Koeajo: MV Agusta Brutale 1000 RR

Kesäkuun alkupuolella oli taas Suuri koeajopäivä Helsingissä. Kuten aiempinakin vuosina, tilaisuus oli järjestetty Messukeskuksen ympäristössä. Paikassa on paljon hyvää, kuten keskeinen sijainti ja hyvät palvelut, mutta itse koeajoon Pasila on hankala, kun pyöriä voi ajaa vain kaupunkinopeuksissa. Koeajopäiviä järjestetään muuallakin Suomessa, mutta käytännön syistä minulla ei ole ollut mahdollisuutta ajaa tuohon aikaan muille paikkakunnille.

Ollaan kuitenkin iloisia, että moottoripyörien maahantuojat ja jälleenmyyjät järjestävät tällaisia tilaisuuksia. Milloin muuten olisi mahdollista nähdä ja kokeilla 14:ää eri merkkiä ja kymmeniä malleja samalla kertaa, kuten Messukeskuksessa oli? Sähköpolkupyöriäkin oli näytillä, mutta en viitsinyt ruveta riisumaan ajovarusteita koeajaakseni niitä, vaikka nekin kyllä kiinnostavat.

Olen sen verran pitkään ollut mukana, että kaikki kiinnostavimmat merkit ja mallit olen jo koeajanut, joten etukäteen olin rekisteröitynyt ja valinnut 3-4 pyörää, joita aion koettaa. Nyt kävi niin, että jonoa koeajoille oli sen verran, että vain yhtä pääsin ajamaan. Muun muassa Ducati Diavel V4 jäi ensi kertaan, ja BMW M1000R:ää en nähnyt ollenkaan. Tein YouTube-kanavalleni kuitenkin koostevideon päivästä, jossa on myös tuon ainoan pikakoeajoni eli MV Agusta Brutale 1000 RR:n tyypit, ja useita muita still-kuvia ja videon pätkiä leikattuina noin kolmen minuutin videoksi. Pidä äänet päällä videossa!

Tommi ja hurja MV Agusta Brutale 1000 RR.

Kun olin menossa Pasilaan, niin piipahdin Kehä III:lla ja kuutostiellä, jossa oli tarkoitus kuvata action-kameralla yhtä muuta juttua omalla pyörälläni, kun sattui pieni haaveri. Kameran yhden kiinnikkeen ruuvi murtui, joten en pystynyt ollenkaan kuvaamaan valjailla tai muutenkaan ajoa kyydistä. Onneksi huomasin ruuvin hajoamisen hyvässä kohtaa, ettei koko kamera lentänyt asvaltille.

MV Agusta on itselleni merkkinä tuttu, mutta koskaan en mitään sen mallia ollut ajanut. Brutale 1000 RR on nimensä mukaisesti brutaali superpyörä, ja vaikka siinä on vakioputket, niin äänet ovat pyörän arvon mukaiset eli todella upeat.

MV Agusta Brutale 1000 RR ja eri suuntiin harottavat neljä pakoputkea.

1000-kuutioinen rivinelonen, vain 186 kg kuivapaino, 208 hevosvoimaa 13 000 kierroksella ja 116,5 Nm vääntö 11 000 kierroksella ovat sellaisia lukuja, että kovin moni valmistaja ei niihin pysty. Toki myös pyörän hinta, Italiassa noin 38 000 euroa ja Suomessa ehkä 49 000 euroa, rajoittavat ostajakuntaa. Minusta Brutale on helppo ajettava, mutta se sopii vain kokeneelle kuskille, joka ei käytä yli 300 km/h huippunopeutta (paitsi radalla) eikä juuri kiihdyttele 0-100 km/h 3,15 sekunnissa.

MV Agustassa on kuusi vaihdetta, ketjuveto ja kaikki sähköiset herkut, kuten neljä ajotilaa, 8-asentoinen luistonesto, keulimisenesto ja lähtöavustin, vakionopeussäädin sekä viiden tuuman TFT-näyttö. 200 mm takarengas kertoo, että voimaa on, ja Brembon 320 mm jarrut edessä pysäyttävät pyörän nopeasti. Öhlins-iskunvaimennus, molempiin suuntiin toimiva vaihtoavustin ja sivusiivekkeet edessä tuovat käytännöllisyyttä ajoon, siivekkeet tosin vasta reilusti yli 200 km/h nopeuksissa.

Vaikka viimeistely ja muotoilu ovat huippuluokkaa, niin vaihteisto takkusi koeajolla aika pahasti. Vaihtoavustin kyllä toimi, mutta vapaan löytäminen oli joka pysähdyksellä vaikeaa. Se voi kyllä johtua myös pyörän vähistä ajokilometreistä. Kun on paljon ajanut yli 250 kg ja jonkin verran kokeillut jopa yli 350-400 kg painavia pyöriä, niin Brutalen uskomaton 186 kg kuivapaino teki suuren vaikutuksen. Kun jossain Pitäjänmäellä pysähdyin hetkeksi kuvaamaan, niin oli todella helppo tehdä kapealla kadulla U-käännös. Ihan kuin mopoa käsittelisi.

Ja ne äänet! Kun itselläkin on ollut superpyörä, niin kyllähän isoa, pitkälle viritettyä rivinelosta on ilo kuunnella. Siihen vielä jokin tehoputki, niin korvatulpille on tarvetta, vaikka ääni vaikuttava onkin.

Välitykset ovat erittäin onnistuneet. Päällä taisi koko ajan minulla on sport-ajotila, mutta kuutosvaihteellakin moottori veti jo 50-60 km/h vauhdissa hienosti. Kaikkiaan Brutale on tyypiltään kuin aiemmin koeajamani Triumph Speed Triple 1200 RR, mutta vielä brutaalimpi. Molemmat ovat erittäin onnistuneita tuotteita omassa lajissaan. MV Agustan ajoasento on hieman, muttei liikaa etukeno, joten lyhyellä ajolla se ei rasittanut yhtään.

Arvioni: MV Agusta Brutale 1000 RR ****

Plussaa:

-tehokas ja väännökäs moottori sekä onnistuneet välitykset
-luistonesto, vakionopeudensäädin, ajotilat ym. elektroniikka
-kevyt paino
-upeat äänet vakioputkillakin
-tärinöiden puute.

Miinusta:

-pienet peilit tankojen päissä
-ei katteita, ei laukkuja
-ketjuveto.

Aiempia koeajojani voit lukea tästä blogista hakusanalla ”koeajo”. Niitä on jo kymmeniä. Kuvia ja videon pätkiä muista pyöristä vuoden 2023 tapahtumassa on siis YouTube-kanavallani Motoblogi sekä runsaasti aiempia koeajoja ja muuta kiinnostavaa. Myös autojuttuja on jonkin verran, mutta niistä tubetan nykyään lähinnä YouTube-kanavalla Klassikkoblogi.

Helsinki Bike Show 2020

Bike Show on järjestetty pääkaupungissa nyt jo 16 kertaa. Aiempina vuosina se on ollut muun muassa Hietarannan uimarannan tuntumassa ja Kaivopuistossa. Ajankohta on yleensä ollut kesäkuun alkupuoli, mutta tänä vuonna koronan takia tilaisuus siirrettiin syyskuulle.

Tähän blogiini en ole aiemmin kirjoittanut Bike Show’sta, mutta panen tähän yhden kuvan toissa vuoden näyttelystä, joka oli 9.6.2018.

Café racereitä vuoden 2018 Helsinki Bike Show’ssa Kaivopuistossa.

Tänä vuonna tilaisuuden fiilis oli ihan toinen kuin ajokauden alussa kesäkuussa olisi ollut. Mutta ei voi mitään ja järjestävä taho Modified Motorcycle Association of Finland oli tehnyt parhaansa lyhyellä varoitusajalla tapahtuman toteuttamiseksi. Kyllä syksylläkin tilaisuus veti kaksipyöräisten harrastajia.

Ajoin paikalle Helsingin Suvilahteen puolen päivän korvilla 5.9., ja paikalla oli ehkä reilut pari sataa moottoripyörää. Näyttelypyöriä oli kai kolmisen kymmentä eli vähemmän kuin yleensä. Joskus on ollut 150:kin pyörää.

Raleigh 15 vuodelta 1927 on 250-kuutioinen.

Raleigh 15 oli entisöity huolellisesti, ja se on esiintynyt aiemminkin näyttelyissä. Rekisterissä se ei ole, kun ymmärtääkseni siitä puuttuvat esimerkiksi jarrut.

Pitkäkeulaisten chopperien rivistössä oli tämä oranssi kaunotar. Muotoilu on selkeää.

Oranssi chopper.

Erikoisimpia menopelejä oli trike eli kolmipyörä, josta aina voi keskustella, onko se moottoripyörä ollenkaan. Mutta se sopii hyvin esimerkiksi prätkän osien kuljettamiseen tai majoittumiseen, koska siinä on perävaunu. Cavalcus-niminen peli oli Fordin moottorilla varustettu, ja siinä oli mm. viiden kilon kaasupullo, takavalot ehkä 1959 Cadillacista, sukset ja muita varusteita.

Ford Cavalcus on trike.

Cavalcuksessa on Focuksen moottori.

Cavalcuksesta ja rakentajan muista projekteista saa lisätietoa netistä hakusanalla Kylähullu tai Cavalcus. Kannattaa tutustua.

Sportster oli kokenut muodonmuutoksen.

Matala custom Harley-Davidson Sportster oli muuttunut täysin. Lisäpisteet se saa siitä, että vaikea mallinimi oli kirjoitettu tankin kylkeen ihan oikein. Lieneekö maailman ainoa supermoto-Sportster, en tiedä. Kun vuodesta 1957 lähtien tuotannossa ollut mallisarjan edustaja on saatu näin erikoiseksi, se on vaatinut ihan miettimistä.

Yleisöpyörien joukossa oli muun muassa tämä 1950-60-lukujen taitteesta oleva H-D.

Moottoripyörien rakentelu, tuunaaminen ja virittely on osalle pyöräilijöistä se tärkein osa harrastusta. Jotkut esillä olleista pyöristä ovat käyttöpyöriä jokapäiväisiin ajoihin, mutta osa elää vain talleissa ja näyttelyissä. Hyvä että meitä motoristeja on monenlaisia ja kiinnostuksen kohteet vaihtelevat.

Ehkä ensi vuonna Bike Show on taas omalla paikallaan kesän alussa. Seuraa myös uutta harrasteautojen blogiani Klassikkoblogi.

Högbergetin luolassa

Kerron heti alkuun uutisen. Aloitin elokuussa 2020 myös toisen blogin, jonka nimi on Klassikkoblogi. Se on tässä osoitteessa ja se kertoo harrasteautoista.

Ei huolta, en aio tämän Motobloginkaan päivittämistä unohtaa, vaan pidän sitä yllä jatkossakin. Tämä on jo 62. postaukseni eli julkaistu artikkelini täällä. Lukukertoja blogilla on noin neljän vuoden aikana ollut lähes 18 000 ja kävijöitä lähes 13 000. Nyt voisin onnitella itseäni.

Tämän kerran retkeni kohdistui siis Kirkkonummen Porkkalantien varrella olevaan aivan erityiseen luolaan. Högbergetin eli Korkean vuoren luola on merkillinen luonnonilmiö, joka on syntynyt täysin itsekseen viime jääkauden jälkeen.

Högbergetin luolan suuaukko

Sulamisvedet ovat kovertaneet kallioon niin kummalliset muodot, että ne pitää itse nähdä. Mutta ensin luola pitää löytää, eikä se ole ihan helppoa. Internetistä löytyy kyllä linkki luolan sijaintiin vaikka Google Mapsista, mutta tieltä lyhin reitti luolalle on hankalasti yksityisen ratsutilan poikki. Karttaa ja ajoreittiä kannattaa tutkia tovi ennen kuin lähtee liikkeelle, jotta ei häiritse ratsutilan rauhaa.

Helsingistä luolalle ajaa noin 30-45 minuuttia ja pääreitit ovat joko Kehä I, Kehä III tai keskustan ja Lauttasaaren kautta. Mutta aina päädytään lopulta kantatielle 51 eli Hangontielle. Itse valitsin menoreitin Kehä I kautta.

Elokuun alkupuolella oli sopivat 20 C lämmintä, ja mennessä oli hyvä tarkkailla, kuinka Espooseen rakennetaan kovasti uutta varsinkin metroasemien läheisyyteen. Hyvä että harvaan asuttu Espoo näin tiivistyy, ja lähivuosina rakentaminen kiihtyy entisestään, kun länsimetron jatke valmistuu Kivenlahteen asti.

Kivenlahden jälkeen tulin Kirkkonummelle, josta olen kirjoittanut jutun Porkkalan-retkellä 4.8.2016. Silloin kävin Café Porkkalassa. Nyt en mennyt ihan sinne asti, vaan jätin pyörän pienen metsätien tuntumaan, koska tarkoitus oli lähestyä luolaa lännen kautta. Luin kävellessä välillä kännykän navigaattoria, koska olen usein huono suunnistamaan. Kuivahko mäntymetsä alkoi pikku hiljaa nousta, niin myös hiki ajovarusteissa.

Moottoripyörän jätin muutaman sadan metrin päähän

Olin päättänyt mennä suorinta tietä metsän poikki, niin en häiritse ratsutilan eloa. Rinne nousi ylös kalliolle yhä jyrkemmin, ja hevosten ratsastuspolut jäivät taakse. Muistan lukeneeni, että Högberget on 55 metriä meren pinnasta, ja merihän ei siitä ole kaukana. Peuramaan golfkenttä muuten näkyy vuorelta.

Högbergetin vuoren näkymiä Kirkkonummella

20-30 minuuttia kierreltyäni parkista lähtien tulin lopulta luolalle, joka ei ylhäältä lähestyen erotu mitenkään ympäristöstä. Ylhäällä oli pari luola-kylttiä opastamassa, mikä on kiva satunnaiselle kulkijalle. Maasto on louhikkoista, jylhää, jopa vaarallista. Varsinkin kun jalassa olivat aika liukaspohjaiset mp-saappaat. Niitähän ei ole tehty kalliokiipeilyyn.

Onneksi polkuja oli yllättävän paljon mistä arvasi, että sadat ja tuhannet muut ovat etsineet samaa luolaa vuosien varrella. Sitä lähestyessä nautin jokamiehen oikeudella vähän mustikoita, koska niiden sato oli tänä vuonna lähes ennätysmäinen.

Siinä se oli, Äiti Maan luolaksikin kutsuttu luonnonihme. Suuaukko näytti tavanomaiselta, ja sen edessä oli ehkä juuri se kivi, joka mannerjään sulaessa oli pyörinyt kallion kolossa aikansa ja muodostanut yhden maailman ihmeellisimmistä luolista. Suuaukon lähellä yksi mänty oli hauskasti kasvanut nojaamaan kalliota vasten, ikään kuin tukemaan sitä.

Salamalla otettu kuva Högbergetin luolasta

Luola on syntytavaltaan ehkä ainoa Suomessa, koska se on hiidenkirnujen tapaan veden ja kivien kuluttama, mutta ei pysty- vaan vaakasuoraan. Puhutaan virtauseroosiosta. Luolan ikä on siis ehkä 7000-9000 vuotta. Olisi ollut hauskaa, jos time-lapse-tekniikalla silloin olisi ollut joku kuvaamassa tapahtuman. Luolan synty on vienyt satoja, ehkä tuhansia vuosia. Joku geologi pystyisi kai arvioimaan tarkemmin.

Kirkkonummen Högbergetin luola luonnonvalossa

Kun astui sisään noin 6-7 metriä pitkään, metrin levyiseen ja parin metrin korkuiseen luolaan, hymy levisi kasvoille. Ei tarvitse olla edes gynekologi, vaan vähäisemmälläkin naisen anatomian ymmärryksellä poimuista tulee mieleen monenlaista. Netissä on erilaisia nimityksiä luolalle, joten en käy niitä tässä toistamaan.

Högbergetin Äiti Maan luola Kirkkonummella

Vaikuttava ja hauska luola on joka tapauksessa. Sen katossa on aukkoja, joista tulee valoa juuri sopivasti, ja seinät sulamisvedet ovat hioneet sileiksi. Otin itse useita kuvia ja onneksi paikalle sattui myös nelihenkinen suomenruotsalaisperhe, joka ystävällisesti otti minustakin pari kuvaa, koska olin yksin liikkeellä.

Bloggaaja Tommi mp-varusteissa sisällä Högbergetin luolassa

Takaisin pyörälle päätin tulla eri reittiä. Kävelin luolalta ensin etelään, sitten lounaaseen ja pohjoiseen välttäen näin sekä korkeimman kallion että yksityisen pihan. Onneksi tämäkin reitti löytyi lopulta ihan hyvin maaston polkuja seuraamalla, mustikoita syöden ja välillä kännykästä satelliittikuvaa katsoen. Eläköön tekniikka.

Helsinkiin ajoin yhtä jännää kokemusta rikkaampana Lauttasaaren kautta. Olin ollut Äiti Maan kohdussa.