Olen vuosien varrella kirjoittanut erilaisista nähtävyyksistä, joihin olen ajanut moottoripyörälläni. Kumma juttu, mutta niistä peräti kaksi on osunut Kirkkonummelle.
Tällä kertaa kirjoitan Tampaja-järven vinosta saunasta, joka sijaitsee Kirkkonummen Veikkolassa. Sauna on tullut kuuluisaksi sosiaalisen median, mutta myös oikean lehdistön kautta jopa kansainvälisesti. Siitä on netissä runsaasti kuvia hakusanoilla vino sauna, juopunut sauna tai drunken sauna. Muitakin nimityksiä varmasti on.
Veikkolaan ajelee esimerkiksi Helsingistä kolmisen varttia Kehä I:n kautta. Tampaja on pieni järvi, jonka itärannalla sauna on, ja sen vieressä sattuu olemaan yksi Kirkkonummen virallisista uimarannoista. Paikallisille saunamökki on tuttu, koska se on vain 100 metriä yleiseltä hiekkarannalta.
Tampajan sauna uimarannalta kuvattuna.
Hirsinen sauna on jykevä, mutta koska se on pystytetty betonipylväille, se on sananmukaisesti veden päällä ja siksi luonnon armoilla. Niinpä talven jäät ja myrskyt ovat riuhtoneet sitä niin, että se on jäänyt joka suuntaan vinoon. Ja juuri se tekee siitä ainutlaatuisen. Ehkä aallot ovat loiskauttaneet sisään vettäkin, jonka paino on entisestään kallistanut saunaa. Sauna on selvästi hylätty, ja sen vieressä on mökki, joka ei välttämättä ole samaa kiinteistöä.
Tampaja-järven vino sauna ja laituri.
Saunalle johtaa hauskasti kierossa oleva laituri, joka tekee noin 90 asteen mutkan. Laituri on jo osittain veden alla. Saunan kattotiilet ovat alkaneet irtoilla, joten jos mitään ei tehdä, rakennuksen tuho etenee yhä nopeammin. Tiettävästi sauna on haluttu pelastaa ja entistää, tosin silloin sen vino viehätys poistuisi.
Tampajan sauna on vinossa joka ikiseen suuntaan.
Hienon saunamökin kohtalo on tietysti surullinen, mutta luonto ja sattuma yhdessä ovat nostaneet sen kansainvälisen yleisön tietoisuuteen. Tämä ei ehkä olisi ollut mahdollista ilman sosiaalisen median voimaa.
”Juopunut sauna” on Kirkkonummen kummallisimpia nähtävyyksiä.
Suomi on täynnä kummallisia nähtävyyksiä. Lähetä palautetta tai kommentoi, mihin Motoblogin seuraavaksi kannattaisi suunnistaa.
Nyt kun lokakuu on jo pitkällä, on pian aika jättää hyvästit ajokaudelle 2021. Vielä pyörän tankkaus, pesu, kuivaus ja osien kevyt läpikäynti, niin bokseri saa levätä kevääseen asti. Toivottavasti maaliskuun lopulla saan taas käynnistellä ajokauden ja kuunnella vastaiskumoottorin miellyttävää murinaa.
Mutta sitä ennen on parin vuoden tauon jälkeen MP22-messut. Aiempia messukuvauksiani voit lukea muun muassa täältä:
Kerron heti alkuun uutisen. Aloitin elokuussa 2020 myös toisen blogin, jonka nimi on Klassikkoblogi. Se on tässä osoitteessa ja se kertoo harrasteautoista.
Ei huolta, en aio tämän Motobloginkaan päivittämistä unohtaa, vaan pidän sitä yllä jatkossakin. Tämä on jo 62. postaukseni eli julkaistu artikkelini täällä. Lukukertoja blogilla on noin neljän vuoden aikana ollut lähes 18 000 ja kävijöitä lähes 13 000. Nyt voisin onnitella itseäni.
Tämän kerran retkeni kohdistui siis Kirkkonummen Porkkalantien varrella olevaan aivan erityiseen luolaan. Högbergetin eli Korkean vuoren luola on merkillinen luonnonilmiö, joka on syntynyt täysin itsekseen viime jääkauden jälkeen.
Högbergetin luolan suuaukko
Sulamisvedet ovat kovertaneet kallioon niin kummalliset muodot, että ne pitää itse nähdä. Mutta ensin luola pitää löytää, eikä se ole ihan helppoa. Internetistä löytyy kyllä linkki luolan sijaintiin vaikka Google Mapsista, mutta tieltä lyhin reitti luolalle on hankalasti yksityisen ratsutilan poikki. Karttaa ja ajoreittiä kannattaa tutkia tovi ennen kuin lähtee liikkeelle, jotta ei häiritse ratsutilan rauhaa.
Helsingistä luolalle ajaa noin 30-45 minuuttia ja pääreitit ovat joko Kehä I, Kehä III tai keskustan ja Lauttasaaren kautta. Mutta aina päädytään lopulta kantatielle 51 eli Hangontielle. Itse valitsin menoreitin Kehä I kautta.
Elokuun alkupuolella oli sopivat 20 C lämmintä, ja mennessä oli hyvä tarkkailla, kuinka Espooseen rakennetaan kovasti uutta varsinkin metroasemien läheisyyteen. Hyvä että harvaan asuttu Espoo näin tiivistyy, ja lähivuosina rakentaminen kiihtyy entisestään, kun länsimetron jatke valmistuu Kivenlahteen asti.
Kivenlahden jälkeen tulin Kirkkonummelle, josta olen kirjoittanut jutun Porkkalan-retkellä 4.8.2016. Silloin kävin Café Porkkalassa. Nyt en mennyt ihan sinne asti, vaan jätin pyörän pienen metsätien tuntumaan, koska tarkoitus oli lähestyä luolaa lännen kautta. Luin kävellessä välillä kännykän navigaattoria, koska olen usein huono suunnistamaan. Kuivahko mäntymetsä alkoi pikku hiljaa nousta, niin myös hiki ajovarusteissa.
Moottoripyörän jätin muutaman sadan metrin päähän
Olin päättänyt mennä suorinta tietä metsän poikki, niin en häiritse ratsutilan eloa. Rinne nousi ylös kalliolle yhä jyrkemmin, ja hevosten ratsastuspolut jäivät taakse. Muistan lukeneeni, että Högberget on 55 metriä meren pinnasta, ja merihän ei siitä ole kaukana. Peuramaan golfkenttä muuten näkyy vuorelta.
Högbergetin vuoren näkymiä Kirkkonummella
20-30 minuuttia kierreltyäni parkista lähtien tulin lopulta luolalle, joka ei ylhäältä lähestyen erotu mitenkään ympäristöstä. Ylhäällä oli pari luola-kylttiä opastamassa, mikä on kiva satunnaiselle kulkijalle. Maasto on louhikkoista, jylhää, jopa vaarallista. Varsinkin kun jalassa olivat aika liukaspohjaiset mp-saappaat. Niitähän ei ole tehty kalliokiipeilyyn.
Onneksi polkuja oli yllättävän paljon mistä arvasi, että sadat ja tuhannet muut ovat etsineet samaa luolaa vuosien varrella. Sitä lähestyessä nautin jokamiehen oikeudella vähän mustikoita, koska niiden sato oli tänä vuonna lähes ennätysmäinen.
Siinä se oli, Äiti Maan luolaksikin kutsuttu luonnonihme. Suuaukko näytti tavanomaiselta, ja sen edessä oli ehkä juuri se kivi, joka mannerjään sulaessa oli pyörinyt kallion kolossa aikansa ja muodostanut yhden maailman ihmeellisimmistä luolista. Suuaukon lähellä yksi mänty oli hauskasti kasvanut nojaamaan kalliota vasten, ikään kuin tukemaan sitä.
Salamalla otettu kuva Högbergetin luolasta
Luola on syntytavaltaan ehkä ainoa Suomessa, koska se on hiidenkirnujen tapaan veden ja kivien kuluttama, mutta ei pysty- vaan vaakasuoraan. Puhutaan virtauseroosiosta. Luolan ikä on siis ehkä 7000-9000 vuotta. Olisi ollut hauskaa, jos time-lapse-tekniikalla silloin olisi ollut joku kuvaamassa tapahtuman. Luolan synty on vienyt satoja, ehkä tuhansia vuosia. Joku geologi pystyisi kai arvioimaan tarkemmin.
Kirkkonummen Högbergetin luola luonnonvalossa
Kun astui sisään noin 6-7 metriä pitkään, metrin levyiseen ja parin metrin korkuiseen luolaan, hymy levisi kasvoille. Ei tarvitse olla edes gynekologi, vaan vähäisemmälläkin naisen anatomian ymmärryksellä poimuista tulee mieleen monenlaista. Netissä on erilaisia nimityksiä luolalle, joten en käy niitä tässä toistamaan.
Högbergetin Äiti Maan luola Kirkkonummella
Vaikuttava ja hauska luola on joka tapauksessa. Sen katossa on aukkoja, joista tulee valoa juuri sopivasti, ja seinät sulamisvedet ovat hioneet sileiksi. Otin itse useita kuvia ja onneksi paikalle sattui myös nelihenkinen suomenruotsalaisperhe, joka ystävällisesti otti minustakin pari kuvaa, koska olin yksin liikkeellä.
Bloggaaja Tommi mp-varusteissa sisällä Högbergetin luolassa
Takaisin pyörälle päätin tulla eri reittiä. Kävelin luolalta ensin etelään, sitten lounaaseen ja pohjoiseen välttäen näin sekä korkeimman kallion että yksityisen pihan. Onneksi tämäkin reitti löytyi lopulta ihan hyvin maaston polkuja seuraamalla, mustikoita syöden ja välillä kännykästä satelliittikuvaa katsoen. Eläköön tekniikka.
Helsinkiin ajoin yhtä jännää kokemusta rikkaampana Lauttasaaren kautta. Olin ollut Äiti Maan kohdussa.
Suomi on pullollaan nähtävyyksiä. Monesta niistä ei ole kuullut mitään, osa on sellaisia, että ne tietää, muttei vain ole tullut koskaan poikenneeksi. Someron Hiidenlinna kuuluu minulla jälkimmäisiin.
Satuin käymään sukulaistapaamisessa Punkalaitumella, joten palatessani kakkostietä takaisin oli hyvä tilaisuus piipahtaa kymmenen kilometriä valtatieltä sivuun ja käydä vihdoin katsomassa kuuluisaa Hiidenlinnaa.
Viimeiset lähes kymmenen kilometriä ovat kapeaa, mutta hyväpintaista soratietä, joten jos on moottoripyörällä matkassa, niin aika varovasti tietä saa kulkea. Mutkaa ja mäkeä on runsaasti, joten enduro sopisi tien pätkälle oikein mainiosti.
Pääportti on komea, puinen luomus.
Hiidenlinnan loi taiteilija Reino Koivuniemi ja se valmistui vuonna 1992. Kun ikää karttui, hän luopui siitä ja paikan omistaa nykyään entinen alppihiihtäjä Sami Uotila. Hän pitää onneksi linnaa yleisölle avoimena 12 euron maksua vastaan, joten Koivuniemen taiteeseen pääsee edelleen tutustumaan.
Mäenlaskun harrastus näkyy linnassa sen verran, että siellä on pieni hiihtomuseo. Suksia, monoja, pukuja ym. hiihtämiseen liittyvää voi tutkia pääsylipun hinnalla.
Isoimman työn Uotila on tehnyt siinä, että hän on rakennuttanut lasten – ja miksei aikuistenkin – ison kiipeilymaailman linnan maastoon. Sehän sijaitsee keskellä metsää, Särkijärven rannalla, joten tilaa on ollut rakentaa huimia kiipeilyratoja ympäriinsä. Niihin on erillinen pääsymaksu. Tällä kertaa ei tullut niitä kokeiltua, mutta hienoilta ne vaikuttivat.
Sisumetsän seikkailupuistosta on tietoja tuossa Hiidenlinnan linkissä ylempänä.
Viisimetrinen puukko.
Linnaan mennään takakautta ja ensimmäisenä kahvilassa huomaa maailman suurimman puukon, joka painaa 500 kiloa ja melkein täyttää portaikon. Pituutta sillä on jotain viisi metriä.
Alhaalla on myös tyrmä, jonka ovi on varsin massiivinen. Sisällä on myymälä, josta voi ostaa paikkaan liittyviä tuliaisia, leluja ym.
Tyrmän ovi.
Paras nähtävyys linnassa on pääsali, johon pääsee katsomaan. Lattian intarsiakuviot, katon monikerroksellisuus ja veistokset, huonekalut ym. ovat niin hienoa taidekäsityötä, että niitä ei oikein voi verrata mihinkään.
Uniikkia taidetta on myös biljardipöytä, puinen hirvenpää, kaapit ja sänky. Vain ylimpään kerrokseen ei pääse, se on yksityistilana.
Biljardipöytä, hirvenpää ja tapparat seinällä.
Hirvenpää.
Pöllö terassilla.
Kovin iso linna ei ole, joten sen kiertää jopa tunnissa, jos on kiire. Toisaalta museo, kiipeilypaikat, kahvilat ja maisemat saavat viihtymään siellä vaikka koko päivän.
Hiidenlinna järveltä päin.
Hiidenlinna on taiteilijan luomus ja erittäin kunnioitettava rakennuksena. Kaikki yksityiskohdat ovat viimeisteltyjä ja laadukkaista materiaaleista. Osaavan käsityön mestareita pitää aina kunnioittaa.
Kaappikello on myös taideteos. Puusepän poikana arvostan kovasti tällaista osaamista.
Keloaitta vie ajatukset Lappiin.
Pääsisäänkäynti on järven puolelta.
Seuraavassa postauksessa kerron matkasta Helsingissä, joka tehdäänkin erilaisella kulkuneuvolla. Hyvää juhannusta!
Motoblogi 