Pyynikin ajot 2018

Katsojia Pyynikin rinteillä oli tuhansia.

Yksi Suomen legendaarisimmista moottoripyöräkilpailuista oli Pyynikin ajot tai Pyynikinajot, joka ajettiin sotavuosia lukuun ottamatta vuosina 1932-71 peräti 34 kertaa. 1960-luvulla se oli myös MM-osakilpailu. Kirjoitan blogin lopussa myös käynnistä Vehoniemen automuseoon.

Pyynikinharjun kauniissa maisemissa ajettua kisaa on muisteltu perinnejoilla neljä kertaa: 1991, 2000, 2015 ja 2018. Tänä vuonna ajot olivat kaksipäiväiset 25.-26.8.2018 ja paikkana siis Tampereen Pyynikin seutu.

Saavuin paikalle moottoripyörällä sunnuntaina puolen päivän jälkeen ja pyörin hetken aikaa Eteläpuiston pohjoispuolisia kortteleita, kun en tiennyt, mihin asti pyörällä voi ajaa. Vastaan tuli yhä useampia suljettuja katuja, joten Pyynikintiellä kysyin järjestysmiehiltä, miten toimitaan. Kuulin että vartin päästä katu avataan puoleksi tunniksi ja sillä välin voi ajaa mp-parkkiin Pyynikin rantaan.

Paikalla oli muitakin motoristeja ja hetken aikaa kuuntelimme ensimmäistä, kaksitahtisten näytösajoa, kunnes oli aika käynnistää omat moottorit ja kaartaa näkötornin ohi ylös ja alas Pyynikintietä.

Hotelli Rosendahlin ja rannan pysäköintialueet oli varattu tapahtumalle niin, että auton olisi joutunut jättämään Eteläpuistoon tai Särkänniemen parkkipaikalle, josta olisi ollut bussikuljetus.

Sain prätkäni mp-parkkiin lähelle Rosendahlia, jossa oli jo satoja pyöriä ja lisää tuli koko ajan. Pysäköinti maksoi viisi euroa ja sillä sai myös hienon Pyynikin ajot 2018 -tarran.

Mp-parkki alkoi täyttyä kello 13 jälkeen.

Pyynikki on itselle tuttua seutua, tulihan Tampereella joskus asuttua, opiskeltua ja työskenneltyä. Usein käyn munkkikahvilla näkötornilla, mutta sinne ei perinneajon vuoksi nyt voinut ajaa.

Lähellä on Varalan urheiluopisto, jossa yhdestä työpaikasta meillä oli vakituinen salibandyvuoro. Opistolta on kaunis näköala Pyhäjärvelle.

Ruusiksen pubissa taas tuli aikoinaan pelattua opiskeluaikoina Trivial Pursuitia ja Pyynikin rannassa on tullut uitua lukuisia kertoja, onhan se ehkä kaupungin paras ranta nurmikoineen ja hiekkarantoineen.

Nuorempana minulla oli yhdessä vaiheessa 3-sarjan BMW, siis auto. Ajoin silloisen tyttöystäväni kanssa kerran syksyisenä iltana salaa juuri tälle rannalle, mentiin ahtaalle takapenkille ja tehtiin sitä, mitä nyt nuoret parit illan hämärässä tekevät.

Vuoden 2018 perinneajo toimi siis niin, että ensin kaksi- ja sitten nelitahtiset pyörät ajoivat neljä ratakierrosta noin puolen tunnin sisällä. Sitten oli puoli tuntia aikaa ajaa sisään tai ulos mp-parkkiin ja asukkaille mahdollisuus tulla ja mennä.

Heti kun sain Pyynikin pysäköintipaikalla kypärän pois päästä, siihen tuli vanha yliopistoaikojen opiskelukaveri Jaana, jota en ollut nähnyt vuosikausiin. Tuli vaihdettua kuulumiset ja sitten olikin aika lähteä tutustumaan varsinaiseen tapahtumaan.

Kesäteatterin pysäköintipaikka oli varattu varikoksi, jossa oli tunnelmaa ihan kuin oikeissa kilpailuissa. Kuljettajat viiksineen ja aavistuksen liian pienine nahkapukuineen, upeat klassikkopyörät, joita oli mm. Honda, Yamaha, AJS, BSA, Norton, BMW, Triumph, Yamaha ja niin edelleen, ihailijat ympärillä, bensakanisterit, varaosat, kuljetusautot ja trailerit sekä teltat ja katokset loivat tunnelmaa.

Varikko oli tehty kesäteatterin viereen.

Ensin kiipesin pieneen, tilapäiseen katsomoon ihan Rosendahlin sisäänkäynnin kohdalla. Siitä näki hyvin radan alas, vasemmalle kaartuvan mutkan, pienen suoran ja oikealle kaartuvan toisen mutkan.

Hotellin kohdalla oli katsomo, josta näki molempiin suuntiin.

Tässä on tunnelmia videon muodossa YouTube-kanavaltani.

Vauhtia, mutta ei sentään vaarallisia tilanteita.

Tauon jälkeen oli aikaa tutustua varikon lisäksi pyörävalmistelijan osastoihin, joita oli paikalla ainakin BMW, Triumph ja Yamaha. Kyselin uudesta R1250:stä, mutta siitä Bemarin myyjä ei vielä osannut tai voinut juuri mitään sanoa.

Näytteillä oli ajossa olevien lisäksi muitakin klassikkopyöriä kahdellakin alueella. Hondan CB500K3 oli samanlainen kuin itsellä joskus, mutta vanhempaa mallia. Oli Tuutti eli CB750, kuvan harvinainen Benelli ja Hondan VFR750R. Minulla oli joskus Honda VF750S eli Sports, jota joissain maissa myytiin nimellä 750 Sabre.

Benelli 650 ja Honda VFR750R.

Teuvo ”Tepi” Länsivuoren Suzuki ja ajamassa taisi olla Tepi itse.

Kun 4-tahtiset lähtivät uudestaan varikolta Pyynikintielle, niin menin vähän ylemmäs rinteeseen katsomaan. Paikka oli vaarallisesti ulkokaarteessa, mutta kun kyseessä ei ollut kilpailu, niin siinä uskalsi olla. Jos joku olisi suistunut radalta, niin kiire olisi tullut, joten katsoin valmiiksi pakenemisreitin selkäni takaa!

Onneksi kukaan kuski ei lähtenyt hölmöilemään. Pyynikki on oikeasti paksuine mäntyineen ja olemattomine turva-alueineen liian vaarallinen kisaamiseen varsinkin kaksipyöräisille.

Kuva radan ylempää rinteestä.

Ja vielä toinen, vähän pidempi video Pyynikiltä YouTube-kanavaltani.

Vehoniemen automuseossa

Samalla matkalla kun kävin Pyynikillä, piipahdin Kangasalan Vehoniemen automuseolla. Se on suosittu taukopaikka muutama kilometri Kangasalan keskustasta Lahdentietä itään.

Juotiin ensin kaverin kanssa munkkikahvit ja sitten kierrettiin näyttely, joka on ilmainen. Edellisestä käynnistäni saattoi olla pari vuotta, joten autot ja pyörät olivat hieman vaihtuneet.

Bloggaaja piipahti myös Vehoniemen automuseossa.

Oldsmobile vm. 1921 tuo mieleen Aku Ankan. Sympaattinen peli.

Vehoniemen mp-kalustoon kuuluu mm. AJS 1938, sota-ajan Zündapp-sivuvaunu ja useita ratapyöriä. Ehkä niillä on ajettu Pyynikilläkin.

Tampereen-reissu oli tullut päätökseen ja kotiin Helsinkiin lähdin moottoritietä ennen kello 16:tta. Sääennuste lupasi sateita illaksi, mutta ehdin vain Riihimäelle, kun alkoi sataa.

Sateessa ajaminen on tuttua kaikille motoristeille, mutta useat inhoavat sitä. Eikä katteita ikinä tunnu olevan tarpeeksi. Parin tunnin ajon aikana hieman aina kastuu, vaikka kuituvaatteet ovat periaatteessa vedenkestäviä. Nytkin kun sade muuttui rankkasateeksi Nurmijärvellä, vesi valui jonkin ajan päästä hihaa pitkin hanskoihin, jotka turposivat palloiksi.

Jonon nopeus laski 120 km/h:stä välillä 70:ään, kun ei meinannut nähdä mitään. Ajaessa nimittäin vesi roiskuu kypärään, jonka visiiri on täynnä usvaa, jota sitten yrität kädellä pyyhkiä.

Omassa K1200S:ssä on kyllä katteet, mutta ne ohjaavat lähinnä ilmavirtaa, eivät niinkään suojaa isolta sateelta, kuten K-sarjan GTL, R-sarjan RT tai isot Harley-Davidsonit. Tänä kesänä sadetta ei ole juuri tullut, joten poutaa alkoi kaivata hyvin nopeasti. Panin jopa vähäksi aikaa lämpökahvat päälle, vaikka lämmintä oli 18 C. Mutta olipahan tullut nähtyä Pyynikin perinneajo, hieno tapahtuma.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Retket Suvirantaan ja Tirmoon

 

BMW K1200S pestynä ja lähtökuopissa – kohta mennään.

Kesä 2018 jää mieleen lähes ennätyshelteistä. Esimerkiksi Helsingissä heinä-elokuussa oli 32 päivänä peräkkäin hellettä. Hyviä ajokelejä siis, jos nauttii lämpimästä kesätuulesta.

Autolla ajaessa lämpöä on ollut sen verran, että ilmastointiakin on päässyt käyttämään. Mutta moottoripyöräillessä ajovarusteita ei ole kovin järkevää vähentää kuumallakaan ilmalla. Suojaus ja turvallisuus ennen kaikkea. Itse en edes ottanut lämpövuoria pois, ainoastaan raotin ajotakin vetoketjuja ja avasin ajohousujen ”ilmastoinnin” eli polvien alapuolella olevat tuuletusvetoketjut. Niiden ansiosta moottoritievauhdissa ajoviima on miellyttävä.

Mutta jos ajaisi tunnin vain keskustan tai kehäteiden ruuhkissa, niin silloin ottaisin kuivalla kelillä lämpövuorin takista pois, sen verran lämpöä moottori kehittää. Joka tapauksessa moottorin sähköflekti eli tuuletin käynnistyy vähän väliä. Jopa 32  C helteellä koneen lämpötila pysyy hyvin asteikon puolessa välissä hitaassa kaupunkiajossakin.

Monena vuonna olen käynyt Janakkalan Suvirannassa, mutta pariin vuoteen siellä ei ole ollut oikein mitään toimintaa, kun paikan omistaja vaihtui. Mutta 2018 se on taas auki ja motoristipäivä on torstai. Heinäkuun lopulla ajoin sinne. Matkaa Helsingistä kertyy tunti moottoritietä pitkin. Mutkaisempiakin teitä ja hitaammin voi mennä, mutta aikataulusyistä menin taas Hämeenlinnanväylää.

Helle oli kova ja matkalla ajoin pitkään muodostelmassa yksien BMW R1200GS:n ja Honda VFR1200F:n kanssa. En tuntenut motoristejä ennestään, mutta arvasin, että Suvirantaan niidenkin matka vie. Arvasin oikein ja perillä pantiin pyörät parkkiin.

BMW K1200S ja Honda ST 1300 Pan-European.

Tilaa pihassa oli runsaasti.  Munkkia ja kylmää limonadia nauttiessa laskin, että vain muutamia kymmeniä pyöriä oli saapunut. Kaksipyöräisten määrä vaihtelee hirveästi ajankohdan, sään ym. suhteen, joten joskus on varmasti enemmänkin väkeä.

Janakkala on hyvällä paikalla, sama matka suunnilleen on ajaa sekä Helsingistä että Tampereelta ja Hämeenlinnasta vain pieni luikaus. Kun viimeksi olin paikassa ehkä kolme vuotta sitten, paikalla oli ainakin 300-400 pyörää. En siis kovin kauaa itsekään viihtynyt tarjoiluja nauttiessa, hikihän siinä tuli ajovarusteet päällä. Sisämaassa kun ei ollut edes tuulta yhtään.

Café Suvirannan kukkaistutuksia joen partaalla.

Suvirannan maisema on kaunis, kahvila on pienen joen varrella ja paikalliset tulevat sinne myös kävellen, polkupyörällä ja jopa veneellä, sen kun saa laituriin kahvilan viereen. Suviranta järjestää konsertteja ja tansseja ja monenlaista toimintaa.

Väkeä käy Suvirannassa myös veneillä ja vesiskoottereilla.

Polkaisin pian vaihteen ykköselle ja kiihdytin pikkutien kautta takaisin moottoritielle. Lyhyt lepohetki riitti tällä kertaa, oli aika ajaa takaisin kaupunkiin.

Kesällä törmäsin vahingossa netissä paikkaan nimeltä Tirmo. Se on Porvoossa oleva saaristokeskus, joka on Suomenlahden veneilijöille tuttu, mutta kaltaiseni maakrapu ei ollut siitä ennen kuullut. Elokuussa helteisenä päivänä päätin ajaa sinne moottoripyörällä lounaalle.

Ajoin kuutostietä itään ja Porvoon vanhan kaupungin tiehaaran jälkeen löysin liittymän 63, josta Tirmoon käännytään. Olin katsonut reittiä vain hatarasti kotona, kun luulin, että sinne olisi pian opasteet moottoritieltä käännyttäessä. Olin väärässä. Paikalliset varmasti tietävät paikan ja pian piti valita, kääntyykö vasemmalle Ilolaan vai oikealle Sannaisiin. Valitsin intuitiivisesti jälkimmäisen ja se oli oikea suunta. Sannaisten kartanon jälkeen tuli taas tenkkapoo eli Veckjärvi, Ylike vai Renum. Pysähdyin ja vilkaisin kännykän navigaattoria taskussa. Ylike oli oikea suunta.

Tie oli koko ajan asvalttia, tosin alkuun hyvin karkeapintaista. Nopeusrajoitus mutkaisella tiellä on 60-80 km/h eli hyvin ehti katsella kaunista maalaismaisemaa ja bongailla lisää kartanoita: Bosgård jne. Tien 1552 varrelle jäi myös liittymä Virvikin golfiin.

Yllättävän pitkä matka Tirmoon oli, taisi olla moottoritieltä mutkitellen 20-25 minuuttia. Lopulta tie päättyi sananmukaisesti mereen eli Pellingin lossiin. En ajanut sille asti, vaan jäin mantereelle. Myöhemmin katsoin kartasta, että Pellinkejä on Vähä-Pellinki ja isompi Suur-Pellinki. Ja voin kuvitella, että siellä on kivoja mökkejä.

Tirmon saaristokeskus. Ravintola ei näy kuvassa, mutta on vasemmalla.

Ja jos nyt olen oikein ymmärtänyt, niin Klovharun saari eli Haru on myös Pellingin saaristossa Porvoossa. Sehän oli kuuluisien kesäasukkaidensa, jo edesmenneiden Tove Janssonin ja Tuulikki Pietilän, kesäparatiisi kymmeniä vuosia. Siellä on muumeja kirjoiteltu ja muutakin taidetta tehty. Mutta sinne pitäisi olla se venekyyti.

Tirmossa nautin rauhassa lounaan ravintolassa, joka on ihan lossin mantereen puoleisessa päässä melko suojaisalla paikalla. Helteessä väkeä oli ihan kivasti ja palvelua sai sekä suomeksi että ruotsiksi. Viereisessä pöydässä kuulumisia vaihdettiin ruotsiksi, mikä lisäsi eksoottista tunnelmaa.

Tirmossa on useita laitureita, telttoja ja katoksia sekä pieni kauppa.

Söin savulohikiusauksen salaatteineen, mutta kuuma ilma ja hieman puristava ajopuku eivät oikein innostaneet syömään koko lautasellista tyhjäksi, vaikka ruoka hyvää olikin.

Puhtaalla BMW:llä on kiva ajaa. Ja on likaisellakin! Lossi Pellinkiin on taustalla.

En nytkään malttanut jäädä pitkäksi aikaa haahuilemaan, vaan otin muutaman kuvan ja nousin takaisin prätkän selkään suuntana Helsinki. Paluumatka mutkaista paikallistietä oli nautinto ajaa ja oli ilo nauttia K-sarjalaisen väännöstä.

Moottoritiellä huudatin hieman moottoria ja pian olinkin taas kotona. Sekä Suvirantaa että Tirmoa voi suositella Hämeen tai Uudenmaan päiväretkelle. Ensikertalaiselle pyörään integroitu navigaattori olisi hyvä, mutta sellaista ei ole tullut hankittua. Eihän sitä niin kiire ole, etteikö välillä voisi pysähtyä ja kaivaa kännykkää taskusta tai takalaukusta.

 

 

 

Forssan picknick 2018

Cadillac convertible 1950-60-lukujen vaihteesta.

Tänä kesänä Forssan Pilvenmäellä pidettävä, yksipäiväinen harrasteajoneuvotapahtuma picknick tai piknik oli sunnuntaina 5.8.2018. Viime vuosien tapahtumista kirjoitin tänne postauksen kuvineen elokuulta 2017  ja elokuulta 2016.

Elokuun alkuun mennessä Helsingissä oli ollut jo kolmisenkymmentä hellepäivää putkeen, mutta viime viikolla sää hieman viileni. Onneksi, sillä Pilvenmäen rata on kuin laakso umpiaitojen takana ja helteellä todellinen pätsi.

Menomatkani taittui tavalliseen tapaan vilpoisasti omalla K-sarjan BMW:llä Kehä I:tä, Turunväylää ja kakkostietä ajaen. Tietyöt olivat jonkin verran edistyneet sitten viime kesän, mutta Forssan eteläpuolella oli edelleen noin 12 kilometrin pätkä, jolla oli alennettu 80 km/h rajoitus. Siinä kohtaa valtatietä levennetään ja työ sekä maalaukset olivat vielä kesken. Teiden korjaaminen on hyvä asia ja 2-tie on oikeasti tosi kapea 100 km/h ajettavaksi, sen verran vanha se on. Eli paljon tuo kohta ei matkaa hidastanut.

Tänä vuonna autojen pysäköinti maksoi 10 € ja moottoripyöriltä oli myös ensimmäistä kertaa pysäköinnistä veloitus eli 5 euroa. Niin iso tapahtuma on kyseessä, että hyvään tarkoitukseen ja laajoihin järjestelyihin nuo maksut uppoavat helposti. Kuitenkin vapaaehtoisilla on tapahtumassa iso merkitys ja tätäkin kautta taas kiitos järjestäjille! Mm. liikenteenohjaus sujui notkeammin kuin koskaan, vaikka olin paikalla vasta suurimpaan ruuhka-aikaan klo 12 pintaan.

Tänä vuonna hätyyteltiin ehkä jopa yleisöennätystä, kun viime kesän kolean kelin jälkeen nyt oli sopivat 22 C lämmintä. Pieni sade alkoi vasta kello 15 maissa. Piknik oli nyt 36. kertaa ja siinä 30 000 kävijän paikkeilla se veti. Harrastejenkkejä oli noin 2500 autoa ja 300-400 eurooppalaista ja japanilaista päälle plus satoja moottoripyöriä sekä yleisön kulkuneuvot lisäksi. Kyllä tuommoinen on pienen kunnan bensa-asemille ja ravintoloille hyvä piristysruiske.

Dodge Challenger R/T 1970-luvun alusta on muskeliautoja parhaimmillaan.

Piknik oli nyt 36. kerran ja itselläsi tuli kymmenes kerta peräkkäin täyteen tässä hienossa tapahtumassa. Kun oma ajokortti oli ihan tuore, Forssan tilaisuudessa tuli käytyä jo paljon aiemminkin, mutta sitten tuli pitkä tauko. Näin laajaa katsausta jenkkeihin ja hienoimpiin eurooppalaisiin ja japanilaisiin harrasteautoihin ei kovin monessa paikassa Suomessa ole, ellei lasketa mukaan Hämeenlinnan Linna Cruisingia, johon olen harkitsemassa osallistua tänä vuonna ensimmäistä kertaa.

Pienempiä harrasteautojen kokoontumisia on useinkin, muun muassa Helsinki Cruising Night joka kesäkuukauden ensimmäisenä perjantaina. Niistä olen blogannut useasti, viimeksi 6.7. illasta tänne.

3 X VW Kupla oli onnistunut kokonaisuus.

Cadillac oli kokenut jonkin verran kustomointia sitten tehtaalta pääsynsä.

1940-luvun Chryslerissä oli hauska väriyhdistelmä: mattasininen ja mirra-katto.

Bloggaaja Tommi oli tässä jo lähdössä pois. Paluumatkalla Karkkilassa ukkoskuuro oli todella raju, mutta ykköstie oli kuiva.

Pilvenmäki on vuosien varrella osoittanut olevansa tilaisuus, joka on sopivaan aikaan kesän lämmössä, järjestelyt toimivat, suosio on huima, sijainti keskellä Etelä-Suomea ja paikka on muutenkin sopiva. Kun ei jaksa enää kiertää rompetoria, näyttelyautoja ja -pyöriä, niin raviradan kaltevalla reunalla voi pysähtyä kuuntelemaan ohiajavien menopelien moottorien hörpötystä. Tällä YouTube-videollani on tunnelmaa raviradan reunalta.