi vaihtaa. Tässä onkin ehkä kardaanin ainoa huono puoli verrattuna ketjuvetoisiin.

K1200S:ään saa hyvän ajoasennon, kun käyttää ohjaustangon nostajia eli risereitä. Satulan istuinkorkeus on noin 820 mm. eli keskipituiselle ihan hyvä, monelle taas liian korkea tai liian matala. Koska satulaa ei ole halpaa vaihtaa, niin nämä asiat jokaisen pitää itse testata koeajolla.

Varsinaista koeajoaraporttia en omasta pyörästäni koskaan ole kirjoittanut, enkä tee sitä nytkään. Blogissani on kymmeniä juttuja, kuvia ja videoita ajamistani matkoista K1200S:llä, joista saa hyvän käsityksen pyörästä, jos lukija joskus sellaisen haluaisi hankkia. Aiempia koeajojani muista pyöristä löytää blogista hakusanalla koeajo.

Teen kuitenkin tähän yhteenvedon hyvistä ja huonoista puolista.

BMW K1200S *****

Plussaa:

  • huikea suorituskyky, superpyörän olemus ja fiilis
  • huippuluokan Brembo-ABS-jarrut
  • äänet Laserin pakoputkella
  • irrotettavat laukut matkakäyttöön
  • kardaaniveto.

Miinusta:

  • 1. ja 2. vaihde ovat kaupunkiajoon liian harvoja
  • kulutukseen nähden pieni polttonestesäiliö.

Viime lauantaina päätin panna K-sarjalaiseni myyntiin, olin ottanut jo aiemmin kuvia, ja korostin ilmoituksessa mm. melkein uusia renkaita ja sitä, että pyörässä on tehdasasenteinen hälytin. Meni muutama tunti, niin yhteydenottoja alkoi tulla. Nettimoton kautta tuli viestejä, suoria ihan hyviä ostotarjouksia, tekstiviestejä ja soittoja. Olin hämmästynyt, kuinka paljon kiinnostusta pyöräni herätti. Myös Tori.fissä ja Facebookin parissa ryhmässä ilmoitin.

Osaltaan varmasti vaikutti se, että kuten ilmoituksessani mainittiin, pyörä oli minulla peräti noin kuusi vuotta, ja sillä oli ostaessani ajettu vain noin 30 000 km. Itse taas en ikuisesta ajanpuutteesta johtuen ehtinyt ajaa kuin sen verran, että mittarissa oli reilut 42 000 kilometriä. Se on vähän vuosimallille 2007. Kaikki huollot oli tehty merkkiliikkeissä ja säännöllisesti, lisävarusteita laukuista ja vaihdeavustimesta lähtien löytyi eikä pyörää ollut kaadettu tai kolaroitu. Olin myös käyttänyt pyörän myyntiä varten merkkiliikkeessä tarkistuksessa, että se on turvallisessa kunnossa, ja sen kehtaa myydä eteenpäin.

Sunnuntaina ja maanantaina vietin puhelimessa tunteja neuvotellen, ja kaupat lyötiin pian kiinni. Ostaja tuli Varsinais-Suomesta ja tarkastuksen ja koeajon jälkeen kaupat saatiin päätökseen jo tiistaina, kun hinnastakin päästiin pian yksimielisyyteen. Annoin mukaan mm. alkuperäisen pakoputken, joka näytti käyttämättömältä.

Oli haikeaa katsoa, kun viimeisen kerran takavalo katosi nurkan taakse ja tuttu pakoääni vaimeni kaupungin vilinään.

Moottoripyöräilyä en lopeta, ja seuraava menopelini on jo hankittu. Se on ehkä pieni yllätys blogin lukijoille, joita on taas talven aikana ollut tuhansia. Nyt keväällä kiristän hieman julkaisutahtia, ja seuraavassa postauksessa onkin aika esitellä ostokseni. Hyvää vappua kaikille!

Helsinki Bike Show 2020

Bike Show on järjestetty pääkaupungissa nyt jo 16 kertaa. Aiempina vuosina se on ollut muun muassa Hietarannan uimarannan tuntumassa ja Kaivopuistossa. Ajankohta on yleensä ollut kesäkuun alkupuoli, mutta tänä vuonna koronan takia tilaisuus siirrettiin syyskuulle.

Tähän blogiini en ole aiemmin kirjoittanut Bike Show’sta, mutta panen tähän yhden kuvan toissa vuoden näyttelystä, joka oli 9.6.2018.

Café racereitä vuoden 2018 Helsinki Bike Show’ssa Kaivopuistossa.

Tänä vuonna tilaisuuden fiilis oli ihan toinen kuin ajokauden alussa kesäkuussa olisi ollut. Mutta ei voi mitään ja järjestävä taho Modified Motorcycle Association of Finland oli tehnyt parhaansa lyhyellä varoitusajalla tapahtuman toteuttamiseksi. Kyllä syksylläkin tilaisuus veti kaksipyöräisten harrastajia.

Ajoin paikalle Helsingin Suvilahteen puolen päivän korvilla 5.9., ja paikalla oli ehkä reilut pari sataa moottoripyörää. Näyttelypyöriä oli kai kolmisen kymmentä eli vähemmän kuin yleensä. Joskus on ollut 150:kin pyörää.

Raleigh 15 vuodelta 1927 on 250-kuutioinen.

Raleigh 15 oli entisöity huolellisesti, ja se on esiintynyt aiemminkin näyttelyissä. Rekisterissä se ei ole, kun ymmärtääkseni siitä puuttuvat esimerkiksi jarrut.

Pitkäkeulaisten chopperien rivistössä oli tämä oranssi kaunotar. Muotoilu on selkeää.

Oranssi chopper.

Erikoisimpia menopelejä oli trike eli kolmipyörä, josta aina voi keskustella, onko se moottoripyörä ollenkaan. Mutta se sopii hyvin esimerkiksi prätkän osien kuljettamiseen tai majoittumiseen, koska siinä on perävaunu. Cavalcus-niminen peli oli Fordin moottorilla varustettu, ja siinä oli mm. viiden kilon kaasupullo, takavalot ehkä 1959 Cadillacista, sukset ja muita varusteita.

Ford Cavalcus on trike.
Cavalcuksessa on Focuksen moottori.

Cavalcuksesta ja rakentajan muista projekteista saa lisätietoa netistä hakusanalla Kylähullu tai Cavalcus. Kannattaa tutustua.

Sportster oli kokenut muodonmuutoksen.

Matala custom Harley-Davidson Sportster oli muuttunut täysin. Lisäpisteet se saa siitä, että vaikea mallinimi oli kirjoitettu tankin kylkeen ihan oikein. Lieneekö maailman ainoa supermoto-Sportster, en tiedä. Kun vuodesta 1957 lähtien tuotannossa ollut mallisarjan edustaja on saatu näin erikoiseksi, se on vaatinut ihan miettimistä.

Yleisöpyörien joukossa oli muun muassa tämä 1950-60-lukujen taitteesta oleva H-D.

Moottoripyörien rakentelu, tuunaaminen ja virittely on osalle pyöräilijöistä se tärkein osa harrastusta. Jotkut esillä olleista pyöristä ovat käyttöpyöriä jokapäiväisiin ajoihin, mutta osa elää vain talleissa ja näyttelyissä. Hyvä että meitä motoristeja on monenlaisia ja kiinnostuksen kohteet vaihtelevat.

Ehkä ensi vuonna Bike Show on taas omalla paikallaan kesän alussa. Seuraa myös uutta harrasteautojen blogiani Klassikkoblogi.

Högbergetin luolassa

Kerron heti alkuun uutisen. Aloitin elokuussa 2020 myös toisen blogin, jonka nimi on Klassikkoblogi. Se on tässä osoitteessa ja se kertoo harrasteautoista.

Ei huolta, en aio tämän Motobloginkaan päivittämistä unohtaa, vaan pidän sitä yllä jatkossakin. Tämä on jo 62. postaukseni eli julkaistu artikkelini täällä. Lukukertoja blogilla on noin neljän vuoden aikana ollut lähes 18 000 ja kävijöitä lähes 13 000. Nyt voisin onnitella itseäni.

Tämän kerran retkeni kohdistui siis Kirkkonummen Porkkalantien varrella olevaan aivan erityiseen luolaan. Högbergetin eli Korkean vuoren luola on merkillinen luonnonilmiö, joka on syntynyt täysin itsekseen viime jääkauden jälkeen.

Högbergetin luolan suuaukko

Sulamisvedet ovat kovertaneet kallioon niin kummalliset muodot, että ne pitää itse nähdä. Mutta ensin luola pitää löytää, eikä se ole ihan helppoa. Internetistä löytyy kyllä linkki luolan sijaintiin vaikka Google Mapsista, mutta tieltä lyhin reitti luolalle on hankalasti yksityisen ratsutilan poikki. Karttaa ja ajoreittiä kannattaa tutkia tovi ennen kuin lähtee liikkeelle, jotta ei häiritse ratsutilan rauhaa.

Helsingistä luolalle ajaa noin 30-45 minuuttia ja pääreitit ovat joko Kehä I, Kehä III tai keskustan ja Lauttasaaren kautta. Mutta aina päädytään lopulta kantatielle 51 eli Hangontielle. Itse valitsin menoreitin Kehä I kautta.

Elokuun alkupuolella oli sopivat 20 C lämmintä, ja mennessä oli hyvä tarkkailla, kuinka Espooseen rakennetaan kovasti uutta varsinkin metroasemien läheisyyteen. Hyvä että harvaan asuttu Espoo näin tiivistyy, ja lähivuosina rakentaminen kiihtyy entisestään, kun länsimetron jatke valmistuu Kivenlahteen asti.

Kivenlahden jälkeen tulin Kirkkonummelle, josta olen kirjoittanut jutun Porkkalan-retkellä 4.8.2016. Silloin kävin Café Porkkalassa. Nyt en mennyt ihan sinne asti, vaan jätin pyörän pienen metsätien tuntumaan, koska tarkoitus oli lähestyä luolaa lännen kautta. Luin kävellessä välillä kännykän navigaattoria, koska olen usein huono suunnistamaan. Kuivahko mäntymetsä alkoi pikku hiljaa nousta, niin myös hiki ajovarusteissa.

Moottoripyörän jätin muutaman sadan metrin päähän

Olin päättänyt mennä suorinta tietä metsän poikki, niin en häiritse ratsutilan eloa. Rinne nousi ylös kalliolle yhä jyrkemmin, ja hevosten ratsastuspolut jäivät taakse. Muistan lukeneeni, että Högberget on 55 metriä meren pinnasta, ja merihän ei siitä ole kaukana. Peuramaan golfkenttä muuten näkyy vuorelta.

Högbergetin vuoren näkymiä Kirkkonummella

20-30 minuuttia kierreltyäni parkista lähtien tulin lopulta luolalle, joka ei ylhäältä lähestyen erotu mitenkään ympäristöstä. Ylhäällä oli pari luola-kylttiä opastamassa, mikä on kiva satunnaiselle kulkijalle. Maasto on louhikkoista, jylhää, jopa vaarallista. Varsinkin kun jalassa olivat aika liukaspohjaiset mp-saappaat. Niitähän ei ole tehty kalliokiipeilyyn.

Onneksi polkuja oli yllättävän paljon mistä arvasi, että sadat ja tuhannet muut ovat etsineet samaa luolaa vuosien varrella. Sitä lähestyessä nautin jokamiehen oikeudella vähän mustikoita, koska niiden sato oli tänä vuonna lähes ennätysmäinen.

Siinä se oli, Äiti Maan luolaksikin kutsuttu luonnonihme. Suuaukko näytti tavanomaiselta, ja sen edessä oli ehkä juuri se kivi, joka mannerjään sulaessa oli pyörinyt kallion kolossa aikansa ja muodostanut yhden maailman ihmeellisimmistä luolista. Suuaukon lähellä yksi mänty oli hauskasti kasvanut nojaamaan kalliota vasten, ikään kuin tukemaan sitä.

Salamalla otettu kuva Högbergetin luolasta

Luola on syntytavaltaan ehkä ainoa Suomessa, koska se on hiidenkirnujen tapaan veden ja kivien kuluttama, mutta ei pysty- vaan vaakasuoraan. Puhutaan virtauseroosiosta. Luolan ikä on siis ehkä 7000-9000 vuotta. Olisi ollut hauskaa, jos time-lapse-tekniikalla silloin olisi ollut joku kuvaamassa tapahtuman. Luolan synty on vienyt satoja, ehkä tuhansia vuosia. Joku geologi pystyisi kai arvioimaan tarkemmin.

Kirkkonummen Högbergetin luola luonnonvalossa

Kun astui sisään noin 6-7 metriä pitkään, metrin levyiseen ja parin metrin korkuiseen luolaan, hymy levisi kasvoille. Ei tarvitse olla edes gynekologi, vaan vähäisemmälläkin naisen anatomian ymmärryksellä poimuista tulee mieleen monenlaista. Netissä on erilaisia nimityksiä luolalle, joten en käy niitä tässä toistamaan.

Högbergetin Äiti Maan luola Kirkkonummella

Vaikuttava ja hauska luola on joka tapauksessa. Sen katossa on aukkoja, joista tulee valoa juuri sopivasti, ja seinät sulamisvedet ovat hioneet sileiksi. Otin itse useita kuvia ja onneksi paikalle sattui myös nelihenkinen suomenruotsalaisperhe, joka ystävällisesti otti minustakin pari kuvaa, koska olin yksin liikkeellä.

Bloggaaja Tommi mp-varusteissa sisällä Högbergetin luolassa

Takaisin pyörälle päätin tulla eri reittiä. Kävelin luolalta ensin etelään, sitten lounaaseen ja pohjoiseen välttäen näin sekä korkeimman kallion että yksityisen pihan. Onneksi tämäkin reitti löytyi lopulta ihan hyvin maaston polkuja seuraamalla, mustikoita syöden ja välillä kännykästä satelliittikuvaa katsoen. Eläköön tekniikka.

Helsinkiin ajoin yhtä jännää kokemusta rikkaampana Lauttasaaren kautta. Olin ollut Äiti Maan kohdussa.

Chevy Chevelle SS

Malmi cruising 3.7.2020

Ensin pari sanaa viime kuun kruisailusta. Kesäkuun cruising-ilta oli hiljainen, koska koronavirusrajoitukset olivat vielä voimassa. Lisäksi Malmin lentoaseman aita oli kiinni, joten vain pysäköintipaikalle mahtui jonkin verran autoja.

Olin kuitenkin paikalla, ja tässä video 5.6.2020 tilaisuudesta. Bloggauksen lopussa on video 3.7. illasta.

Keskikesän vilkkain päivä kruisailla on ollut heinäkuun ensimmäinen perjantai, niin tänäkin vuonna, koska vihdoin korona on hieman hellittänyt ja rajoituksia purettu.

Menin vasta melko myöhään eli vähän ennen iltaseitsemää lentoasemalle, ja siellä olikin täysi häkä päällä. Kiitoratoja oli avattu niin, että aika monta kilometriä tuli käveltyä. Eli cruisingissa saa myös liikuntaa.

Melkein ensimmäisenä bongasin Sunbeam Alpinen 1960-luvun alusta. Avomalliseen roadsteriin sopii hyvin punainen väri.

Sunbeam Alpine.

Sitten vastaan tuli Mustang GT:tä ja muuta jenkkirautaa. Yksi rautakauppa oli tehnyt vanhaan Fiat Unoon ihmeellisen virityksen ja muuttanut sen avaruusajan kulkuneuvoksi. Hauska toteutus ja yksityiskohtien ihmettelyssä meni tovi.

J. Suutarinen Oy:n avaruusajan Fiat ohjuksineen.

Kentällä oli myös Mercedes-Benz SL190, joka kiilteli pestynä ja vahattuna komeasti. Mustassa värissä on se huono puoli, että sitä joutuu pesemään useammin kuin ehkä mitään muuta väriä, jos sen haluaa pitää siistinä.

Mercedes-Benz SL190.

Chevy Chevelle SS tuli vastaan ja se on ihan parhaita klassikoita Chevroletin tehtaalta Corvetten ja Camaron ohella.

Chevy Chevelle SS.

Sitten pamahti oikein kunnolla. Ei siis fyysisesti, mutta tuli vastaan auto, josta en tiennyt edes merkkiä. Paikalla sattui olemaan omistaja, joka oli juuri tuonut alkuperäisen Innocenti C:n Etelä-Italiasta. Siinä oli vararengasta ja työkaluja myöten suunnilleen kaikki kuulemma alkuperäistä. Ja autoa on valmistettu vain jotain 795 kappaletta, niin ihme etten heti sitä tunnistanut. Vuosimalli on siis 1968, ja tehdas on sama, joka on valmistanut Lambretta-skoottereita.

Innocenti C vuodelta 1968.

1100-kuutioinen ja supermatala roadster oli keltaisena monen muunkin mielenkiinnon kohteena. Kesti hetken, ennen kuin sain otettua pari kuvaa niin, ettei kauheaa määrää ihmisiä ollut edessä.

Innocenti C on todella matala ilmestys, ja superharvinainen.

Sitten bongasin Buick Rivieran noin vuodelta 1972. Siinä on koko automaailman hienoimpia takaosia, niin sanottu veneperä eli kolmionmuotoinen takaluukun yläosa. Myös takalasi on taidokasta muotoilua.

Buick Riviera.

Punainen Cadillac dagmar-puskureineen oli sykähdyttävä ilmestys. Avomalli lienee vuoden 1956 paikkeilta.

Avo-Cadillac on 1950-luvun puolivälistä.

Leikkasin Malmin heinäkuun pre-cruisingista YouTubeen tämän videon, jossa näkyy monenlaista kalustoa. Varsinaista cruisingia ei perinteiseen tyyliin Helsingissä ollutkaan, koska Kaivopuiston rantatie on katkaistu moottoriajoneuvoliikenteeltä betoniporsain, ja Kauppatorille oli kuulemma tahallaan jätetty toriteltat pystyyn, joten sinnekään ei nyt voinut kokoontua.

Hieman outoa toimintaa kaupungilta, lieneekö korona syynä vai kulttuurihistorian ymmärryksen puute. Ainakin omasta mielestäni harrasteajoneuvojen yhtenä kesäiltana kuukaudessa tapahtuva kokoontuminen on ollut hyvää mainosta kaupungille, jonka vetovoimasta ja turismista periaatteessa yritetään pitää kiinni.

Koeajo: Honda CRF1100L Africa Twin

Honda CRF1100L Africa Twin perinteisenä punaisena.

Tämä kevät on koronan takia poikkeus aiempiin siinäkin mielessä, että moottoripyörien suuri koeajotilaisuus Pasilassa on tältä vuodelta peruttu. Olen kirjoittanut siitä monena vuotena blogiini. Kertomuksia ja arvioita on täällä:

2019: Suzuki Katana ja muita koeajoja

2018: Suuri koeajopäivä 2018

2017: Koeajopäivä: Aprilia, Ducati, KTM ja Yamaha

2016: Koeajotapahtuma 29.4.2016, osa 1(2)

2016: Koeajotapahtuma 29.4.2016, osa 2(2)

Tänä vuonna siis koeajot pitää perinteisesti itse sopia puhelimella tai vain ajaa liikkeeseen ja kysyä, onnistuuko. Ja onnistuu se yleensä, koska kauppaahan siinä tehdään.

Koleana toukokuun päivänä käynnistin pyöräni, kun Helsingissä rannikon lähellä oli vain kuusi astetta lämmintä. Kehä III:lla lämpöä oli enää vain kolme astetta, joten panin hetkeksi lämpökahvat päälle. Vaikka talvi oli leuto ja lumeton, niin kevät oli pikemminkin kolea kuin lämmin ihan tähän asti.

Honda CRF1100L Africa Twin edessä automaattina ja Adventure Sports -varusteilla, takana poljinvaihteilla.

Kauden tärkeimpiä uutuuksia on uusi, isompi versio Hondan Africa Twinistä. Testasin aiempaa, tuhatkuutioista versiota huhtikuun 2016 tapahtumassa, josta kirjoitin kaksi juttua. Hondaa arvioin niistä ensimmäisessä, ja annoin tuotteelle silloin neljä tähteä.

Nyt kaikkea on enemmän ja elektroniikka lähentelee tai ylittää jo parhaiden eurooppalaisten tason. Viimeksi koeajoin automaattivaihteista DCT-versiota, joten nyt oli sopiva kokeilla poljinvaihteista pyörää, jossa on perinteinen käsikytkin ja pedaalivaihteet.

6,5 ” kosketusnäyttö ja valtava nappiviidakko on näkyvintä uutta verrattuna sata kuutiota pienempään malliin. Bluetoothilla kännykän voi yhdistää näppärästi näyttöön. Vasen peukalo käyttää ohjaustangon pieniä nappeja, joihin miesten talvihanska kädessä on vaikea osua. Ergonomia ei ole ihan paras, jonkinlainen kiertorengas tai muu ratkaisu selkiyttäisi sitä.

Mutta ei nappeja vauhdissa paljon pitäisikään painaa, joten kyllä niiden kanssa pärjää. Vakionopeudensäädin on oudosti oikealla eli kaasukäden puolella, mutta pääasia että se on olemassa.

Honda 1100 Africa Twinin ohjaamo on täynnä nappeja.

Ajoasento on väljä, pysty ja kädet melko leveällä eli juuri sellainen kuin mielestäni pitääkin. Noin 180-senttinen kuljettaja saa vielä jalkansa kunnolla maahan, mutta tällaiset ”katumaasturit” sopivat mittojensa puolesta parhaiten pitkille ja painaville kuskeille. Saatavilla on onneksi korkea ja matala satula ja penkin korkeussäätö.

Kuten aina, ajossa paino tuntuu häviävän johonkin ja meno on leppoisaa. Toisiovälitys on ketjulla, ja se on niin sanottu moottoritievälitys. Eli vaihde x kymmenen on pienin sopiva nopeus, esimerkiksi kuutosella voi ajaa kuuttakymppiä. Sama välitys on omassakin pyörässä, joten siihen on jo tottunut. Vääntöä Hondassa on 105 Nm ja tehoa 102 hevosvoimaa. Mikään tykki se ei ole, mutta tällä välityksellä keskikierroksilta lähtien alkaa kyllä tapahtua.

Ainoa hyvä puoli ketjuvedossa on se, että välitystä on helppo säätää, itse muuttaisin sitä rattailla tiheämmäksi. Muuten twiniin sopisi hyvin kardaani, kuten osalla kilpailijoista.

Käyntiääni vakioputkella on kivan hiljainen, enkä kaivannut tehoputkea. Standardiputki sopii hyvin eleettömään Hondaan, jossa voima tulee muutenkin ulos tasaisen rauhallisesti.

Honda CRF1100L on kokoisekseen siro ilmestys.

Matala visiiri ei suojaa kypärämelulta, mutta katteet peittävät roiskeet rintaan ja jalkoihin ihan hyvin. Adventure Sports -version katteet ovat isommat ja tähän tavalliseenkin saa lisävarusteena isompaa lasia, jos haluaa. Perusversion hinta on 20 780 euroa, Adventure Sports DCT-vaihteilla ja sähköisellä EERA-jousituksella maksaa 27 990 euroa, että onhan siinä jo hintaa. Tankin koko on jopa 24,8 litraa, joten huoltoasemalla ei tarvitse yhtenään vierailla.

Paino ajokunnossa on vain 226 kiloa, mikä on keveydessään hyvä saavutus. Moni kilpailija on massaltaan kymmeniä kiloja enemmän, mikä tuntuu niissä polttonesteen kulutuksessa ja päästöissä, mutta myös ketteryydessä kaupunkiajossa. Africa Twin on ihan mukava pyöritellä pienessäkin tilassa, kunhan korkeussäädöt ovat kohdallaan. Soratiellä en sitä päässyt kokeilemaan, mutta kehätiellä ja moottoritiellä matka sujui hyvin.

Kaarre-ABS, ajotilat ja keulimisen- ja luistonesto ovat tätä päivää ja ne toimivat ilmeisen hyvin. Sähkösäätöinen EERA-jousitus tuo mieleen BMW:n ESA-järjestelmän. Tosin saksalaiset esittelivät sen tuotantopyörään jo 15 vuotta sitten. Ehkä japanilaiset halusivat testata jousitusta perusteellisesti? Tulos on kuitenkin hyvä eli parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Arvioni Honda CRF1100L Africa Twinistä ****

Plussaa

  • monipuoliset sähköiset turva- ja mukavuusvarusteet sekä lisävarusteet
  • väljä ja pysty ajoasento, käsisuojatkin on
  • automaattivaihteisto ja eri korkuiset satulat saatavilla
  • voima tulee ulos kivan tasaisesti
  • keveys ja sirous verrattuna moniin kilpailijoihin
  • iso tankki, pienehkö kulutus -> pitkä käyttösäde.

Miinusta

  • nappuloiden ergonomiassa kehittämistä
  • hinta huippuvarusteilla.

All road- ja jopa maastokäyttöön Africa Twin on kova kilpailija Euroopan ja Japanin vastaaville tuotteille. Jo perusvarustein rahalle saa hyvän vastineen ja tekniikka on ihan tätä päivää.

BMW K1200S

Huollon aika K-sarjalaiselle

BMW K1200S

BMW K1200S Kallion kirkon edustalla Helsingissä.

Yleensä olen maalis-huhtikuun vaihteessa aika pian raportoinut ensimmäisistä kevätajeluista, mutta tänä vuonna tilanne on tietysti toinen koronaviruspandemian takia.

Itse asiassa ensimmäistä kertaa vuosiin olen ajellut paljon enemmän polku- kuin moottoripyörällä, kilometreissä tosin edelleen enemmän moottoripyörällä. Kun yli kymmenen hengen tilaisuudet ja kokoontumiset ovat edelleen kiellettyjä tai vahvan suosituksen vastaisia, en ole itsekään sellaisiin tunkenut.

Ajokauden aloitin tänä vuonna 28.3., jolloin oli lumettoman talven jäljiltä jo kohtuullisen mukavat kevätkelit. Sen jälkeen Helsingissäkin satoi lunta tai räntää usean kerran, ja Uudenmaan maakunnan sulku osaltaan rajoitti ajelut muutenkin ihan minimiin. Uusimaa on sittemmin taas avattu, mutta kevät on ollut kaikkiaan vaisu ajamisen suhteen.

IMG_20200328_135737

Ensimmäisellä ajoreissulla tänä keväänä piipahdin mm. Kaivopuistossa.

Eli nyt on ollut aikaa teettää 40 000 kilometrin määräaikaishuolto omaan kulkupeliin. BMW:llä se on lähinnä vikakoodien luku, turvatarkistus ja nesteiden sekä suodattimen vaihto. Lisäsin vielä vapaaehtoiset jarru- ja kytkinnesteen vaihdot, koska nekin itsekseen vanhenevat pikku hiljaa.

Teetin huollon Kehä III:lla tutussa liikkeessä, ja se oli valmis muutamassa tunnissa. Koska jouduin tulemaan kotiin raideliikennettä käyttäen, en ehtinyt hakea pyörää samana päivänä, vaan vasta seuraavana. Hyvä etten pidemmäksi aikaa ajokkia jättänyt, sillä jo pari päivää myöhemmin satoi taas reippaasti räntää. Onneksi renkaat ovat edelleen uutta vastaavat Pirelli Angel GT II:t, jotka syksyllä myöhään vaihdatin.

IMG_20200428_132856

Pirelli Angel GT II vastaa vielä uutta rengasta.

Öljyksi Bemariin pantiin Advanced Ultimate 5W-40, jarrunesteeksi Castrol brake fluid DOT4 ja kytkinnesteeksi Hydraulic oil Hyspin V10. Ai mitäkö maksoi? Pienlisineen lasku oli noin 375 euroa, mutta nyt on tärkeät litkut taas kunnossa ja ajo voi jatkua. Nyt on taas merkkiliikkeen leima huoltokirjassa, jota seuraava omistaja toivottavasti arvostaa,  ja ammattilaisten tekemät toimet ja pikku tuki paikalliselle yritykselle, mikä näinä aikoina ei ole sekään merkityksetön.

IMG_20200428_131339

Huoltomatkalla bongasin tämän komean BMW K1600 Grand American.

Tällä kertaa en lisää tähän juttuun videoita, kun en ole uusia kuvannut. Mutta kyllä se kevätaurinko ja koronarajoitusten aukeaminen pikku hiljaa taas vie enemmän tien päälle. On tietty harmi, että ostettu lippu muun muassa Kymiringin heinäkuun ajoihin jää käyttämättä siksi, että tilaisuus siirrettiin ensi vuoteen, mutta toivottavasti silloin kisaamaan päästään. Ilmeisesti rahat saa takaisin tai voi käyttää lipun vuoden 2021 kisassa.

Monta suurta tilaisuutta on peruttu tai siirretty, kuten Hymyilevän motoristin kevätpäivä Eurassa tai Liedon motoristikirkko. Blogistani voi hakusanalla etsiä tarinoitani aiempien vuosien tilaisuuksista.

Eniten kuitenkin harmittaa, jos odotettu ja loppuun myyty Hassisen koneen (tai Koneen) 40-vuotisjuhlakonsertti Ratinan stadionilla Tampereella peruuntuisi tai siirtyisi. Toivotaan parasta, se on kuitenkin vasta 8.8. Palataan taas ja pysytään terveinä!

IMG_20200428_135052

K1200S rannalla, joka tänä vuonna ei jäätynyt ollenkaan.